Höyryjä päästelemässä

Syksyn ensimmäisiä kirpeitä aamuja viime lauantaina.
Hyvää syntymäpäivää minulle!

Yksi kyltti jäänyt matkasta

Monta viestiä, mutta ydin oli tässä

Mukana ainakin taviksia, äitejä, anarkisteja, maahanmuuttajia,
BLM-aktiiveja, lapsia, hippejä.

Ai että kun teki hyvää päästellä höyryjä.

Protestit itsessään tuskin paljoa muuttavat, ainakaan tällaiset
kohdentamattomat. Mutta se oli ensimmäinen ja paras feel-good-hetki
minulle vaalien jälkeen. Harmi kun en tänä lauantaina pääse.

Chicago on luvannut pysyä Sanctuary Citynä mitä tapahtuukaan.

Äänestin

Viime hetken valmisteluja huomiselle, ensimmäiset ensi vuoden ehdokkaat meidän erikoistumisohjelmaan tulossa haastatteluun.

Kun NY Times päräytti ilmoituksen puhelimeen, että North Carolina meni Trumpille, alkoi oksettaa.

Tein oman osuuteni, muusta en ole vastuussa - mutta en voi muuta kuin liittyä siihen eurooppalaiseen kuoroon joka ihmettelee amerikkalaisten tyhmyyttä.

Täältä tähän. Sipilä ja Soini mielessä*

*suo siellä, vetelä täällä. Siksi toistaiseksi laukut pakkaamatta.

Välitä lujempaa

Elokuussa sain kutsun sairaalan strategiajohtajalta tapaamiseen, jonka tarkoitus selvisi minulle vasta paikan päällä: Kohderyhmähaastattelu talon sisäisestä markkinointikampanjasta. (Kyllä, "kohderyhmähaastattelu" käännökseksi focus groupille oli kovan työn takana, enkä ole varma kuinka hyvä lopputulos on.)

Muutama viikko sitten ne sitten ilmestyivät. Pikkumainokset kanttiiniin, jättijulisteet seinille, ja silikonirannekkeet jokaisen postilaatikkoon. Moraalinkohotusta, identiteetin rakentamista, tsemppausta. Ja kyllä se toimii.

Ole vahvempi, välitä lujempaa, rakasta syvemmin

Haastattelussa esiteltiin kaksi vaihtoehtoa, joista molempien selvä tarkoitus oli osoittaa, että teemme tärkeää työtä, jolle on ehkä vaikea saada sitoutuneita tekijöitä, ja teemme sitä haastavassa paikassa. Hylätty vaihtoehto teki sen negatiivisen kautta, tai niin minä ainakin sen koin. Se kuvasi naapuruston epätoivoisena paikkana, ja meidät viimeisenä mahdollisuutena sairauden ja vammautumisen musertavan taakan alla.

Me olemme leveiden harteiden sairaala. 

Ja sydämemme ovat vielä suuremmat.

Yhdessä voimme olla se muutos, jonka haluamme nähdä

Ei vain yhdelle potilaalle kerrallaan, vaan kaupungille.

Meidän kaupungillemme.

Me olemme *****. Ja kaupunkimme tarvitsee meitä.

Käännös on karkea, ja suomennettuna kornimpi kuin englanniksi (kuten yleensä?) mutta pysytään tässä anonyymimmassa versiossa.

Oli todella erikoista, miten voimakas tällainen viesti voi olla. Tapaamisessa se tietenkin esitettiin dramaattisemmin ja kuvien kanssa. En muistanut edes tapaamisen aikana mitkä sanat ja sanankäänteet tekivät eron epätoivoisen ja toivorikkaan viestin välillä, mutta sen muistan, että esitin mielipiteeni melkein itku kurkussa, niin voimakkaan vaikutuksen ainakin parempi ehdotuksista teki.

Kai se tarkoittaa myös, että olen sitoutunut työhöni. Ja totta kai olen ylpeä siitä. Olen ollut myös hyvin varma siitä, että kolmen vuoden jälkeen on aika vaihtaa organisaatiota. Levittää siipiä. Mutta haluan olla muutakin kuin sata potilasta viikossa ja varma laskutus. Pomo on hyvä inspiroija, mutta hyvä myös kylvämään epäilyksen siemeniä, kysymään oikeita kysymyksiä. Ja boostaamaan itsetuntoa: Ehkä ihan kuka tahansa ei ole tarpeeksi hyvä minun seuraavaksi työnantajakseni.

Jättijuliste pääovelta sisälle johtavalla käytävällä on muuten koristeltu milläpä muulla kuin erikoistumisohjelman johtavan lääkärin kuvalla. Valvovan silmän alla hyvinkin...

Elonmerkki

Kolme kuukautta edellisestä elonmerkistä. Aika rientää jne. Mietin miksi ei ole ollut mitään raportoitavaa, ja huomaan että kai olen kaikesta kertomisen arvoisesta töissä raportoinut. Kamalan mielenkiintoisia tapauksia toki, mutta niistä ei oikein voi kirjoittaa niin tarkasti että ne olisivat mielenkiintoisia.

