Ihmemaan ihme

Kuinka moni Suomessa tietää, kuka on Magic Johnson?

Meinasin nimittäin tulla kertomaan, kuinka yksi Ameriikan ihmeistä on olla melkein jossain tekemisissä milloin minkäkin julkkiksen kanssa. Kuinka kaverin firma on saanut toimeksiannon Oprahin alihankkijan alihankkijalta, tai kuinka sitä on kulkenut Obaman kotitalon läheltä. Tällaisia pieniä hassuja maalaistytölle.

Amerikan ihmeitä, exhibit A: Valtava, ja poikkeuksellisesti
hyvä täytekakku meidän laitoksen pikkujouluissa.
(Suklaamousse. Ravitsevaa ja päivystyksen pelastavaa vielä
yli viikko juhlien jälkeen. Exhibit B: säilöntäaineet...)

Samaan kategoriaan menee se, että luen työsähköpostista meidän sairaalan olleen yksi 23 chicagolaisesta järjestöstä, jonka kesken Magic Johnson jakoi tänään rahaa. Nämä rahat hän voitti lakijupakassa, joka koski hänen nimensä/kuvansa väärinkäyttöä ruokakaupan mainoksessa.

Mutta sitten tajusin, etten minä itsekään tiennyt ennen tänne muuttoa, kuka on Magic Johnson. En nyt laita kuvaa, kun mitä jos tulisin haastetuksi oikeuteen.*

*vitsi.

Adoptoin Amerikan

Eilen se sitten tapahtui, Sibeliuksen syntymäpäivänä: adoptoin Amerikan. Sen verran kun olen töiltä ehtinyt, olen yrittänyt tätä sulatella. Tavallaan tämä tuli liian äkkiä - mutta juuri sopivasti jos aion ehtiä äänestää Bernietä esivaaleissa.

Viiletin eilen töistä kesken päivystyspäivän, ja vielä kahden tavallista traagisemman potilaan luota valatilaisuuteen. Mitkä raamit sainkaan siitä ensimmäiselle päivälleni "amerikkalaisen unelman" toteuttaneena, kun alle kaksi tuntia ennen kuin vannoin uskollisuutta Yhdysvalloille istuin vakavasti sairaan, itkevän potilaan vierellä kirjaimellisesti kädestä pitäen - potilaan, jonka hänen synnyinmaansa on joka kohdassa pettänyt - jolle valinnanvapaus ei tarjonnut mahdollisuuksia.


Lisää symboliikkaa tarjosivat Über-kuljettajani: Menomatkalla saksalaissyntyinen Marion, joka 17 täällä asutusta vuodesta huolimatta kirosi amerikkalaisen ajotyylin verrattuna miten "meillä Euroopassa" ajetaan. Hän kun etunimeni alkuperää kysellessään kuuli mistä olen tulossa ja mihin menossa. Ensimmäisen automatkani USA:n kansalaisena puolestaan tarjoili perusamerikkalainen Sam Lincoln-katumaasturissaan. Hänen kanssaan puhuttiin siitä miten hieno kaupunki Chicago on (mutta jätettiin mainitsematta ääneen viimeaikaiset isot skandaalit, arkkitehtuuria ja kulttuuria tarkoitettiin.) Tänään toin töihin kiitokseksi eilen valan ajan tuuranneille työkavereille (kaksi neljästä maahan muuttaneita sittemmin kansalaisia) minulle vielä muutama vuosi sitten täysin tuntematonta herkkua, cannoleja.

Koen vahvasti, että minä nimenomaan adoptoin Amerikan. Seuraavaksi pitää sitä sitten hoitaa ja kasvattaa.

Ehkä vähempikin riittää, mutta kansalaisuus on minulle paitsi käytännöllinen juttu, osoitus siitä, että sitoudun tähän työhön tällä seudulla. Olen entistä vähän vähemmän ulkopuolinen, joka tulee tirkistelemään, käyttämään yhteisöä hyväksi hankkimalla koulutuksen ja katoamalla - tai pätemään kertomalla miten asiat pitäisi tehdä.

Kansalaisuudesta riippumatta olen tosin aina vähän liian valkoinen ja ihan liian etuoikeutetuttu ollakseni koskaan kokonaan ei-ulkopuolinen tässä yhteisössä.

Amerikkalaisuuden sietämätön taakka

BBC aloitti juttunsa eilisestä San Bernadinon ammuskelusta jotenkin niin, että "On tavallinen päivä Amerikassa... Ammuskelussa haavoittuneita lastataan ambulansseihin."

