Vapaailta

Torstaista näyttää tulleen vakiovapaailta! Pari viikkoa sitten tällainen vapaailta:

Elämänlaatua-sarjan avaa pullo.

Siis ei mikään juopotteluilta, sattui vaan kaunis vadelmaoluen pullo ja taustalle kylämme pääkatu. Päivällisseurasta näkyy kyynärpää - ja mainittakoon, että en tiedä miten selviäisin ilman Päivällisseuraa. Kaikki ihmiskontakti olisi töiden kautta, söisin ainoastaan sairaalan ruokalaruokaa, ja puhtaat alusvaatteet olisi kroonisesti loppu.

Tänään, osastojakson viimeisen päivävuoron kunniaksi hankkiuduin eroon kaikista paitsi yhdestä potilaastani (yksi karkasi, yksi lähti vastoin lääkärin ohjeita ennen kuin päätyi ensiavusta osastolle, yksi teholle valitettavasti, yksi jatkohoitopaikkaan ja kaksi kotiin) ja olin silti valmis lähtemään kotiin ennen kuutta. Ensimmäinen alle 12 tunnin työpäivä yli viikkoon.

Tällaisesta vapaaillasta villiintyneenä päätin käydä ruokakaupassa. Tajuan kyllä, kuinka säälittävää on, että ruokakaupassa käynti tuntui virkistävältä ja siinä oli ikään kuin uutuudenviehätystä. Nyt on taas vähäksi aikaa marjoja, jääkahvia ja epäruokia kuten juustotikkuja. Amazon toi sattumoisin samana päivänä pääruokavalioni eli proteiini- ja myslipatukat. Hyvään aikaan, jäljellä kun on enää kaksi lääkärintakin taskussa litistynyttä ja yksi laukussa murustunut, eikä ruokalakortilla ole enää rahaa. Olen ostanut liikaa kahvia ja myslipatukoita. Onneksi välillä jotain ruokaakin. Ja tarkemmin ottaen olen viikonlopun töissä lähinnä ruokalan ollessa kiinni eli sitä tärkeämpää on taskuruoka.

Seuraavaksi nukun yli kuuden tunnin yöunet, ahh! Pitkän ilta+yövuoron hyvä puoli.

Vielä kolme vuoroa

Juuri kun tuntui että on mehut lopulta lopussa, kun huomasin että en kerta kaikkiaan jaksanut kulkea portaita vaan valitsin hissin, kun eilisen jälkeen pääsin toteamaan työtuntien venyvän myös siksi, että työteho on laskenut huomattavasti ---- Tänään oli vielä enemmän potilaita, ja olivatpa sairaita ja vaativat paljon työtä, mutta askeleessa oli ylimääräistä intoa ja pahoin pelkään että siksi että oli oikeasti sairaita potilaita joilla oli kaikkea mielenkiintoista!

Ei sillä että töiden jälkeen olisin taaskaan jaksanut tapauksista lukea.

Kovat päivät

Torstaina karkasin töistä aikaisin (kakskyt vaille seitsemän) ja menin katsomaan elokuvaa, joka nimestään huolimatta ei kertonut minun keskiviikkoillasta, eikä perjantai- eikä lauantai-illasta (tai no yöhönhän sen meni ennen kuin kotiin lähdin). 

Hienosti remasteroitu Beatles-elokuva vanhassa leffateatterissa oli mainiota vastapainoa työnteolle. Hyvä, etten perunut kun tuntui siltä etten ehdi ajoissa (lopulta myöhästyin vain 10 minuuttia). Erityisesti koska oltiin appivanhempieni kanssa: Appiukko on ainut tuntemani ihminen, joka on nähnyt Beatlesit livenä. 

Anopilta sain elokuvan jälkeen pikkupussin suklaatryffeleitä lääkärintakin taskuun. Perjantain pelastukset! 