Kuvat kuukauden takaa perinteiseltä työporukan picniciltä

Lopetin lauantaina ensimmäiset kaksi viikkoa osastolla seniorina tavallisella aikataululla. Kesäkuussa meitä oli kolme jakamassa viikon työt, normaalisti kaksi. Päivä toisensa jälkeen kysyin itseltäni, kuka haluaa sairaalalääkäriksi vapaaehtoisesti. Toisaalta jos on erikoistuvia lääkäreitä tekemässä jalkatyöt, ehkä se on eri juttu. Minulle sattui niin hiljaisia päiviä kuin yksi erittäin kiireinen yö. Hiljaistenkin päivien jälkeen olin puhki, ja ehdin nukkua alle kuusi tuntia. Kiireisen 24-tuntisen jälkeen jäin hätäavuksi vielä yhdeksäksi tunniksi (ja toivottavasti en koskaan toiste tee niin pitkää työpäivää) ja nukuin seuraavat kahdeksantoista tuntia käytännössä putkeen. Nyt olen kipeänä, joten onneksi toivomani valinnainen jakso ei onnistunut.

Lentopalloa aloittelemassa

Klinikkatyö menee vähän sujuvammin, mikä tietenkin on minulle tärkeintä, jos aion kestää sitä loppuelämäni. Oikeastaan klinikkatyössä itsessään ei ole valittamista, Suomen ajoilta olen tottunut siihen että pitää täytellä papereita potilaille ja ajaa heidän asiaansa. Vaikka Suomessa ei sentään yleensä tarvitse taistella vakuutusyhtiöiden kanssa. Se mikä Suomessa kävi sujuvammin oli potilaskertomusmerkinnät. Joka viikko lupaan itselleni etten jätä niitä rästiin, mutta joka viikko niitä jää rästiin.

Lentopallo järvessä osa 1.

Tavallaan täällä sen pitäisi olla helpompaa: klikkauksia potilaan tutkimisen kohdalla (ja voin jopa kopioida edellisen käynnin merkinnät ja vaan muokata sen mukaan mitä tein tällä kertaa eri lailla) ja suunnitelma tulee automaattisesti "älykomentoja" käyttäen, kirjoitan .arviointijasuunnitelma, ja kertomukseen ilmestyy jokainen käyttämäni diagnoosi ja määräämäni lääke ja testi. Minä kun pystyn kirjoittamaan samaan aikaan kuin puhumaan potilaan kanssa, luulisi että kaikki olisi melkein valmista jo ennen kuin potilas lähtee vastaanotolta. Mutta päivän lopussa meidät ajetaan klinikasta, kukaan ei saa jäädä tekemään töitään loppuun, koska henkilökunta haluaa lukita ovet, eikä vaarallisella alueella kenenkään anneta lähteä klinikasta yksin muutenkaan. Siihen mennessä kun olen kotona, olen nälkäinen ja väsynyt, eikä töihin tule enää tartuttua.

Lentopallo järvessä osa 2. Kolmannesta osasta ei tullut kuvaa,
kun olin siellä itse sitä yrittämässä ylös.

Normaali oletus töitä hakiessa on, että lääkäri näkee 9-10 potilasta neljän tunnin klinikkasessiossa. Se tarkoittaa sataa potilaskertomusta viikossa. Parempi petrata, tai tuleva työnantaja potkii minut pellolle alta aikayksikön kun jään jälkeen dokumentoinnissa ja sitä kautta laskutuksessa!

Tulevasta työnantajasta puheen ollen, hion viimein CV:täni. Torstaina yhden potentiaalisen työnantajan rekrytapahtumaan, siinä viimein pakote saada CV kuntoon. Avoimet ovet eivät ole ykkösvaihtoehdossani, johon en vieläkään ole ottanut yhteyttä - kun ei ole ollut se CV päivitettynä. Nyt sitten - viimeistään maanantaina sinne mailia.

Maahanmuuttajaystävällinen paikallisvihamielinen seutu

Viimeisen kahden viikon tapahtumat tällä puolen Atlanttia lienevät päässeet uutisiin myös Suomessa: Kaksi surmaa poliisin toimesta, uhrit nuoria afroamerikkalaisia miehiä, ja surmat mitä todennäköisimmin täysin epäoikeutettuja, eli valkoista poliisia vaan alkoi pelottaa. Rauhanomaista marssia seuranneet poliisisurmat varmasti olivat uutisissa myös.

Minäkin asun varsin segregoituneessa lähiössä.
En tunne naapureitani, mutta luulen ettei täälläkään tajuta.

#BlackLivesMatter ja muu kansalaiskeskustelu surmien ja ihonväriin perustuvan epätasa-arvon ympärillä kiteytyy minun silmissäni siihen, että afroamerikkalaiset yrittävät saada valkoisia ymmärtämään edes hitusen, millaista on elää mustana valkoisessa yhteiskunnassa. Ja valkoiset eivät tajua. Että miksi pitäisi sanoa mustien elämällä olevan arvoa, kun kaikilla elämillä on arvoa. Paras lukemani vertaus, joka paljastaa väittämän sokeuden, menee seuraavasti:

Perhe istuu illallispöytään. Kaikki saavat ruoka-annoksensa, mutta Kaarlo jää ilman. Kaarlo siihen, jotta "Kaarlolle ruokaa". Perhe loukkaantuneena vastaa, "Kaikille ruokaa" ja jatkaa illallistaan huomioimatta Kaarlon tyhjää lautasta.

Samaan "all lives matter" -kategoriaan menee minulla myös ne valkoiset erityisesti miehet, jotka julistavat että he eivät ole "privileged", he eivät syntyneet kultalusikka suussa ja sitä paitsi mustat pojat kiusasivat koulussa. Eivätkä tajua, että kyse ei ole siitä etteikö valkoinen mies tekisi töitä menestyksensä eteen, vaan siitä, että valkoisella ei ole menestyksen tiellä rakenteellista estettä toinen toisensa jälkeen.