Chicagossa poliisi pimitti 13 kuukautta valvontavideota, joka osoittaa kiistättömästi poliisin murhanneen teinin, joka ei aiheuttanut poliisille välitöntä uhkaa. Se teini kuoli meidän sairaalassa. Epäilty (syyllinen) poliisi nosti palkkaa koko 13 kuukauden ajan, useat poliisit valehtelivat hänen puolestaan, ja polisiiliiton pamput levittivät väärää tietoa tapahtumien kulusta, ja jotkut kollegat todennäköisesti tuhosivat muuta videotodistusaineistoa.

Sitten on Donald Trump, Ben Carson ja Ted Cruz.

Yksi meidän hoitajista, klinikan tukipilari, joutui ammuskelun kohteeksi ajaessaan pikatietä kotiin eräänä lauantaiyönä. Hänen serkkunsa sai takapenkillä päänahkaan luodista pitkän haavan - selvisi kirjaimellisesti hiuksenhienosti.

Kuunnellessani työkaverin tarinaa tuli ensimmäistä kertaa ikinä sellainen olo, että nyt pitää muuttaa Suomeen. Ei siksi, että olisin peloissani että minulle tapahtuisi jotain, vaan siksi, että ei pää eikä sydän kestä tätä hulluutta, jolle ei ole minkäänlaista loppua tai helpotusta näkyvissä.

Kiitospäivänä juttelin antaumuksella politiikasta anopin ja kälyn kanssa, ja tajusin jälleen kuinka onnekas olen, että voin jutella antaumuksella politiikasta anopin ja kälyn kanssa, kun puheisiin tuli kuinka jotkut muut sukulaiset ovat liittyneet pelon ja rasismin aaltoon, joka vyöryy täällä vain vähän eri tahtia kuin Suomessa. Eräs myöhäiskeski-ikäinen sukulaisnainen ei suostu käyttämään julkisia, ja hänet saa hädin tuskin liikkeelle poliisien asuttamasta lähiömäisestä kaupunginosastaan, vaikka hän kasvoi alemman keskiluokan asuttamassa sisäkaupungin naapurustossa!

Kaikenlaista tällaista olen pyöritellyt päässäni, mutta kuten huomaatte, en saa näistä helposti blogitekstiä aikaiseksi - jää listaksi irrallisia raivonaiheita, jotka painavat.

Olin vielä lukiossa muistaakseni, kun hyvän ystävän kanssa juteltiin tulevaisuudensuunnitelmista. Ystäväni on Maailmanmuuttaja, ja oli juuri päättänyt mitä hakee opiskelemaan yliopistossa. Minä totesin, että lääketiede sopii minulle, sillä sen kautta voin parantaa maailmaa yksi ihminen kerrallaan, pienessä mittakaavassa. Tällä hetkellä se on suuri lohdun lähde: Ainakin olen oikeassa paikassa jos haluan monia amerikkalaisia vääryyksiä oikoa, ja ehkä toisinaan työni parantaa yhden ihmisen maailmaa vähäsen. Samalla on aseteltava varpaitani asemiin niin, että ponnistan seuraavalle tasolle, sillä tuntuu ettei mikromittakaava verenpainelääkkeiden ja elintapaneuvonnan tai edes hengenpelastavan oikean diagnoosin muodossa riitä mihinkään.

Surullisten, traagisten ja suorastaan vihaa nostattavien tarinoiden keskellä pöyristyin silti ehkä kaikkein eniten kuullessani muutama päivä sitten, että eräs lääkäri, perhelääkäri, jonka kanssa minäkin työskentelen, on lähettänyt tyttärensä alle kaksivuotiaana isovanhempien hoitoon toiselle mantereelle. Tällä viikolla puolisonsa, lapsen isä, on hakemassa tyttöä kotiin vanhempien ja isoveljien luo, kolmevuotiaana. Pureskelkaapas sitä. (Ei, perheessä ei ole ollut vakavaa sairautta, turvallisuusuhkaa tai nälänhätää.)

Maailmantuskaa - myöhäinen kolmenkympin kriisi vai myöhäinen kulttuurisokki?

Ennen kuin bloggasin chicagolaisena lääkärinä

Kiitos Blogisi tarina -haasteesta Sugar ja Anni!