Pelastuksista puheen ollen, en osaa kuvitella että jaksaisin mitään muuta työtä tällaista tahtia. Potilaskontaktissa itsessään on jotain, mikä auttaa jaksamaan. Se on mielenkiintoista, se on haastavaa, ja vaatii kaiken huomion niin, että haastatellessa ja tutkiessa potilasta sekä johtopäätöksiä tehdessä on hämmästyttävän helppo keskittyä juuri siihen potilaaseen, unohtaen muut vaatimukset ja muut odottavat työt. Mikä mahtava työ, vaikka kaiken nieleekin.

Henkilökohtaiseen valituslaatikkooni

Kuudeksi töihin, mutta väsymystäni nukuin nokoset autossa parkkeerattuani sen halliin. Koska yksi potilaistani on oikeasti ja monimutkaisesti sairas, en ehtinyt saada valmiiksi kaikkia kolmea potilastani edelliseltä päivältä. Niin ja labratulokset oli taas myöhässä.

Kahdeksalta alkoi meidän "puolipäivävapautus", joka tarkoittaa sitä, että ne neljä ja puoli tuntia luentoja teen jälkikäteen laittomina ylitöinä (koska pitäisi olla 10 h vuorojen välissä eikä ole, ja kai ne 80 tuntiset viikotkin alkaa tällä menolla paukkua). Kello on kymmentä vaille puoliyö, ja viimeistelin juuri päivän viimeiset työt kotoa käsin.

PUolipäivävapautuksen aikana vastasin muutamaan hakuun, mutta muutoin potilaideni asiat eivät edenneet. Kun olin valmis töihin (lounas piti tietenkin jättää väliin, koska yhdellä potilaalla oli niin kiire) olin auttamattomasti jäljessä. Ensinnäkin, minun piti kotiuttaa kolme potilasta. Yhdellä oli kamala kiire. Mutta EL tahtoi vielä että selvitetään jatkohoitoja, vaikka konsultti oli ne hoitanut. Siinä tuhlasin puhelimen päässä melkein puoli tuntia ihan turhaa, kun potilas kieltäytyi uusista suunnitelmista.

Sitten sainkin soittoa, että kipeä potilaani on tosi kipeä, mutta menossa samalla toimenpideradiologiaan. Minäpä kiireen vilkkaa sinne juoksemaan, varmistamaan viime hetkellä EL:n aloitteesta että toimenpide on välttämätön eikä voida hoitaa asiaa toisella tapaa. Kuulen radiologilta, että EL on käynyt siellä jo saman asian puhumassa. Minun piti juosta sinne 1) koska en ollut tarpeeksi nopea (eli kolmessa paikassa samaan aikaan) 2) koska kun käyn itse kysymässä opin kysymään ja opin asioita. Oli miten oli, tapoihin ei kuulu että EL:t informoivat erikoistuvia tällaisissa tapauksissa joten mitäpä siitä.

Kello olikin sitten kolme, ja huomasin että on mentävä syömään, tai pyörryn tai alan itkeä.

Seuraavaksi lähdin kotiuttamaan kahta muuta kotiutettavaa potilasta, joiden kummankaan sydäntutkimukset eivät vielä olleet vastattuna. Ensimmäistä en ollut vielä nähnyt kertaakaan, joten siinäpä tutustuin samalla kun kotiutin. Toiselle oli juuri aloitettu lääke, joka vaatii perinpohjaista selittämistä, tarkkaa seurantaa ja ruokavaliomuutoksia. Ja toisen sairauden hoito oli muutettu aika perinpohjaisesti, joten sitäkin selitin aika perinpohjaisesti. Kun vielä kerran palasin tämän potilaan luokse, ottamaan pois ne pilleripurkit, joita ei enää pitänyt käyttää, puhuin jo sujuvaa espanjaa. Mutta tässä vaiheessa ne klinikat, joihin minun olisi ehdottomasti pitänyt soittaa tänään, potilasturvallisuuden ja jatkuvuuden takaamiseksi, eivät enää vastaa.

