Päivä johon mahtui kaikkea

Aina välillä, etenkin kesänihkeään aikaan, palaan hetkeksi siihen kun olin uusi täällä. Suomalaisille on kai aika tuttu ilmiö, että pimeän ja kuumankostean yhdistelmä tekee vierauden tunteen. Tänään myös.

Päivään sopivaa Americana-soundtrackia:

 

Meidän maanantai alkoi kello kymmenen yli yksi aamulla ovikellon soittoon. Kerta se ensimmäinenkin. Mies meni avaamaan, ja kuulostellessani tapahtumia hetken ihmettelin miten se noin sumeilematta avaa oven keskellä yötä. Siellä oli poliisi, joka totesi että kaasua. Oli ajanut ohi ikkunat auki ja haistanut. Pian tuli palokunta, joka totesi että kaasua toden totta. Minä menin nokosille, sentään vaatteet päällä sen jälkeen, kun palokunta oli tullut sisällekin haistelemaan mittarinsa kanssa. (Harmitti, etten käynyt ennen nukkumaanmenoa suihkussa, ja harmitti, että tiskit oli vielä yhden yön odottamassa pesijäänsä. Kuka tietää milloin seuraavaksi saataisiin kuumaa vettä.)

Maakaasusta puhuttaessa ajattelen
ihan aina tätä. Ihan aina. (Wikipedia)

Sitten tuli kaasuyhtiö, joka totesi että kaasuahan se, ja tulee meidän crawl spacesta eli epäkellarista. Minä otin siinä vaiheessa nokosia BBC:n kv-radion tahtiin, kun mies nykäisi hihasta että kaasuahan se, ja meidän pitää lähteä. 

Varttia myöhemmin oli vähän tavaroita kasassa, ja ajoimme peräkanaa Holiday Inniin viitisen minuutin ajomatkan päähän. Saimme kakskymppiä alennusta koska saavuimme vasta kolmen jälkeen yöllä. Uni ei heti tullut silmään, mutta herätyskellon soidessa olisi tietenkin maistunut makeasti.

Puoli kahdeksalta marssin lääkärintakki olalla hotellin ovesta ulos ja suuntasin Route 66:a töihin. Totesin, ettei kesällä kannata jättää banaaninkuoria autoon vaikka kuinka olisi roskapussissa. Banaanikärpäset on yhtä hankalia hävittää autosta kuin keittiöstä. Ehdin töihin ajoissa viedäkseni viikonlopun terveysbasaarirekvisiitan takaisin koordinaattorille ja käydäkseni loungessa kaivamassa lokeron hätätilavarastosta unohtamaani deodoranttia kainaloon, ja kertomassa parille työkaverille kaasuepisodista.

Hotellihuoneen tiiliseinä kuin kotoisalta 80-luvulta
omiaan lisäämään surrealistista tunnelmaa. (Tripadvisor)

Matkalla olin jo saanut mieheltä viestin, että kaasuvuoto olikin naapurista sittenkin, ja viemäriä pitkin oli vuotanut meidän pyykkihuoneeseen. Eikä muuten haissut sisällä ollenkaan, ulkona vain. Eikä haissut pyykkihuoneessa kun Sunnuntaina pesin pyykkiä.

Työpäiväänkin mahtui kaikkea. Aamu oli tuskaisen hidas hiljaisella lastenneuron klinikalla. Tuskainen siksikin, että tekemistä oli juuri sen verran, ettei mitään muutakaan voinut tehdä. Siitä on aikaa, kun olen tuntenut itseni niin kandiksi, kuin kahden lääkisopiskelijan ja yhden lastentautien erikoistuvan kanssa tutkimushuoneessa seisoessani tumput suorana erikoislääkärin toimintaa seuraten. Yritin tietenkin näyttää kamalan älykkäältä ja samalla potilaalle empaattiselta. Onnistui varmasti mainiosti kolmen tunnin unilla.

