Kiitollisuutta kiitospäivänä

Istun keittiössä puolihämärässä valaistuksessa kahvikupin ja eestiläisten maitokarkkien kanssa ja yritän motivoida itseäni tarttumaan imuriin. Tämä hetki vaan on liian täydellinen tuhlattavaksi muuhun kuin nautiskeluun. Sitäpaitsi väsyttää päiväunien jälkeenkin. Minä pääsin töistä aikaisin, sain kiitospäivän vapaaksi, ja huomenna on koko Amerikan-perhe tulossa tänne. Helpommalle jaksolle päästyä ei ole vaikeuksia olla jälleen kaikin puolin kiitollinen työstä ja samalla koko elämästä. Olen kolmessa päivässä vielä kaiken lisäksi lyhentänyt delinquency-listani kolmeen yli 30 päivää rästissä olevaan saneluun. Ja olen 11 sanelun päässä listan tyhjentämisestä ja siten työnantajan kustantamasta parkkeerauksesta.

Niinpä juhlan aattona on helppo heittäytyä seesteiseen kiireettömään tunnelmaan ja uskotella että koti itse itsensä loppuun siivoaa, onhan täällä siivottu säännöllisesti koko syksy vaikka minä en ole rikkaa ristiin laittanut. Paitsi että mies ei ole kotona, sillä on tainnut olla jotain tekemistä kodin huoltotason ylläpidon kanssa viime kuukaudet. Ehkäpä on minun vuoroni tänään... kiitollisuudesta ellei muuten. :D

Huomenna on viides kiitospäiväni, ja huomaan suhtautumiseni Amerikkaan ja Suomeen ja oman paikkani maailmassa liikahtaneen. Huomasin, että minun piti oikein huomata että Suomessa ei vietetä kiitospäivää. Olen huomaamattani puhunut "meistä" kun puhun Amerikasta ja amerikkalaisista.

Väitän, että työni on heittänyt minut riittävän syvälle tähän paikkaan ja näihin kulttuureihin, että vahingossa amerikkalaistun vauhdikkaammin kuin ennen. (Ei tietenkään auta, etten ehdi seuraamaan mitä Suomessa tapahtuu, läheisten kuulumisia lukuunottamatta.) Kiitollisuudenaihe sekin, tuntea kuuluvansa sinne missä on.

Mutta siitä eteenpäin asiat käyvät monimutkaisemmiksi selittää. Olen nimittäin kiitollinen siitä, kuinka etuoikeutettua elämää olen elänyt ja elän edelleen. Mutta haluaisin osata pukea sanoiksi sen mitä olen oppinut elintasokuilun toisesta puolesta, ilman että toistelen jengi-ase-huonoruoka-köyhäinapu-tarinoita, tai ajaudun väittelyyn satunnaisen nettirasistin kanssa.

Sitten kun osaan, kerron, mutta aloitan siitä minkä tiesin jo etukäteen. Kaiken alku tai loppu on se, että Chicago on edelleen erittäin segregoitunut kaupunki. Asuinpaikan rajoittaminen syntyperän perusteella on ehkä ollut laitonta joitain vuosikymmeniä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä kun olemassaolevan todellisuuden muuttamiseen ei ole poliittista tahtoa. Köyhyyden ja erottelun noidankehä jatkaa pyörimistään semminkin kun valkoinen keskiluokka ei ole koskaan edes käynyt niissä kaupunginosissa, joissa noidankehä pyörii, puhumattakaan siitä että heillä olisi mitään käsityksen alkuakaan siitä, miksi harva asia on muuttunut sitten kansalaisoikeustaistelun päivien.

Amerikanenglannin ykköstermi kuvaamaan sairaalamme potilaskuntaa on underserved communities. Alipalveltu yhteisö. Yhteisö, jolle ei ole tarjolla riittävästi palveluja. Suomennettuna sen varjon alle ei mahdu ihan koko englanninkielinen tarkoitus, muun muassa köyhä, huonosti koulutettu, minimipalkkainen tai työtön, julkisella avulla elävä, tai paperiton, pääasiassa huonokuntoisissa rakennuksissa elävä yhteisö, jolla on minimaalisesti poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa omiin elinoloihinsa.

Kun muutin tänne, tiesin että haluaisin tehdä töitä tasoittaakseni näitä eroja. Kiitollinen olen siitäkin, että pääsin juuri sellaiseen työpaikkaan, joka puhkaisee keskiluokkaisuuden kuplan. Hyppy hyvätuloisten ruoka-apukeräyksistä suburbiassa sisäkaupungin west siden todellisuuteen on rankka, vaikka vain lääkärinkin roolissa, ja mukavuusalueeni on syytä jatkaa laajenemistaan. Olen hyvin tietoinen valinnasta, jonka teen reilun kahden vuoden päästä: Jaksanko jatkaa haastavan väestöni kanssa, vai hakeudunko valkoiselle englantia puhuvalle mukavuusalueelle.