(Ai niin, faksi jonka piti lähteä viikko sitten, odottaa edelleen papereissani. Joka kerta kun olen faksin äärellä ollut virka-aikaan, se on ollut rikki.)

Kun sain nämä kotiutettua, kello alkoi olla puoli seitsemää. Ja minulla oli vielä kaksi uutta potilasta kokonaan näkemättä, enkä ollut tuntikausiin käynyt katsomassa sairasta potilastani.

Yhdeksältä, eli viisitoista tuntia sairaalaan saapumisesta, kävelin sairaalan ovesta ulos, kaikki potilaat katsottuna, tutkimuksia tilattuna, toisia tulkittuna, potilaat melkein hyvin hoidettuna mutta jos kello olisi ollut viisi eikä yhdeksän, yksi vielä olisi lähtenyt kotiin. Pääsin autolle ja kotiin asti lähinnä sillä voimalla, että kotona oli pitsaa odottamassa.

Hyvä juttu siksikin, että sitä voi syödä samalla kun jatkaa kotona potilasasiakirjojen näpyttelyä. Viisi kuudesta väliarviosta oli vielä kirjoittamatta. Sain ne tehtyä peräti hyvissä ajoin ennen puolta yötä, mutta sitten piti päivittää meidän "sign out" eli lista, johon potilaiden tärkeimmät vaivat, tutkimustulokset, tulevat tutkimukset, lääkkeet ja muistilista lääkärille kootaan.

Nyt huomaan, että en muistanut tarkistaa että kaikille oli aamuksi labrat tilattuna, mutta en jaksa enää kirjautua sinne, vaan tilaan sitten aamulla jos unohtui. Seuraava vuoroni, 14-tuntinen lauantaipäivä, alkaa nimittäin kuuden tunnin kuluttua.

Onneksi joka päivä ei ole tällainen, eikä joka viikko tällainen. Ke-to nukuin neljä tuntia koska työt, ja olen edelleen siitä naatti (monster + starbucks aamulla ja silti haukottelin).

Valituslaatikko sulkeutuu tältä yöltä, vaikka olen niin väsynyt etten ole varma saanko unta. Lupaan, että joskus taas kirjoitan jotain yleismielenkiintoisempaakin!

Tutuksi

Suomalaisen ja amerikkalaisen osaston suurin rakenteellinen ero on, että siinä missä Suomessa osastolla on lääkäri(t) ja osaston kaikki potilaat on osaston lääkäri(e)n hoidossa, täällä erikoislääkärillä on potilaansa riippumatta siitä, millä osastolla he fyysisesti sijaitsevat.

Siitä ja ehkä muistakin syistä lääkärit kiertävät keskenään, ja usein kierrot ovat paperikiertoja eli potilaita ei välttämättä käydä katsomassa, ainakaan kaikkia. Sen sijaan juniori-erikoistuva ja seniori-erikoistuva käyvät molemmat (yleensä erikseen) katsomassa potilasta.

Mietin, että miten ihmeessä sitä oppii tuntemaan hoitajat, sosiaalityöntekijät, farmaseutit (jep! Ja jee! Meillä on osastoilla fyysisesti läsnä farmaseutti!) fyssarit, sairaalapastorit jne, kun sitä juoksee kolmen tai neljän osaston välillä pisin päivää (etsien toimivaa vapaana olevaa päätettä). Konsulttejakin on kamala määrä, monet tarvitsevat kardiologia, nefrologia, kirurgia tai psykiatria. Tai kaikkia niitä.

Muutaman viikon jälkeen huomaan ettei se tutustuminen ole yhtään niin vaikeaa kuin ensin luulin. Ja toisaalta, kun siellä on päivittäin keskimäärin kaksitoista tuntia... Sen hoitajan muistan hyvin, kenen kanssa vaihdettiin highfivet kun potilas toimitti vatsansa juuri ennen kuin oltiin ripustamassa kovan luokan peräruisketta. Sen jumpparin muistan, jonka kanssa tuskailtiin päivä toisensa jälkeen kotiuttamisvaikeuspotilaan kanssa. Varmana muistan sen sairaalapastorin, joka piti omaisen vasemmasta kädestä kun minä oikeasta, kun hänen läheistään samaan aikaan elvytettiin.