2004, kaksi viikkoa ennen ensimmäistä blogiani

Kävin juuri kokeilemassa, ja muistin vielä ihan ensimmäisen online journalini salasanan. Loin tunnukset livejournaliin (näköjään) maaliskuussa 2004, ja kirjoittelin mitä sattuu lähinnä pienen netin kautta muodostuneen kaveripiirin luettavaksi. Saman vuoden joulukuussa selailin saman palvelimen blogeja satunnaisgeneraattorilla, ja kommentoin yhden bloggarin hyvää elokuvamakua. Tähän amerikkalaiseen mieheen tutustuin sitten vähän paremminkin. Keväällä 2005 aloimme sähköpostittelemaan, ja syksyllä 2005 kävin hakemassa hänet kylään Helsinki-Vantaalta.

Seitseminen, syyskuu 2005.

Siitä alkoi viiden vuoden kaukosuhde, jonka aikana kirjoitin kaukosuhdeblogia salasanan takana Vuodatuksessa - tällä kertaa lähinnä pienen, netin kautta muodostuneen kaukosuhdevertaistukikaveripiirin luettavaksi. Edelleen seuraan maanmainion Onniannin elämää, ja monen muunkin kaukosuhde päättyi ulkomaille muuttoon.

Kauppi, Tampere. Toukokuu 2007

Viimeisen päivitykseni Livejournaliin tein tammikuussa 2010, ja jo sitä ennen olin alkanut kirjoittaa Bloggeriin siitä, miten muututaan kaukosuhteessa elävästä suomalaisesta suomalaiseksi emigrantiksi Atlantin takana.

Chicagoland, syyskuu 2010 - kaksi päivää muuton jälkeen.

Muuton jälkeen syksystä 2010 kirjoittelin siitä sun tästä: Amerikkalaisuuksista ei enää jonkun ajan asumisen jälkeen osannut kirjoittaa sellaisina erikoisuuksina kuin ne suomalaisille näyttäytyvät. Luin lääkärilisenssitentteihin, mutta siitä ei syntynyt kauhean kiinnostavaa kirjoitettavaa. Tuntui aina, että olisin halunnut kirjoittaa enemmän politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista, mutta se oli minulle liian vaativaa, ei vähiten siksi kuinka kauan aikaa taustatyöhön olisi mennyt.

Hyde Park - Promontory Point, kesäkuu 2014.

Sitten viime vuonna saavutin sen suurimman ja/tai vaikeimman tavoitteeni, sain erikoistumispaikan ja aloitin lääkärintyöt. Se tuntui sopivalta kohdalta aloittaa uusi blogi, ja kirjoittaa Chicagosta, terveydenhuollosta ja lääkärin työstä Amerikassa. Vaan kuinkas sitten kävikään... Niin sitä kirjoitellaan edelleen satunnaisesti ja satunnaisista jutuista!

San Diego California, marraskuu 2015.
Kaksi päivää sitten siellä, huomenna töissä...

Sama linja jatkunee, mutta kirjoitustahti näyttää harventuvan. Nautin edelleen kovasti muiden etenkin ulkosuomalaisten blogien lukemisesta, vaikka siihenkin on vähemmän aikaa ja kommentointi on sekin jäänyt vähemmälle - mutta takaa kuitenkin sen, etten kokonaan ole häviämässä blogimaailmasta minnekään. Olenhan jo tukevasti toisella vuosikymmenellä satunnaisena online-kirjoittajana!

Haaste on kiertänyt jo suurimmassa osassa blogeista, joita luen, joten lähetän sen tylsästi eteenpäin kenelle tahansa kuka haluaa siihen tarttua!

Elonmerkki jumista

Tässä on jäänyt jumiin - töihin. Kliinisiä velvollisuuksia ei kuuteen viikkoon ole ollut taakaksi asti, noin niin kuin suhteellisesti ottaen, mutta taas aina jotain (josta ehkä lisää myöhemmin) niin että Oikeaan Tasapainoiseen Elämään (TM?) ei pääse kiinni. Eikä kehtaa ottaa aikaa kirjoittaa blogiin mitään järkevää.

Sen sijaan päivitin pitkästä aikaa jotain Facebookiin. 

Kelvatkoon kuulumispäivityksiksi tänne saman tien.

No nyt kävi niin, että Cubsien kausi päättyi eilen pudotuspelien toiseksi viimeisellä kierroksella, loma alkaa huomenna (synnääääääääährivuoron jälkeen), joten tuli varattua matka lounaisrannikolle. Vähän toivoisin että kyseinen lounaisrannikko olisi Suomessa, mutta olosuhteiden pakosta San Diego saa kelvata. Cubs liittyy tähän niin, että olisin saanut matkata jonnekin yksinäni, jos samaan aikaan Chicagossa olisi pelattu baseballin mestaruudesta.