Tällä viikolla sosiaalisessa mediassa levisi Chicagon seudulla asuneen miehen kirjoitus siitä, millaista oli kasvaa afroamerikkalaisena Chicagon lähikaupunkialueella. Lukekaa! Lue tuo kirjoitus, vaikka et mitään muuta tänään lukisi. Vaikka olen luullut jo aika paljon tietäväni paikallisesta arjesta, kirjoitus jätti hämilleen.

Minulle kirjoitus oli erityisen pysäyttävä, sillä se osui kirjaimellisesti lähelle: kun muutin tänne, muutin puolen tunnin päähän kirjoittajan kotipaikasta. Maahanmuuttajana ja muukalaisena, vierasta kieltä puhuen ja erilaisiin tapoihin totutellen voisi luulla, että minulla olisi kokemusta siitä, millaista on olla "vieras", "toinen", "muukalainen". Vaan ei minulla ole. Minä olen joutunut muistuttamaan toisinaan, että minäkin olen maahanmuuttaja, ja saanut vastaukseksi selityksen, että minä olen eri asia. Ihanko totta? Ja miksi??

Tätä miestä, täältä kotoisin, on kohdeltu "toisena" ja "vieraana" koko hänen elämänsä ajan, samalla kun minä, todellinen muukalainen olen saanut osakseni luottamusta ja ystävällisyyttä, olen kuulunut enemmän joukkoon kuin hän, amerikkalainen, napervillelainen. Miettikääpäs sitä hetkinen. Ja lukekaa yllä linkittämäni juttu.

Seniori

Valmistunut luokka hyvästeltiin kaksi ja puoli viikkoa sitten. Uudet aloittivat työnsä todenteolla tänään. Heinäkuun ensimmäisestä virallisesti kirjoissakin ollaan senioreja.

Kotipihapuu

Viimeisen vuoden haasteet ovat osittain erilaisia kuin aiemmin. Tänä vuonna pitää hakea pysyvää lisenssiä, läpäistä erikoislääkäritentti, löytää työpaikka, ja ennen kaikkea kouluttaa ekavuotisia ja opiskelijoita. Omalle kohdalle osuu myös curriculumin ja viikottaisten luentojemme kehittämistä.

Mitä tehdä kun oikeastaan tekisi vain mieli nukkua, hoivata kirsikkatomaatteja ja käydä välillä pyöräilemässä?

... no vitsivitsi, eiköhän tämä tästä lähde liikkeelle.

...kirsikkatomaattien voimin ellei muuten.

Taas kontrastia

Puhun paljon siitä, kuinka Chicago on jaettu ja jakautunut kaupunki, ja kuinka sitä kokee olevansa eri maailmassa North Sidella. Vietin lyhyen jakson erään kuuluisan yliopistosairaalan sivuklinikassa nuorisolääketieteen parissa, ja ihan sama taas, vaikka luulisi että olisi jo tottunut. Pöllämystymiseni alko heti kun saavuin vahingossa puoli tuntia etuajassa (kerta se ensimmäinenkin), ja minua kehotettiin käymään kulman ketjukahvilassa (kun meidän klinikalta kielletään lähtemästä yksin minnekään, ja etenkään käymään lähistön liikkeissä).

Liikkuvasta autosta otetut kuvat näyttävät parhaimmillaan tältä.

Hiljan olen entistä selkeämmin tajunnut sen, että nämä elintaso-, viihtyvyys- ja turvallisuuserot eivät ole syntyneet eivätkä jatku sattumalta, vaan ne ovat (mm. poliittisten) valintojen tulosta. Tällä hetkellä Illinois'n osavaltio on kahdettatoista kuukautta ilman budjettia (kysykää illinoislaisilta, kannattaako valita politiikan huippuhenkilöitä bisnesmeriittien perusteella), mikä on vaikuttanut lamauttavasti ja kuolettavasti lukuisiin nimenomaan kurjuudesta pois pyrkiville suunnattaviin palveluihin ja riskialttiiden lasten- ja nuorten palveluihin eli samoja valintoja herrat norsunluutornissaan tekevät yhä. Mitä valintoja minä voin tehdä? En uskalla asioida työpaikan läheisissä liikkeissä, enkä halua rajoittaa vapauttani muuttamalla köyhälle alueelle.

Yksinkertaistetusti sanoen, juuri näin.

Perjantaina palasin omaan sairaalaan ja klinikkaan. Ruuhkaa välttääkseni menin taas pikkukatuja (aina jälkeenpäin muistan, ettei kannattaisi, kun nykyään ammuskeluja sattuu aika paljon ihan päiväsaikaankin) ja meidän kaupunginosa näyttää sittenkin kauniilta. Ei sitä voi nousta autosta kuvaamaan, mutta nuorisoa kannustavat seinämaalaukset koulujen ja kirkkojen lähellä, etupihojen ruusupuskat, portailla auringosta nauttivat porukat, ja ne ainakin ulkoapäin edelleen kauniit kivitalot vieri vieressä lehtevien puiden varjostaman kadun varrella saivat sittenkin mielen toiveikkaaksi. Ja jotenkin kummasti koen että juuri tämä on minun Chicagoani. (Vaikka en uskallakaan nousta autosta.)