Hyvää huomenta, Chicago!

Hyvä tunne lähteä töistä ajallaan uuden päivän alkaessa näissä maisemissa.

On ollut tapahtumarikas viikko töiden suhteen, mutta vähän paremmin alkaa olla hommat hallussa niin, ettei mene koko iltaa dokumentointiin. Ei sillä että olisin erityisen epäileväinen ollut aiemminkaan, mutta nyt tiedän että pystyn tähän varmasti.

Ja tänne takaisin 3.5 tunnin päästä. Toivoen tapahtumaköyhää yötä!

Alusta uudestaan huomenna

Tässä työssä pääsee aika helposti samaan pisteeseen kuin autoni tässä päivänä eräänä:

Tankki tyhjä. Auton kanssa ehdin onneksi asemalle ennen kuin ajelin pelkillä höyryillä, mutta itse olin aika lähellä sitä kuuluisaa viime tippaa mitä energiaan tulee, kun lähdin puoli kaksitoista töistä kotiin. 

Toistaiseksi turhauttavinta on ollut se, että vaikka tekisin miten monta ylityötuntia, melkein joka päivä on jotain, mikä olisi pitänyt tehdä paremmin, minkä olisin halunnut tehdä paremmin - ja oikeastaan, nopeammin ja paremmin. Sillä ne asiat mitä ylityötunneilla teen, olisi paremmin tehty jos ne olisivat valmiit aiemmin. Etenkin mitä dokumentointiin tulee. 

Niinpä tulin eilen kotiin kaksi minuuttia vaille puoliyön, enemmän kuin valmiina ensimmäiseen kokonaiseen vapaapäivään kuukauteen. Toistaiseksi vapaapäivät ovat olleet joko ennen tai jälkeen yövuoron. Yöunien, aamutorkkujen ja iltapäivänokosten, sekä päivällisvieraiden tarjoaman piristävän vaihtelun jälkeen olen "käynyt tankilla" ja melkein valmis huomiseen. Jos nyt menen nukkumaan, ehdin saada melkein seitsemän tunnin unet. 

Eiköhän tästäkin viikosta selvitä, onhan minulla jo yhden viikon verran enemmän kokemusta kuin viikko sitten!

Viikkokatsaus: Osasto opettaa

Viides päivä takana osastolla, viides päivä kun seniori hoputti että mitä vielä täällä teet, sun pitää lähteä kotiin.

Ensimmäinen päivä kun seniori sanoi että sun pitää levätä ettet heti pala loppuun. (Ehdin hyvin ulos ovesta ennen kahdeksaa kuitenkin, mikä oli tärkeää koska kuudelta aamulla pitää olla taas pelipaikoilla, ja 10 tunnin lepo on pakko saada.)

Ensimmäinen päivä kun otin mutkia kovasti suoraksi potilasdokumentoinnissa. Täällä pitää tehdä täysi väliarvio joka päivä täysine potilaan tutkimisineen.

Viides päivä kun en jaksanut lukea asiasta A B tai C liittyen hoitamaani potilaaseen.

Ongelma kun on se, että samalla kun seniori sanoo, että meidän pitää saada sut lähtemään täältä aikaisemmin, hän myös kiittelee perusteellista dokumentointiani, ja toteaa että ne jotka kirjoittavat potilasmerkintänsä nopeasti eivät yleensä kirjoita niitä hyvin.