San Diegoon siis - mutta vasta loman toisella viikolla. Ensimmäinen kun menee 1) tenttiin lukiessa, 2) erilaisia asioita auton päästöistä hampaisiin hoitaen, 3) tenttiessä ja 4) niitä "aina jotain" työtehtäviä hoitaessa. Saatan myös osallistua "lääkärit kansallisen terveydenhuollon puolesta" -järjestön tapahtumaan.

Mies kainosti esitti toiveen että jos lomasta sitten ainakin yksi päivä olis sellainen ettei tehdä paljon mitään. Sopii mulle! Olin itse kallistumassa sille kannalle että San Diegossa on vain yksi must-nähtävyys ja se on meri. Hotellilla on allas ja huoneessa parveke, merinäköalalla tai ei niin meri on vieressä. (Todellisuus: Viimeistään lentokoneessa laadin 30-kohtaisen tekemislistan.)

Chicago on rankka paikka - San Diegon on parasta osoittaa keveytensä.

Työmatkalla nappaistu Sears Tower (tuo pieni trötö keskellä)
ennen sitä Sears Toweria - Homan Square - rankka Chicago.

Vuosipäivä, maailma, sekä Tähän asti tapahtunutta osa 3

Eilen tuli täyteen viisi vuotta eloa täällä. Unohdin koko merkkipäivän, mutta onneksi sattumalta juhlistin työviikon päättymistä mansikkamargaritalla (katso kuva, eikö ole ihanan kamala).

Cheers! Maailmallemme, lähimmäisyydelle,

tulevaisuudelle.

Muuton puolivuosikymmenpäivä osuu aikaan, jolloin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu siltä, että jos olisin Suomessa, voisin tehdä enemmän paremman maailman hyväksi kuin täällä urbaanin kurjuuden keskellä. Ontuvasti sanottu, mutta tajuatte varmaan mitä tarkoitan. Mutta samalla kun huonojen tai järkyttävien uutisten tulva on kiihtynyt, on toivoni herännyt toisenlaisia uutisia lukiessa: rasistiset, ksenofobiset vihapuheet ovat sittenkin marginaali, eikä ihmiset tervetulleeksi toivottava ja heitä auttava joukko ole mikään "ääripää" vaan se ei-enää-niin-hiljainen (toivottavasti-)enemmistö.

Runeberg, eräs suomalaisen nationalismin isistä on erittäin ajankohtainen 150 vuotta sitten sanoittamallaan virrellä:

Oi Herra, kaikki päällä maan

loit lähimmäisiksemme,

myös kieleltään ja uskoltaan

niin vieraat toisillemme.

Kun sinulta

saa hoivansa

myös kaukainen

maa, kansa sen,

niin ketään torju emme.

Klikkaa linkistä koko virsi, ja käytä tarvittaessa keskustelussa, jos joku kehtaa vielä ehdottaa että päästettäisiin Suomeen vaan kristittyjä. Tai ei ketään. Tai vain jokunen.

Ja nyt menneeseen. 

perjantai 24. syyskuuta 2010

Ready to study

Ostin elämäni ensimmäisen preppauskirjan. Tai itse asiassa toisenkin saman tien. Anatomian kirjani ja kuvastoni kulkevat vielä postissa (postin ilmoittama keskimääräinen maks. kuljetusaika 24 arkipäivää tulee täyteen ensi tiistaina, joten saisi tulla jo!) mutta näillä pääsen alkuun. Kliinisen biokemian ja histologian kirjat aion ostaa käytettynä netistä, mutta yllättäen en ole mitenkään kärsimätön niitä saamaan. Fysiologiani (Ganongin) myin, enkä ole vielä päättänyt minkä hankin tilalle. Opiskeluaikana melkein koko kurssilla oli Guyton, mutta Ganong oli tiiviimpää tekstiä joten pidin siitä enemmän. Jotenkin vaan elän toivossa että olisi jotain parempaa, sillä tunnit Ganongin parissa olivat melko hikisiä, eikä se varsinaisesti temmannut mukaansa... Vinkkejä otetaan kiitollisena vastaan, vaikka tätä ei tietääkseni lue kovin moni joka olisi ihan viime vuosina shopannut fysiologian opuksia. ;)

Ihan on "takaisin kouluun" -fiilis, etenkin kun kirjojen lisäksi piti tietenkin ostaa kalenteri (jotta voin pitää kirjaa opiskeluistani? Ehkä), uusia kyniä (vaikken edes jättänyt kaikkia kyniäni Suomeen...), viivotin ja muistiinpanovihkoja. Maanantaina sitten kirja kauniiseen käteen ja pänttäämään!