Pohjoispuolella sen sijaan käytin hyväkseni käveleskelytilaisuutta niin kortteleissa kuin järven rannalla. Alla siitä pari näpsäystä.

P.S. Korjasin viimein edellisen tekstin kuvaongelman, pahoitteluni! No Bernie on vielä kisassa mukana, edelleen ajankohtaista katsella niitä kuvia. ;)

Esivaaleista ennen kuin ovat kokonaan ohi

Surkea yksi päivitys per kuu -tahti näyttää jatkuvan, mutta jatkanpa sitä ainakin kertomalla jostain vähän erilaisesta - vaikka ihan jälkijunassa.

Illinois'n esivaalit olivat maaliskuun puolivälissä. Keskikastissa: Muutama osavaltio äänestää vasta kesäkuussa, ja oi-niin-tärkeät Iowa ja New Hampshire rynnivät ekoina matkaan heti alkuvuodesta. Kun kuulin, että Bernie Sanders oli tulossa vartin päähän kotiovelta, päätin lintsata tenttiinluvusta ja käydä katsastamassa meiningin.

Saavuin paikalle noin puoli tuntia ennen aikataulun mukaista ovien avautumisaikaa. Yllä kuvassa jonoa takanani. Vaikka siellä oli jo yli kahden täyden korttelin mitalta väkeä minun saapuessani, jono kasvoi pari korttelia lisää hyvin nopeasti.

Rekvisiittaa sai ostaa jonottaessa

Jonottaminen oli tietenkin sosiaalista toimintaa. Ei kestänyt kauaa, kun keski-ikäinen porukka takanani halusi haastella, sitten juttuun liittyi lukiolaispoika, pian kirjastossa työskentelevä sairaanhoitajaopiskelija, ja ennen kuin päästiin sisälle, oli lukiolaispoika solmimassa bändiyhteyksiä vähän edempänä jonottaneen porukan kanssa ja minä jakanut kahdelle eri taholle lääkis- ja uraneuvoja. (Eh, kokemuksen syvällä rintaäänellä tietenkin, mitä minä näistä lääkiksistä tiedän?)

Onneksi ei ollut kovin kylmä

Oli jo täyspimeä ennen kuin minun kohtani jonoa pääsi ovelle asti. En tiedä, olenko koskaan ollut niin pitkässä jonossa. Niin pitkään olen ollut jonossa, mutta lyhyemmissä sellaisissa. Muita ensimmäisiä oli salaisen palvelun agenttien tapaaminen, ja no, amerikkalaiseen vaalitilaisuuteen osallistuminen tietty.

Ja kauniista auringonlaskusta sai nauttia

Eihän näistä kännykkäkuvista saa kuvaa siitä, paljonko sitä porukkaa lopulta oli. Ennen Bernietä yleisöä lämmiteltiin Vampire Weekendin akustisella minikeikalla, ja sitten oli toistensa esittelevien poliitikkojen ketju, jonka aloitti Jesse Jacksonin poika - ei se joka on tuomittu korruptiosta, vaan professoripoika. Ketjun viimeinen ennen Bernietä oli Chuy Garcia, Rahm Emmanuelin haastaja viime vuoden pormestarivaaleista. Selvää paikallisväriä: Emmanuel on erittäin epäsuosittu pormestari, ja Clintonin luonnollinen liittolainen, joten Emmanuelin kriitikot ja vastustajat ovat luonnollista Bernie-heimoa.

Itse puhe oli paria paikallisviittausta lukuunottamatta TV:stä tuttua. ("Kiitos Rahm Emmanuel ettet asettunut tukemaan minua." :'D) Paikan päällä oli toki tunnelmaa, mutta kaiken kaikkiaan ilman jonotuksen tuomaa karnevaalin tuntua, olisi anti ollut pitkälti sama telkkarista katsottuna. Eli kiva kun menin, mutta en välttämättä kokeile uudestaan. Sen sijaan kyseistä lukiota vastapäätä olevassa leipomossa aion vierailla uudemmankin kerran. Parhaita muffineja ikinä! (Ja iltamyöhällä alehintaan Bernien kannattajille.)

Bernien tapahtuman kanssa samaan aikaan Chicagon keskustassa tapahtui paljon jännittävämpää. Chicagon maine poliittisen kuohunnan keskuksena sai jatkoa, kun Trump päätyi perumaan tilaisuutensa kiihkeän (ja hyvin organisoituneen) vastustajajoukon vuoksi. Parasta mitä Chicagossa on tapahtunut tähän asti koko vuonna!

Ensimmäistä, vaan ei viimeistä kertaa amerikkalaisena.

Seuraavalla viikolla tallustin sitten äänestämään lähikoululle. On se vaan monimutkaista verrattuna suomalaiseen yhden vaalin äänestykseen. Minä äänestin presidenttiehdokkaan lisäksi demokraattien senaattoriehdokasta (joka toivottavasti päihittää Mark Kirkin marraskuussa), piirikunnan yleistä syyttäjää (viran nykyinen haltija hävisi Laquan McDonaldin vuoksi), joitain tuomareita, edustajia demokraattien puoluekokoukseen, ja kermana pohjalla metropolialueen vesihallinnon komissaareja. Viittä. 

Kuulin juuri, että Ted Cruz on jäädyttänyt kampanjansa hävittyään tänään Indianassa. Yleisvaalitaisto alkakoon. Pitänee pian hankkia myös Hillary-pinssi.