Eikä vaan se dokumentointi, vaikka se onkin se kita joka nielee ajasta valtavan lohkareen, vaan toistuvasti saamme ohjeita, että ei saa luottaa aiempiin merkintöihin, ei saa unohtaa kysyä tupakoinnista tai siitä, minkälainen reaktio sopimattomasta lääkkeestä oli tullut, ja kyllä jokaisen pitää omasta potilaasta tehdä täysi tutkimus. (Minun oikotieni ovat puutteellinen refleksien testaus, vajaa selän ja kaulan tutkiminen. Pitää löytää joitain oikoteitä niihin - ja joihinkin muihin. Joka kohta pitää kuitenkin täyttää. Englannin lääkärisanastoa ja ärsyttäviä lyhenteitä opin vähä vähältä. Kuten Yleisvaikutelma: Hyvin kehittynyt, hyvä ravitsemustila, ei akuuttia distressiä.

Eli tee vähemmässä ajassa enemmän, tai sama. Siinä taitaa olla jokaisen lääkärin työelämän ydinvaatimus.

Siinä tietty auttaa luntit. Kirralaisilla on oikein lunttivihko,
josta otin itselleni kopiot. Luntit auttaisi paremmin jos niitä muistaisi käyttää.
Harmi kyllä kiperimpiin juttuihin ei ole luntteja.

Ai niin, tänään oli ensimmäinen aamu kun nukuin herätyskellon ohi. Ehkä siksi että vaikka eilen oli ensimmäinen päivä kun en viimeistellyt potilasmerkintää kotona, otin silti töitä kotiin, kun faksista oli pukannut 89-sivuinen potilaani aiempi sairaushistoria, ja jossain välissä sekin piti käydä läpi. Kävin sitä läpi tässä sohvalla pidettyäni ensin ruokatauon, ja nukahdin se sylissä niin, että muistiinpanojani jouduin itsekin arvailemaan.

Mulla on silti maailman paras työ. Viimeistä potilastani katsomaan mennessä lupasin seniorille, että olen ihan tosi nopea, mutta siinä sairaalasängyn vieressä päätin kuitenkin olla vain vähän nopea, potilaan tapaamisessa on aina sitä jotakin - pakkopullista huolimatta. Potilas sanoo jotain, ja sitä lähtee seuraamaan kuin johtolankaa, tai vielä enemmän kun potilas kysyy jotakin, minusta on itse asiassa melkeinpä parasta päästä selittämään potilaalle hänen vaivaansa.

Ja lääketiede noin ylipäänsä, ilman potilaitakin, anteeksi nyt vaan mutta yksinkertaisesti en usko jos kukaan väittää että universumissa on jotain mielenkiintoisempaa ja monimuotoisempaa ja kiehtovampaa. Toistaiseksi pystyn nauttimaan jopa kantapään kautta oppimisesta. Hemodynamiikkaa, hydrostatiikkaa jopa, vähän kemiaa ja aimo annos farmakologiaa elävissä ihmisissä nähtynä!

Ja elektrofysiologiaa!

Eka takana, kolmekymmentäviisi edessä

Amerikassa on useampia kansanviisauksia liittyen terveydenhuoltoon, ja kuuluisin niistä lienee, että ei parane sairastua heinäkuussa. Heinäkuussa opetussairaaloiden henkilökunta kaikilla tasoilla on uutta: Uudet kandit, uudet ekavuotiset erikoistuvat, uudet seniorierikoistuvat, vastavalmistuneet erikoislääkärit. 

Minä uskon päässeeni ensimmäisestä kuukaudesta aika helpolla. En ainakaan koe juoneeni vettä Niagaran putouksesta, kuten linkin takaa löytyvä kirjoittaja, vaikka syy siihen saattaa yksinkertaisesti olla, etten ollut oman erikoisalan jaksoilla, ja nyt kun olen ollut omilla osastoilla päivystämässä, on sattunut rauhallisia päiviä (ensimmäiset hulinat ehkä jo huomenna sunnuntaina. Taikauskoisuus ärsyttää, mutta tarttuu nopeasti, mitä tulee kiireisen päivän manaamiseen. Ei siis pidä sanoa mitään alkavasta tai tulevasta vuorosta, ainakaan mitään optimistista!)