Lounastauolla puin työkaverin kanssa sitä, mikä kaikki meidän klinikalla voisi olla paremmin, ja puputin iänikuista salaattia kananrinnalla.

Iltapäivä oli taas yksi klassikko juuri samaisella omalla klinikalla. Ensin odotan potilaita, sitten niitä pitäisi nähdä kerralla neljä. Yksi on samoin Suomessa ja täällä: Ihan vaan "reseptiä uusimaan" tullut potilas on tietenkin se monimutkaisin. Päätä alkaa särkeä, lääkäriharjoittelija katoaa ja olen siitä vain helpottunut sillä hän on anteeksi vaan niinsanotusti suoraan laivasta astunut, eikä minulla ole kiireinen klinikkarutiini niin hallussa, että pystyisin samalla opettamaan ummikkoa. Poikaparka.

Lopulta lääkäriharjoittelijaparka seisoo edessäni tumput suorana kun istun potilaiden lähdettyä hetken vaan hengähtämään ja ilahtumaan isän lähettämien kesäsaaristokuvien äärellä. (Kylmä tai ei, paratiisilta näyttää!) Lääkäriharjoittelijaparka taisi seisoa siinä viisi minuuttia ennen kuin tajusin että hän odotti minulta taikasanoja "Lähde kotiin."

Päänsärystä huolimatta päätän pitäytyä ennen kaasuepisodia tehdyssä suunnitelmassa mennä illaksi syvemmälle maakuntaan katsomaan iranilaista elokuvaa Ellystä. Onneksi tarkistan Googlesta: Eisenhowerilla on 50 minuutin hidastuma, ja kaarran Rooseveltille ennen tukosta, joka radion mukaan johtuu siitä, että poliisi etsii motarilta ammuskelun todistusaineistoa, ja kaikki kaistat on suljettu. Pikkutietä ajaessa saan hyvän tilaisuuden pysähtyä Walgreensiin päivällistä hakemaan, ja hankin aikoihin surkeimman pikkupurtavaillallisen, ja Monsterin (jolla päänsärky lähtee).

Vangitseva elokuva merimaisemassa. Suomessa kuitenkin kauniimpaa. (kuva)

Löydän miehen ja appivanhemmat elokuvateatterista juuri ennen elokuvan alkua. Kannatti mennä, vaikka kaikki klinikan paperityöt jäävätkin nyt huomiseen - huomiseen, jolloin tehtäväksi tulee jotain neljäntoista uuden potilaan klinikkapaperityöt.

Kotimatkalla avaan ikkunat selkoselleen ja kuvittelen viimeistenkin banaanikärpästen lentelevän pois. Kuumankostea tuuli ja Led Zeppelin radiosta vähän liian kovalla muistuttavat, että hei minä asun nykyään Amerikassa, kuinka kummallista. Kotona on ilmastointi päällä eikä ole tapahtunut kaasuräjähdystä.

Elämänlaatuleluja(ko)

Minilomalaisella on aikaa kirjoittaa blogia. Niinpä täydennän nyt elämänlaatuhehkutustani ennen kuin paluu arkeen (tänä iltana kahdeksalta) koittaa. Töihinpaluusta puheen ollen, sain tuoreelta Chiefiltä tekstarin eilen illalla, kesken itsenäisyyspäiväjuhlinnan: Me lähetetään pian ensi vuoden ohjelma, mutta tiedoksi että päivystät huomenillasta maanantai-aamuun. Vastasin, että tiedän kyllä. Olisi pitänyt kysyä, että luulitko, etten tiedä, ja jos luulit etten tiedä, olisiko sinusta OK ilmoittaa sunnuntai-illan päivystyksestä 23 tuntia ennen sen alkua? Aikataulua edelleen odotellessa voinen olla tyytyväinen että ainakin tiedän maanantain ohjelmani, toisin kuin neljä muuta tuoretta kakkosvuotista. Pyörittelen silmiäni, mutta en oikeasti ole tästä erityisen häiriintynyt.