Kaksi päivitystä

Kirjoitin hiljaisena työpäivänä puolitoista viikkoa sitten allaolevan palasen ja se jäi julkaisematta. Sen jälkeen tulin osastotiimiin, ja viidessä päivässä tein taas kahdeksan työpäivän verran töitä ja nyt vapaapäivänäni keräilen palasia ja mietin huomista työpäivää. Pahinta on, että ainakin kaksi viidestä päivästä olisi voinut olla parempia ja olisin voinut päästä melkein ajoissa kotiin, ellei takana olisi ollut 18 tunnin työpäivä ja 3 tunnin unet, jos olisi ollut ajatukset paremmin kasassa ja tehnyt töitä täydellä teholla. Ystäväni Катя kirjoitti viisaita ylenmääräisestä töiden tekemisestä, eikä siihen ole mitään lisättävää. Etenkin kun pääsin ennen erikoistumispaikkaa kokemaan mielekkään osa-aika- ja vapaaehtoistyön täällä ja voin verrata kuinka hyvinvoiva silloin olin, en liioittele kun sanon että työni on tuhoavaa. Realistisesti minulla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa työmääriini, voin ainoastaan tehdä työni nopeammin (huonommin) tai tehokkaammin (enemmän vähemmässä ajassa, kokeiltu on). Koulutettavana on myös otettava kiltisti tehtäväksi mitä moninaisimmat projektit. Kaikki käy, kun on kyse koulutuksesta ja kestää vain kolme vuotta? Mutta monella kollegallani ei ole mahdollisuutta laittaa työhyvinvointia etusijalle silloinkaan, kun saa vapaasti hakea työpaikkaa. 

+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+

Nyt kun ei enää ole tentti edessä, yritän miettiä miksi en ole päivittänyt blogia pitkään aikaan. Lienen vain bloggailusta vieraantunut, eikä juttu luista.

Yksi ongelmani on, että olen viime kuukaudet aiempaa enemmän ollut huolissani ja kauhuissani Chicagon väkivallasta. Haluaisin välittää realistista mutta positiivissävytteistä kuvaa tästäkin Chicagon alueesta, jolla tyoskentelen, mutta välillä tosiasiat tekevät sen turhan hankalaksi.

Tänään oli klinikka-aamu, ja nyt iltapäivän päivystän poikkeuksellisen hiljaisen osastotiimin kanssa. Viimeistelen aamun potilaskertomukset ja ehkä pääsen ajoissa kotiin. (En ole taikauskoinen, siksi kirjoitan sen tähän ääneen! Sivunmennen sanoen, taikauskon määrä on koko työporukassa onneksi vähenemässä, eikä ole enää sosiaalista painetta olla edes ajattelematta positiivisia päivystyksen kiireettömyydestä.)

Ensimmäisessä kerroksessa meidän klinikka.

Ylimmässä kerroksessa huhun mukaan vuosikymmeniä 

sitten on järjestetty joitain kuuluisia nyrkkeilyotteluita.

Klinikka on välillä suuri turhautumisen ja toivottomuuden lähde, mutta tällaisina päivinä kun melkein kaikki potilaani ovat jo tuttuja entuudestaan, ja joka toinen heistä sanoo että mieluummin tulee takaisin sitten kun minulla on aikoja, syystä XY tai Z. Ei sillä että potilaan tyytyväisyys on mikään tae hoidon laadusta, eli tiedän että minun pitäisi välittää siitä vähän vähemmän, mutta paitsi että teen tätä työtä niin paljon persoonallani että en osaa olla välittämättä, paikoin tiedän tyytyväisyyden johtuvan siitä että olen käyttänyt aikaa, selittänyt, ottanut huomioon.

Tavaksi on muodostunut tarkistaa lähes päivittäin Chicago Tribunen tiedot kaupungin ammuskeluista. En taida siitä kokonaan päästä eroon, mutta ainakin yritän jättää sen vähän vähemmälle, ja keskittyä niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa, yksi potilas kerrallaan. Jää parempi mieli, eikä lamaannu tai ala pelätä asioita joille ei voi mitään.

Voisi ja voisi

Spotifyn vaihtaessa Ryan Adamsiin stressi valuu olalta pois ja väsymys tulee tilalle. Ryanin pehmoisen äänen tuudittamana olen silti edelleen siinä uskossa että vielä voisi saada kaikki klinikkapotilaiden kertomukset valmiiksi tänä iltana, jotta huomenna voi keskittyä tenttiinlukuun.

Radiossa on pariin otteeseen viime päivinä puhuttu uudesta havainnosta, että väsymyksen tilassa keho tuottaa endokannabinoideja (vai miten se mekanismi menikään) niin että ruokahalu kasvaa melkein kuin olisi pilvenpössyttelijän "munchies". Ja kenelle tulee yllätyksenä? Olen taas yhdestä superkiireisestä osastojaksosta toipuessani malliesimerkkinä väsymyksen suklaanhimoa lisäävästä vaikutuksesta. (Kaksi viikkoa keskimäärin neljän tunnin unilla per yö - miten heräilevien lasten vanhemmat jaksaa??? Kolmatta päivää ja vieläkin matkaa täysiin tehoihin.)

Huomasin sitten suklaavälipalaani punaisissa valoissa hypistellessä, että voisin säästää vadelmaherkkuni valmistumiseeni asti. 6/30/17

 Hmmmmmmm.... Voisi ja voisi. Pitäisikö?