Eilen muuten rikoimme ennätyksen siinä, kuinka kauan olemme putkeen olleet samalla mantereella. No, laskin myös ne tunnit mukaan, jolloin olimme samassa lentokoneessa meren yläpuolella. Tänään on siis kolmaskymmeneskolmas päivä, emmekä vielä ole repimässä toisiltamme silmiä päästä. Itse asiassa melkein tekisi mieli laittaa tähän sellainen <3 -merkki, mutta se voisi olla vähän liian imelää minulta. ;)

Tähän asti tapahtunutta: Muuttaessa

Vaikka tarkoitus ei ollut koko elämäntarinaani kerrata, kirjoittamaani selatessani muuttoaihe oli ohittamaton. Allaoleva kirjoitus on ajankohtainen tänään, vietettyäni mukavan illan työkaverien seurassa (luentopäivällinen brasilialaisessa pihviravintolassa - loppukuun voinkin sitten pitää Elävän Ravinnon Elokuuta vastapainoksi?) voin todeta, että mieletön tuuri työpaikkojen suhteen jatkuu. Harmittaa, kuinka vähän suomalaisten työkaverien kanssa olen enää tekemisissä, etenkin mietin, kehtaisinko vielä lähettää sähköpostia viimeiselle pomolleni, joka oli (ylläri ylläri) huippu. Let's face it, minä vaan olen onnellisten tähtien alla syntynyt, ja onnellisten tähtien alla saan töitäni tehdä.

Alla mainituissa neljässä matkalaukussa oli ainakin 10-15 kiloa lääketieteellistä kirjallisuutta. 

tiistai 31. elokuuta 2010

Tilapäisesti koditon 

Ennen

Palautin avaimet asuntotoimistoon neljä tuntia sitten, kohtalaisen hektisen kahden päivän asunnontyhjennyksen jälkeen. Loppu hyvin, kaikki hyvin, paitsi siskoillani, joiden luokse kannettiin tänään laatikko jos toinenkin. Ensin tuntui siltä, että neljään matkalaukkuun mahtuu vaikka mitä, mutta sen jälkeen kun sain niihin mahtumaan paljon enemmän kuin luulin, oli jäljellä vielä vaikka mitä tavaraa, jota en halua mukaan, mutta jota en halunnut poiskaan heittää. Sisko julisti, ettei heidän enää koskaan tarvitse ostaa lautasliinoja... Ja minä lähden ja jätän laatikoiden (sisällön) jälkihoidon muille! Niin sitä pitää. Meille jää "vain" neljä matkalaukullista, joiden kanssa pitäisi sitten selvitä Chicagoon asti.

Jälkeen

Otsikosta huolimatta en tunne itseäni kodittomaksi ollenkaan. Se vaan kuulostaa sopivan dramaattiselta. ;) Minua odottaa koti Amerikassa, ja sukua ja ystäviä riittää Suomessa niin paljon, että en heti sillan alle joutuisi. Työt lopettaessani olin vallan hämilläni siitä kuinka lämpimän matkaanlähetyksen sain (minulla on aina ollut hyvä tuuri työpaikkojen suhteen, aina hyviä ja mukavia työkavereita! Kunpa se vaan jatkuisi!) ja viime lauantaina vietettiin läksiäisiä - ei hullummat pirskeet. :) Ystävät koolle kokoamalla sitä vasta oikein tajuaa kuinka onnekas onkaan. Varsinaisia hyvästejä en oikein taida osata jättää, kun huomaan sanovani kaikille "nähdään". Ja toisaalta, mikäs siinä. Aion täällä tietenkin tulla käymään, ja odotan myös vieraita Chicagoon - ennemmin tai myöhemmin! Lisäksi yhteydenpito on nykyään niin helppoa, että toivon ja uskon että yhteydet tänne säilyvät.

Lopulta

Paperit perillä

Etenkin kun on ollut työjuttuja joita vältellä, kansalaisuushakemus jonka täyttöön innostuin reilu kuukausi sitten, tuli valmiiksi suht kivutta. Voi olla, että jotkut järjestöistäni, joiden jäsen olen ollut, jäivät listalta pois - olen kummallista kyllä hukannut Adjustment of Status -hakemukseni, jossa muistaakseni viimeksi näitä listasin. Näkee sitten jääkö kaksoiskansalaisuus siitä kiinni. Matkat ulkomaille sen sijaan tuli tasan tarkkaan ilmoitettua Google-kalenterin avustuksella, vaikka meinasi Tanska ja Saksa unohtua yhdeltä reissulta ilmoittamatta.