Meinasiko taas kääntyä työvalitukseksi? Nyt niihin leluihin!

Älykello. Mies vinkkasi, että Woot.com myi Motorolan älykelloa puoleen hintaan. Olen vähän kaivannut rannekelloa töissä, ja vähän enemmänkin tosissani miettinyt Fitbitin tai vastaavan ostoa, ehkä toiveajatellen, että väline kannustaisi säännöllisempään liikuntaan. Joko Googlen tai Motorolan sovellus kertoo askeleet, kertyneen liikunta-ajan, pyöräilyn, kävelyn ja juoksun erottaen, ja onnittelee kun pääset tavoitteeseesi. "Active time" on aika löysästi määritelty, kun päivä klinikassa vaan huoneesta toiseen pyörien kerrytti 30 minuuttia ja kaupassakäynti 14 minuuttia. Ei sitä nyt ihan urheiluksi voi laskea! Toistaiseksi vain sykemittarista (ja viallisesta virtajohdosta) on valittamista.




Kelloon saa ilmoituksen uusista viesteistä, voi lukea lyhyen viestin ja vastata puhumalla (englanniksi), vakilausein (Agreed, OK, Give me a minute ja niin edelleen) tai piirtämällä sormella hymiön. Toistaiseksi parasta on ollut, kun kesken työpäivän kelloon ilmestyi veljentytön nauravainen naama: WhatsAppiin oli tullut kuva. :) Toiseksi parasta on piirtohymiöillä leikkiminen. Pyöräillessä on karttatoiminnolle ollut oikeaakin käyttöä, mutta rehellisyyden nimissä leluhan tämä on.







Woot.comista tuli lempisivustoni, kun kellon viallisesta virtajohdosta valittaessani löysin seuraavaksi parhaan tarjouksen. Imurirobotti! Miehen mielestä innostukseni oli erittäin huvittavaa, mutta hankinta ei kohdannut vastustusta edes ennen perustelujani: Imurointi tekee minusta vihaisen, vaikkei se ole imuriparan eikä lattiaparkojen eikä kenenkään muunkaan syytä. Kuinka voisin vastustaa tarjouskapistusta, joka antaa minulle mahdollisuuden olla vähemmän vihainen?? Jälleen 50% alennusta vai oliko enemmänkin - nämä kappaleet on palautettu tehtaalle ja tehtaalla "uudelleenkoottu". Toistaiseksi Bertram ansaitsee kiitettävän arvosanan

Tässä välissä saimme kuin saimmekin uuden aikataulun. Aika ihanalta näyttää seuraavatkin kaksi kuukautta! Suurimmaksi osaksi teen nimittäin viisipäiväisiä viikkoja! Aikataulun tiirailu ynnä muu kuitenkin tekee sen, että lopuista lomapäiväiloistani kerron joskus toiste.

Bertram Roomba. Ei me muita lemmikkejä tarvittaisikaan.

Minilomalaisen elämänlaatuhehkutusta

Kun on yksitoista kuukautta elänyt 90-prosenttisesti 18-36 tunnin "viikonlopuilla", tuntuu normaali kahden päivän viikonloppu todella hyvältä. Sitten kun niitä on kaksi peräkkäin, alkaa tuntea itsensä taas ihmiseksi. Ja kun niitä seuraa kaksi pitkää viikonloppua, pitää puhua jo minilomasta.

Lomasta voi siksikin puhua, että opiskelua ja tulevan kongressimatkan suunnittelua lukuunottamatta en ole juuri koskenut työasioihin työajan ulkopuolella sen jälkeen, kun rästisanelujen lista kauniina kesäkuun kolmannen iltapäivänä näytti tältä:

Ja mitä olen muiden kanssa jutellut, minun ja huhtikuun kanssa-internin sanelukertymä oli jotain 180% normaalista sillä ajalla, joten selkääntaputukset omalta itseltäni saavutuksen johdosta, muilta on turha odottaa. 