Elokuun alun kunniaksi hoidan viimeisiä asioita pois. Viikko sitten sain ensimmäisen palkan, joten saatoin alkaa täytellä vakuutuslomakkeita. Heti ensimmäiseksi pääsin korjaamaan tietojani: Olin 29 päivää todellista nuorempi henkilöstöosaston syöttämien tietojen mukaan, kun kuukausi ja päivä olivat vaihtaneet syntymäajassa paikkaa - ja olin mies. Koska aion vakuutuksella kattaa naisellisia terveyspalveluja (ei ole vielä miesten ehkäisypilleriä! Entä mitäköhän vakuutusyhtiö sanoisi miehen papa-kokeesta?) katsoin aiheelliseksi korjata senkin pikku virheen ennen vakuutuksen valitsemista.

Se kertookin ensimmäisen kuukauden tärkeimmän ei-lääketieteellisen oppini: Kannattaa varautua siihen, että mikään ei mene sairaalabyrokratiassa kerrasta oikein, kaikessa kestää pidempään kuin pitäisi ("ihan pian" tai "tänä viikonloppuna" odotettavissa oleva materiaali tai ohjeistus tai kaavake saattaa odotuttaa itseään vielä kolmen viikon päästä) ja oikeastaan on hyvä jos osaa hoitaa hommat itse ilman ammattilaisen apua, ja varautuu siihen, ettei mikään toimi ihan just niin kuin pitäisi.

Henkilökortilla pääsee parkkihalliin, voi maksaa ruokalassa 160 dollariin asti kuukaudessa (paitsi jos ei voi, kts. oppimani yllä). Mukana tulee kantaa todistuksia ensiapukursseista (ups, kaksi neljästä puuttuu) ja kätevimmin ne kulkevat henkilökortin kotelossa. Hälytyskoodien selityskortti ja oman hengityssuojaimen koko on suositeltavaa pitää mukana myös. Oman itsensä takia mukana kannattaa olla koko tiimin piipparinumerot, ja minulla sattui mukaan vielä aivoinfarktiprotokollakin.

Kuun vaihde tarkoittaa myös parkkimaksujen tarkistusta: Edellisen kuukauden parkkimaksut korvataan meille vain siinä tapauksessa, että loppulausuntosaneluja ei ole rästissä. Se on kuudenkympin kuukausittainen porkkana hoitaa sanelut ajallaan. Aika mielenkiintoinen järjestelmä, joka tietenkin aiheuttaa lisäbyrokratiaa sen verran, että yhden henkilön ainut tehtävä on koordinoida sitä, että loppulausunnot sanellaan ajallaan. Veikkaan, että jotain sanktioita tulee sairaalalle, jos useamman kuukauden takaa on saneluja rästissä, muutoin tämä ei voisi mitenkään olla kustannustehokas järjestelmä! (Toisaalta kuka tietää onko se...) Toinen vaihtoehto olisi parkkeerata ulkoparkissa parin korttelin päässä ilmaiseksi, mutta kukaan ei oikeasti tarjonnut meille tätä mahdollisuutta, koska ensinnäkin sitten ei olisi tarjota meille keppiä/porkkanaa sanelujen hoitamiseksi, ja toisaalta ulkoparkkiin olisi yömyöhään kulkiessa ikävä kävellä seudun ollessa mitä on.

Kevyttä aloituskuukautta minulla kuvaa sekin, että minulle ei tullut yhtään saneluja tehtäväksi kuukauden aikana, joten kunhan löydän jostain paperipinosta sen lärpäkkeen jossa on ohjeet asian hoitamiseksi, saan ihan ilmaiseksi parkkihallimaksun takaisin.

Katsotaan, mikä on tilanne ensi kuun vaihteessa, kun on takana neljä viikkoa osastolla!