Siinäpä se, 21 sivua hakemusta ja toinen samanmoinen liitteitä.

Oli löysempi työpäivä klinikalla viime viikolla, ja menin hoodin postiin lounastauolla. On veikeää elää elämää, jossa halutessaan pääsee joka päivä kohtaamaan omat ennakkoluulonsa ja niihin perustuvat pelkonsa. Posti on pari korttelia tutusta työreitistä sivuun, sen ympäristössä oli paljon enemmän porukkaa liikkeellä ja vielä isot tietyöt joten jouduin parkkeeraamaan sivummas. Tutulla reitillä en enää ajattele ketä kohtaan, enkä sitäpaitsi lähes koskaan nouse autosta kesken työmatkan Chicagon puolella. Nyt huomasin tarkkaavani ympäristöä koko lyhyen kävelyn tavanomaista enemmän, ja yritin olla erityisen nonchalant. Voi minua, valkoista keskiluokkaista lähiöläistä.

Eilen menin töihin julkisilla, sillä oli jälleen baseballin vuoro töiden jälkeen, ja julkiset on Wrigley Fieldille kirkkaasti paras vaihtoehto. Oli valtavan virkistävää matkan jokaisella vaiheella! Ensin kävelin lähijunalle - ihana kesäaamu, ja lämmin! Junassa ehdin tarkistaa klinikkapäivän aikatauluni, tosin tietäen että turhaan luen edellisiä merkintöjä, tuskin puolet varatuista ajoista käyttää ajan alunperin varannut henkilö. (No ja iltapäivällä heitä korvaamaan ei edes tullut tarpeeksi akuuttiaikaa toivovia. Ja huom "akuutti" tarkoittaa tässä kontekstissa 80-prosenttisesti ei-kiireellistä asiaa, ellei reseptinuusimisen laiminlyöntiä lasketa akuutiksi asiaksi.)

Chicagoon matkustavia suosittelen menemään Loopin aamuruuhkaan jalankulkijana. Olin jo unohtanut, mikä energia virtaa siinä, kun muutama tuhat ihmistä harppoo sopivan ripeästi ja määrätietoisena joen vartta samaan suuntaan. Aamuisen joukon ja Wrigleyn urheiluturistiruuhkaan kontrasti on musertava, vaikka positiivinen on senkin joukon energia. Ruuhkakävelyn määrätietoisuus ja sulavuus! Union Stationilta bussipysäkille oli suorastaan riemullista käveltävää.

Bussi Loopista klinikalle kulki suoraa reittiä, ja oli taas veikeää seurata miten bussi muutti muotoaan pariin kertaan finanssidistriktiltä juppialueelle ja sieltä hoodille vähitellen ajellessa.

Noin niin kuin lähtökohtaisesti aika symppiksen näköinen metroasema.

Töissä en kertonut kenellekään, että tulin bussilla, tai että töiden jälkeen kävelisin vihreälle metrolinjalle puiston läpi, sillä tiedän että vähintään kaksi henkilöä olisi vaatinut heidän kyytiinsä hyppäämistä turvallisuussyistä. Myönnän, että saatan välillä vähätellä vaaroja, mutta väitän että yhdeksän kertaa kymmenestä niitä minulle liioitellaan. Samaa tuskin tekisin pimeällä, tai ainakin jättäisin puiston kautta oikaisun väliin. Pientä uhmaa ilmassa siis, ja taas oli vallan kiintoisa ja turvallinen ja terveellinen kävely metrolle - mikä suunnaton yllätys. Puiston rengastie oli täpötäynnä autoja, oli paljon kokoontaitettavia tuoleja, jokunen juomakoju ja ihmiset vaan hengaamassa. Ihan eurooppalaiselta näytti, miinus ne autot ja euroopassa on puistoissa yleensä enemmän kalpeita ihmisiä. Kamalan tärkeää välillä jättää se auto kotiin!

Keräilen näitä asematunnuskuvia.

Postiin palatakseni, olen kuullut myös väitteitä, että posti hukataan Chicagossa varmemmin kuin lähiöissä, ja palvelu keskustan posteissa on hirveää. Ähäkutit sillekin, sillä kahdessa päivässä oli paksu kirjeeni perillä valtion turvallisuusvirastossa.