 Ei todellakaan. Voisin ostaa kahviosta uuden säästettäväksi jos myöhemmin harmittaa. 

Aito vadelman maku ja mehevyys!

Teki kotimatkasta kulkemisen arvoisen. En edes menettänyt hermoja, vaikka jouduin odottamaan kahden hitaasti kulkevan tavarajunan kulkua kun koti oli enää kulman takana. 

PS kun huumeista tuli puhe. Tiesittekö te, että heroiinia voi käyttää muutenkin kuin suoneen? Hiljan pääsin opettamaan tämän seikan eräälle sairaalamme röntgenlääkärille, ja olin vähän hämilläni. Että on meidän sairaalassa töissä eikä tiennyt. Mutta mistä lähtien minä olen sen tiennyt? Onko Suomessa paljon heroiininkäyttäjiä, jotka eivät käytä suonensisäisesti? Oliko tämä yksi niitä lukemattomia asioita, jotka olen huomaamatta omaksunut ensimmäisen parin kuukauden aikana näissä töissä, vai tiesinkö sen jo aiemmin? Se oli joka tapauksessa myös muistutus siitä, että on elämiä ja paikkoja ja ihmisiä, joita huumeet ei kosketa. Heroiinista on tullut niin arkipäiväinen juttu, että välillä hyvä muistaa kuinka täysin absurdia on, että heroiini on minulle täysin arkipäiväinen asia. Turha kai sanoakaan, että samoin suurin osa heroiininkäyttäjistä joita kohtaan, on varsin tavallisia ihmisiä. 

Kiukku puhuu

On jäänyt kirjoittaminen, eikä valitettavasti ahkeran tenttiinlukemisen johdosta. Tänä iltana koen kuitenkin tarvetta avautua, ja koska blogini on linnani, täältä pesee.

I get too worked up over things, otan kierroksia vähän liian herkästi, olen todennut pian jo lukemattoman määrän kertoja viime viikkojen ja kuukausien aikana etenkin lähimmille työkavereilleni.

Työasiat aina antaa kierroksia, ja voi olla, että se sitten herkistää ottamaan kierroksia muistakin asioista. Ei kannata lukea, jos on riskiä että kierrokset tarttuvat turhan herkästi. Nimittäin...

Työasioita:

• Passiivisaggressiiviset "tee tämä heti" -mailit byrokratiapuolelta täysin irrelevanteista aiheista. Minulla on parempaakin tekemistä
• Epämääräiset tehtävänannot ja suuret ja projektit joiden hyväksi pitäisi tehdä jotain ja mielellään heti, mutta joiden tarkoitus jää kerta toisensa jälkeen ainakin minulle hämärän peittoon. Yhä useammin tuntuu siltä, että haluaisin vaan valmistua ja yksinkertaisesti tehdä potilastyötä.
• Edellisessä mainitut, joiden jalkoihin jää asiat ja ideat joita haluaisin oikeasti toteuttaa erikoistumisaikanani. (Mutta samaan hengenvetoon on todettava, että parantamisen varaa on omassakin päässä ihan riittävästi eli kerron kyllä itsellenikin että lusikka kauniiseen käteen vaan.)
• Kun joutuu toteamaan sen, että omavuotiset työkaverit ovat niin paljon parempia kaikissa suhteissa, ja alkaa jännittää, minkälaiseksi muodostuu joukko, joka saapuu ensi heinäkuussa. Esimerkkinä mainittakoon vitivalkoinen maalaispoika, joka ei kolmannellakaan selittämällä ymmärtänyt, mitä rasistista on siinä, että toteaa "mustat lapset on niin söpöjä!" Jos lukijani Suomessa ei sitä intuitiivisesti ymmärrä, se sallittakoon - lukijani Suomessa todennäköisesti elää tilanteessa jossa on helpompi ymmärtää näkemys että tummaihoinen on "toinen" tai "muu" ja valkoinen on "normi". 
• Potilaat, jotka vievät valtavan määrän henkisiä voimavaroja ja aikaa, ja seuraavassa hetkessä heittävät kaiken työsi menemään. Esimerkiksi kävelemällä ulos klinikasta kun minä käsittelen monimutkaista ja herkkää tapausta erikoislääkärin kanssa. Tai ne jotka sekä esittävät olevansa terveyden perikuva ja ei voisi kuvitellakaan ottavansa pillereitä (=buranaa) että myöntävät käyttävänsä järkyttävät määrät alkoholia, tupakkaa ja maria sekä joitain epämääräisiä pillereitä, sekä kertovat syöpähuolistaan ja tykytyksistään ja patista tuossa ja tujauksesta tässä että eivät voi odottaa 10 minuuttia verikoetta moninaisten ongelmiensa selvittämisen aloittamiseksi. (Tiedän että meidän klinikassa usein on kyse tietämättömyydestä ja osaamattomuudesta, joten vastuu on aina minulla ohjata, selittää, ohjata uudestaan ja olla hermostumatta. Mutta silloin kun vaikka verikoe jää ottamatta siksi että potilas on liian pilvessä tajutakseen ohjeistusta "istu tuossa, sinut kutsutaan verinäytteelle" alkaa minulla tulla mitta täyteen. Mieluummin hoidan kolmea kuuskymppistä oikeasti monivaivaista heroinistiä kuin yhtä kuvatunkaltaista paranoidista pössyttelijää, ja molemmista todella on kokemusta.)
• Faksit. !"%)¤/ faksit, joiden lähettäjät ja vastaanottajat voivat kerta toisensa jälkeen kirkkain silmin todeta että ei mennyt perille, yritetään uudestaan, ja mikään ei etene, sillä kappas vaan, vieläkään ei mennyt faksi läpi. 
• Pirstoutunut terveydenhuolto. Tiedättekö, täällä voi tehdä lähetteen vaikka sydänkirurgialle ja laittaa siihen vain diagnoosin ja yhden sanan "kliinisiksi kommenteiksi". Tai radiologian lähetteet sairaalan puolella, joihin ei mahdu kolmea sanaa enempää ja radiologilla ei ole siten mitään kliinistä kontekstia. Kolmen kuukauden kuluttua näet potilaasi uudelleen, ja saat kuulla ettei mitään ole tapahtunut siten kuin piti koska faksit ei menneet perille, potilas ei ymmärrä mitä piti tapahtua, ja järjestelmät eivät puhu toisilleen. Tai vähintään oli jälleen jonkun hautajaiset tai kyytiongelma tai joku tarvitsi lapsenvahtia, ja näinollen jäi erikoislääkärin vastaanotto, testi tai terapia väliin - ja mitä voin siihen sanoa, potilaideni elämä kun vaan kerta kaikkiaan on kamalan monimutkaista, eikä välillä ole varaa kahden dollarin bussilippuun, ja elämän palasten koossa pysyminen on seitinohuen langan varassa.