Kuinka tässä onkaan taas käymässä? Minilomahehkutus on vaihtumassa työvalitukseksi! Takaisin raiteille. Nimittäin minä ja kaksi muuta meistä kuudesta on saanut nauttia paitsi pelkästä klinikkatyöskentelystä (klinikasta joskus toiste... ettei mene työvalitukseksi) myös ylimääräisistä vapaapäivistä. Minä olin tällä viikolla töissä kokonaista puolitoista päivää! No paperityöt lukien siitä tuli 18 tuntia, mutta mitä siitä, sillä olen aloittanut aamujani ja päättänyt päiviäni pyörälenkeillä, leiponut rapaperipiirakkaa tuoreista raparpereista jotka kävin hakemassa torilta, syönyt mansikoita, tuhlannut käyttänyt rahaa leluihin elämänlaatua kohottaviin hyödykkeisiin. Mutta aloitetaan parhaasta: 

Tsekattiin työkaverin kanssa U2:n viimeinen viidestä keikasta kilsan päässä työkaverin kotoa. 

Viisitoista vuotta sitten tämä olisi ollut Niin Iso Juttu, että pitihän sinne päästä, vaikka en edes ollut tietoinen U2:n kahdesta viimeisestä levystä. 

Tämä yksin on jo kokemus. Samassa hallissa oli vielä isommat pippalot muutama viikko sitten, kun kanadalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset toivat Stanley Cupin jälleen Chicagoon.

Niinhän se myös on, että U2:ta ei mennä katsomaan musiikin takia ainoastaan:

Kännykkälaadusta huolimatta kuvasta saa vähän osviittaa lavasta. Tuo videotaulu ei ole mikä tahansa taulu, vaan kehys jonka sisällä voi kävellä, ja olla siten osa videota. Kas näin:

Kuva Chicago Tribume Muitakin parempia kuvia linkin takana.

Parhaat animaatiot veivät mennessään, ja minuun vetosi myös uuden albumin teema kasvuvuosista Irlannissa. "Sanomaa" oli myös, ja Verinen Sunnuntai lienee kaikille bändin faneille niin tuttu, että Sunday Bloody Sundayn kanssa tämä sanoma lienee mennyt lähes kaikille perille: 

Sen sijaan innokkaat kiljaisut jokaisen "America" ja "Chicago" -maininnan jälkeen viestinevät siitä, että niin riistokapitalismikriittinen viesti kuin kappaleen Pride (In the name of love) aikana lähetetyt rauhantoiveet ja toiveet rauhantekijöistä väkivallan keskelle, menivät monelta yli hilseen. 

Vaikka U2 tuntuu monella tavoin hyvin amerikkalaiselta ilmiöltä, Chicagoon kokoontuneet faninsa ovat vielä paljon amerikkalaisempia. Yleisölle ei tullut mieleenkään, että joku päästäisi suustaan sanan Amerikka joukkokokoontumisessa muuten kuin valtaisia suosionosoituksia odottaen.

Vilpittömältä sen sijaan tuntui Bonon pariin kertaan toistama bonomaisuus "Amerikka on yhtä paljon idea kuin paikka". Ja niin U2 on amerikkalainen: U2 on idea-Amerikasta. Siitä samasta, joka välkähteli Obaman puheessa viime viikolla. 

Jaa-a, taidatte joutua odottamaan huisin kiintoisia kertomuksiani muista lomapuuhista ja niistä uusista leluista seuraavaan kertaan. On aika lähteä ostamaan aineksia periamerikkalaisiin side dish viemisiin huomisiin pippaloihin Paikka-Amerikan vuosipäivän kunniaksi. Mutta vähän pitää tehdä erilaisesti, ehkä sitten kansalaisuuden saatuani voin tehdä periamerikkalaisia reseptejä periamerikkalaisesti.