Eilen kun huomasin, että sekki oli lunastettu, huomasin toivovani, etteivät nyt ihan heti hyväksyisi hakemustani. En taida olla ihan kokonaan valmis kaksoiskansalaisuuteen, noin niin kuin henkisesti. Kun postiluukusta tupsahti kirje samaisesta virastosta, ehdin hetken pelätä että kutsuvat jo sormenjälkiin (jos vaikka ovat sormenjälkeni puolessatoista vuodessa muuttuneet! Tuottoisaa, kun joka kerta maksaa $85) mutta onneksi oli ilmoitus hakemuksen vastaanotosta vaan.

Kerrankin saavat puolestani ottaa aikansa, kahdella ehdolla: 1) kunhan eivät pyydä lisätodisteita esim. avioliiton aitoudesta (kahdesti vasta sekin todisteltu, sitä ennen kihlauksen aitous kertaalleen) ja 2) kunhan asia on hoidossa niin että voin huoleta matkustaa Suomeen vuoden päästä kuten aie olisi. Vertaisverkkokokemusten mukaan voi mennä kahdesta kuukaudesta vuoteen.

Tähän asti tapahtunutta: Alkumetrit

Nyt voisi olla hyvä aika (välttelen koti- ja oikeita töitä) kerrata taivalta suomalaisesta lääketieteen lisensiaatista amerikkalaiseksi erikoistuvaksi lääkäriksi. Anonyymi kyseli prosessista pari postausta sitten, ja siitäpä sysäys viimein aloittaa "kootut selitykset" siitä miten tähän pisteeseen oikein pääsee.

Pidätän oikeudet muokata vanhoja merkintöjäni erityisesti asiavirheiden kohdalta. Lupaan että niistä pääsee silti aistimaan tietämättömän noviisiuteni! Aloitin pintapuolisen tutustumisen aiheeseen pari kuukautta ennen muuttoa.

Heinäkuun 2010 taikaa

Keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Jokunen viikko sitten vihdoin luin (tai osin selailin läpi) "pikku" vihkosen, 82 sivua tietoa siitä, miten ulkomailla valmistunut lääkäri voi hankkia lääkärinoikeudet Yhdysvalloissa. Lääkiksessä meillä oli itse asiassa yksi luento aiheesta lääkärinä ulkomailla. Kun Yhdysvalloista tuli puhe, kerrottiin lähinnä että tentti on vaikea ja kallis, ja oikeastaan annettiin ymmärtää ettei kannata yrittää. Tässä sitä kuitenkin ollaan, haluan asua Yhdysvalloissa, enkä halua luopua ammatistani. Jos tutkimustyö olisi mun juttu, voisi olla helpompaa. Siihen ei nimittäin tarvitse lääkärinlupaa, ellei ole tekemisissä potilasnäytteiden kanssa.

Nyt kun tiedän aihepiiristä vähän enemmän itsekin, kirjaan tännekin lyhyesti, mitä minun pitää muutettuani tehdä. Ensimmäiseksi minun pitää hakea oikeutta osallistua tentteihin, mm. opinahjoni pitää varmistaa Yhdysvaltain päähän, että todella olen valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi. Tämä hoidetaan ECFMG:n kautta (joka suomeksi olisi jotakuinkin "ulkomailla valmistuneiden lääkäreiden koulutuskomitea"). Jossain määrin tämä sama organisaatio huolehtii myös tenttaamisesta. Tentti itsessään on nimeltään USMLE, suurpiirteisesti suomennettuna Yhdysvaltain lääkäreiden lisensointitentti. Tentti on jaettu kolmeen "askeleeseen". Step 1 on 8-tuntinen tietokonetentti perustieteiden kuten anatomian, fysiologian ja biokemian aloilta. Step 2 on puolestaan jaettu kahtia, kliiniset tiedot (jälleen kahdeksisen tuntia tietokoneella) ja kliiniset taidot (simuloituja potilastapauksia, joista pitää myös laatia asianmukaiset potilasasiakirjat). Step 3 tehdään taas tietokoneella.

Tiedän siis, miten kulutan aikani muuton jälkeen! Aloitin lääkiksen 2001, ja vuoden 2003 jälkeen perustieteitä on tullut harjoitettua varsin minimaalisesti. En paljoa enää muista oksidatiivisesta fosforylaatiosta, aktiopotentiaaleista, maksan mikroskooppisesta anatomiasta, solubiologiasta ja sen sellaisesta. Veikkaanpa, että on myös paljon sellaista, jota en muista unohtaneeni. Uskomatonta kyllä, olen kuitenkin innokas palaamaan jopa biokemian pariin. Toivon että kliininen kokemus toisi uutta perspektiiviä ja kiinnostus myös säilyisi riittävän pitkään.