Suomesta: Se epäsivistyksen, omaannapaantuijotuksen ja suoranaisen historian uudelleenkirjoituksen määrä, ja kaikki paljon pelottavammatkin vihan ilmiöt mitä sieltä kuulee, saa säännöllisesti ottamaan kierroksia, ja jättää samalla täysin sanattomaksi. Nyt sieltä kuuluu sellaistakin, mitä voin omakohtaisesti kommentoida, sillä se vaikuttaisi minun perheeseeni, jos suunnittelisin paluumuuttoa. Paluumuuttohalut ovat historiallisen alhaiset, mutta kuitenkin: Perheenyhdistämistä halutaan vaikeuttaa menemällä EU:n minimitasolle eli vaatimalla maksimit mitä EU-lainsäädännön puitteissa voidaan vaatia. Ehdotuksen rasistisia päämääriä on turha yrittää naamioida "maahanmuuttokriittisiksi" tai "tolkullisiksi", sillä lopputulos on sama kuin muilla persujen ja kumppaneiden "älynväläyksillä". Tarkoitan sellaisia kuten että "ei pakolaisia Suomeen, pitää auttaa lähtömaassa" -lausunnot kun on edellisessä kuussa leikattu 40% kehitysavusta ja järjestöiltä. Nyt on että "ei maahanmuuttajien perheitä Suomeen" kun ensin valitetaan kamalasti että maahan tulee nuoria miehiä ilman perheitään. Kun tällainen nuori mies saa toissijaisen suojelun tarpeen perusteella oleskeluluvan, halutaan näköjään varmistaa että hän jää yksinäiseksi nuoreksi mieheksi, sellaiseksi jota niin kovasti eräissä piireissä pelätään. Sentään tämä ei "toimisi": pakolaisten ja turvapaikan saaneiden kohdalla, heidän perheenyhdistämistään ei voi rajoittaa tulovaatimuksin. Mutta tästä päästäänkin minuun itseeni ja kaltaisiini: Suurimmat ryhmät, joihin tämä vaikuttaisi, olisivat opiskelun tai työn kautta Suomeen tulleet, ja Suomen kansalaiset joilla on ei-EU-kansalaisia perheenjäseninä. Siinä vaiheessa kun loppusijoitusmaa oli meillä vielä epäselvä, Suomeen asettuminen ja sinne ilolla veroja maksaminen oli houkuttelevaa erityisesti siksi, että byrokratia oli vähäisempää ja mies saisi yhteiskunnan tukea tullakseen mahdollisimman pian nettoveronmaksajaksi. Siinä vaiheessa olin myös juuri valmistunut, ja siinä varmaan alle 10%:ssa suomalaisia jotka vastavalmistuneena ylittivät sen täysin perusteettoman korkean tulovaatimuksen. (Sen on varmaan hatustaan vetänyt se sama kokoomuspoliitikko, joka ei uskonut että Suomessa kukaan tienaa alle kaksi tonnia kuussa.)

TL; DR eli yhteenvetona: Ei taida Suomi haluta sijoitustaan takaisin eli minua maksamaan sinne veroja.

USA:sta.

