Terveisiä viime perjantailta:
Huomenna on neliviikkoiseni viimeinen päivä. Tämä on ollut neliviikkoinen, joka jää historiaan. Kun olen 3.-vuotinen, kerron untuvikoille etenkin viimeisestä kahdesta viikosta ja käsken olla valittamatta. Tein viime viikolla 96 tuntia töitä. Tällä viikolla kotona tehdyt työt mukaanlukien lyhyin lepoaika kahden työvuoron välissä oli 2.5 tuntia, ja mies alkoi pelätä mielenterveyteni puolesta kun oli mennyt nukkumaan ennen kotiintuloani ja herätessään löysi minut töiden ääreltä. On tullut aika ilmoittaa työtunnit totuudenmukaisesti valvovalle taholle.
 |
| Tämän pahemmaksi ei voi mennä, luulin |
Tämä ei ole ollut kivaa. Kun vihdoin koittaa lounastauko tai muuten voi vähän hengähtää, ei mielessä pyöri eikä kollegoille puhu mistään muusta kuin siitä kuinka rankkaa on ollut, ja se tekee tästä kaikesta vielä pahempaa. Meistä kukaan ei ole pyörtynyt, mutta kaikki perinteiset opiskelijoille tiukkailusta ja syystä(kin) moittiessa, nukahtamisesta tietokoneen ääreen, itkun pidättelystä erikoislääkärin edessä ja itkuisista tsemppihaleista kohtalotovereiden kanssa, on käyty läpi.
 |
| Tässä ollaan pahimman äärellä. |
Tänään aamulla töihin ajaessa takana tuleva ajoi hyvin hiljaisessa vauhdissa perään. Vahinkoa autolle tuli vähän enemmän kun aamutokkurassa (pommiin nukuttuani) tajusin. Olin vaan onnellinen, että kun lopulta joudun (pikku-)kolariin, se ei ole millään lailla minun syyni.
Eilen aloitin lastenleik-- eikun lastentaudit. Koko osastolla on vähemmän potilaita kuin meillä viime viikolla per erikoistuva. Kolmetoistatuntinen arkipäivystys tänään tuntui lähinnä oleskelulta, ja tylsä olisi tullut ellen olisi tuonut ylijäämätöitä viime viikolta mukanani.
Toipumiseen menee vähän vielä aikaa, mutta siitä on ihan hyvä lähteä, että kun puoli yhdeksältä tulen kotiin valmiiseen päivällispöytään, ei ruuan jälkeen enää tarvitse jatkaa töitä. Voi vaikka pestä pyykkiä, katsoa Larry Wilmoren uutta show'ta netistä ja valittaa blogissa kuinka paljon on tullut tehtyä töitä.