• Täällähän on vallalla ihan sama nationalistisfasistinen populismin aalto kuin Euroopassa, ja rasismista ollaan jälleen tekemässä salonkikelpoista mm. surkuttelemalla kuinka vaikeaa on olla valkoinen Amerikassa. Haistakaa kukkanen. 
• Saan ihottumaa jo joka kerta kun kuulen Trumpin äänen. 
• Korkeimman oikeuden tuomari Scalia kuoli tänään. Yritin olla kommentoimatta mitään minnekään, ettei menisi epäasialliseksi, kuolihan hän vasta tänään. Pidin juuri kymmenen minuutin (tarpeettoman) luennon miehelle siitä, miksi Scalia oli halveksittavista halveksittavin tuomari ja miten kukaan kehtaa väittää hänen olleen puhtaasti perustuslaillinen, kun perustuslakia piti hänen mukaansa tulkita joko kirjaimelliesti tai aikalaistulkinnan perusteella - riippuen täysin siitä, mikä sopi hänen perikonservatiiviseen maailmankuvaansa. Mies, joka toi meille rajoittamattoman aseenkanto-oikeuden. Mies, joka vastusti kuolemantuomion poistamista kehitysvammaisten kohdalla. Mies, joka kehtasi väittää olevansa pelkästään perustuslain puolella, perustuslain joka varsin selvästi sanelee kirkon ja valtion erottamisen, vastusti vimmatusti julkirukoilun kieltoa. Esimerkkejä riittää. Vuosien varrella Scalian mielipiteiden kuuleminen on saanut veren kiehumaan, eikä hänen kuolinpäivänsä tehnyt poikkeusta.
• Ja ihan yhtä paljon ottaa pannuun saman tien alkanut taistelu, kuka nimittää Scalian seuraajan. Republikaaneille on yhtäkkiä ilmiselvää, että enää 11 kuukautta presidenttinä oleva presidentti ei ole presidentti enää ollenkaan, ja jotenkin elämme jotain välikautta, jolloin ei voi enää tehdä nimityksiä eikä päätöksiä. Eniten meinasi raivostuttaa republikaani/libertaaritutun kommentti, että ihan samalla tavalla demokraatit jumittaisivat republikaanien nimitysyritykset vastaavassa tilanteessa. Jos olisi ollut minun asiani vastata, olisin toivottanut hänet tervetulleeksi takaisin heti, kun argumentointi on viisivuotiaiden hiekkalaatikkokinasteluja korkeammalla. 
• Niin Suomessa kuin Illinois'ssa ja koko USA:ssa (etenkin Trumpin kannattajien keskuudessa) ollaan sellaisen harhan vallassa, että politiikassa kokematon, bisneksessä uraa tehnyt henkilö on paras johtamaan valtiota/osavaltiota/muuten vaan korkeaan poliittiseen tehtävään sopiva. Karhun marjat sanon minä. Suomessa tehdään päätöksiä ja sitten todetaan että oho se olisi laitonta, ajetaan alas yliopistoja ja niin edelleen ad nauseam. Illinois'ssa ei ole budjettia. Eli koko 12-miljoonainen osavaltio pyörii ilman rahoitusta kahdeksatta kuukautta, paitsi missä tuomarit ovat oikeudessa määränneet, että on maksettava vaikka rahaa ei olisi (kuten Medicaid, köyhien ja lasten terveysvakuutusjärjestelmä). Illinois'n republikaanikuvernööri haluaa murskata ammattiliitot, kutistaa budjettia ja säästää. Tällä hetkellä säästetään sitten sillä tavoin, että hädänalaisille ei ole sosiaalipalveluja (osavaltion suurin sosiaalipalvelujen tarjoajajärjestö irtisanoi juuri yli 40% työntekijöistään, koska osavaltiolta ei enää tule rahaa). Alaikäiset kodittomat, useat heistä väkivallan uhreja ja mielenterveysongelmaisia, löytäkööt itse yösijansa. Varhaisen puuttumisen pikkulapsityö ontuu, sillä vaikka ongelmien toteamispuoli saa edelleen rahoitusta, jos vaikka vauveli tarvitsisi fysioterapiaa tai toimintaterapiaa, niiden rahoitus onkin jo katki. Näitä säästöjä niitetään sitten, kun nuoruudesta asti työkyvyttömien tai runsaasti apua tarvitsevien määrä räjähtää käsiin.

Tähän vielä sellainen pikkujuttu kuin että ammuskeluja on Chicagossa alkuvuonna ollut käsittämättömän paljon. Olen alkanut seurata uutisista missä ja milloin niitä on tapahtunut, mutta ei kannattaisi. Ei siitä saa muuta kuin lisää sokeaa raivoa ja voimatonta surua, ja pahimmillaan alkaa pelottaa.

Jospa nyt rauhoittuisin tekemään loput rästityöt eiliseltä. 

Uusi vuosi ja déjà vu

Hyvää uutta vuotta! Kuten tavallista, toivottelen sitä vielä pitkälle alkaneen vuoden puolelle. Tänä vuonna aloitin vuoden pienellä déjà vulla, kun ilmoittauduin tenttiin. Ihan kuin olisin tehnyt jotain sellaista ennenkin.

Notarisoitu henkilöni todistaminen on matkalla Teksasiin. Nyt kun vielä saisin rutistettua sen verran tenttiinlukua että ei mene plörinäksi. Meinaa mennä saamattomuuden puolelle, ihan kuin olisi liikaa aikaa kun on kahden päivän viikonloppuja

Törmäsin myös siihen jo tuttuun ilmiöön,
että Amerikassa välitetään enemmän Suomen
"provinsseista" kuin Suomessa.
Mitään vikaa listassa? Minkä itse valitsisit?
(Jos tuota näkee kukaan lukea)

En ollut pahoillani kun pääsin jättämään hyvästit vuodelle 2015. Vuosikatsauksia lukiessa yhdessä kysyttiin päivämäärää, joka vuodesta jää mieleen. Varsin kuvaavaa koko vuodesta on, että ainut joka tuli mieleen, oli 12.4. Se oli viimeinen päivä osastotiimissä ykkösvuonna. Tälle vuodelle on luvassa parempaa. Muun muassa. Vähitellen selvinnee, mitä se muu sitten pitää sisällään.