Kun olen selvittänyt USMLE:n, minun täytyy vielä saada erikoistumispaikka. Onneksi olen kiinnostunut vähän vähemmän hohdokkaista erikoisaloista kuten yleislääketiede ja geriatria. Silti erikoistumispaikan saaminen voi olla vaikeampaa kuin tenttien läpäisy. Ainakin siihen menee aikaa. 

Olin muistavinani että joka päivä olisi paistanut aurinko...

Päivä johon mahtui kaikkea

Aina välillä, etenkin kesänihkeään aikaan, palaan hetkeksi siihen kun olin uusi täällä. Suomalaisille on kai aika tuttu ilmiö, että pimeän ja kuumankostean yhdistelmä tekee vierauden tunteen. Tänään myös.

Päivään sopivaa Americana-soundtrackia:

 

Meidän maanantai alkoi kello kymmenen yli yksi aamulla ovikellon soittoon. Kerta se ensimmäinenkin. Mies meni avaamaan, ja kuulostellessani tapahtumia hetken ihmettelin miten se noin sumeilematta avaa oven keskellä yötä. Siellä oli poliisi, joka totesi että kaasua. Oli ajanut ohi ikkunat auki ja haistanut. Pian tuli palokunta, joka totesi että kaasua toden totta. Minä menin nokosille, sentään vaatteet päällä sen jälkeen, kun palokunta oli tullut sisällekin haistelemaan mittarinsa kanssa. (Harmitti, etten käynyt ennen nukkumaanmenoa suihkussa, ja harmitti, että tiskit oli vielä yhden yön odottamassa pesijäänsä. Kuka tietää milloin seuraavaksi saataisiin kuumaa vettä.)

Maakaasusta puhuttaessa ajattelen
ihan aina tätä. Ihan aina. (Wikipedia)

Sitten tuli kaasuyhtiö, joka totesi että kaasuahan se, ja tulee meidän crawl spacesta eli epäkellarista. Minä otin siinä vaiheessa nokosia BBC:n kv-radion tahtiin, kun mies nykäisi hihasta että kaasuahan se, ja meidän pitää lähteä. 

Varttia myöhemmin oli vähän tavaroita kasassa, ja ajoimme peräkanaa Holiday Inniin viitisen minuutin ajomatkan päähän. Saimme kakskymppiä alennusta koska saavuimme vasta kolmen jälkeen yöllä. Uni ei heti tullut silmään, mutta herätyskellon soidessa olisi tietenkin maistunut makeasti.

Puoli kahdeksalta marssin lääkärintakki olalla hotellin ovesta ulos ja suuntasin Route 66:a töihin. Totesin, ettei kesällä kannata jättää banaaninkuoria autoon vaikka kuinka olisi roskapussissa. Banaanikärpäset on yhtä hankalia hävittää autosta kuin keittiöstä. Ehdin töihin ajoissa viedäkseni viikonlopun terveysbasaarirekvisiitan takaisin koordinaattorille ja käydäkseni loungessa kaivamassa lokeron hätätilavarastosta unohtamaani deodoranttia kainaloon, ja kertomassa parille työkaverille kaasuepisodista.

Hotellihuoneen tiiliseinä kuin kotoisalta 80-luvulta
omiaan lisäämään surrealistista tunnelmaa. (Tripadvisor)

Matkalla olin jo saanut mieheltä viestin, että kaasuvuoto olikin naapurista sittenkin, ja viemäriä pitkin oli vuotanut meidän pyykkihuoneeseen. Eikä muuten haissut sisällä ollenkaan, ulkona vain. Eikä haissut pyykkihuoneessa kun Sunnuntaina pesin pyykkiä.

Työpäiväänkin mahtui kaikkea. Aamu oli tuskaisen hidas hiljaisella lastenneuron klinikalla. Tuskainen siksikin, että tekemistä oli juuri sen verran, ettei mitään muutakaan voinut tehdä. Siitä on aikaa, kun olen tuntenut itseni niin kandiksi, kuin kahden lääkisopiskelijan ja yhden lastentautien erikoistuvan kanssa tutkimushuoneessa seisoessani tumput suorana erikoislääkärin toimintaa seuraten. Yritin tietenkin näyttää kamalan älykkäältä ja samalla potilaalle empaattiselta. Onnistui varmasti mainiosti kolmen tunnin unilla.

Lounastauolla puin työkaverin kanssa sitä, mikä kaikki meidän klinikalla voisi olla paremmin, ja puputin iänikuista salaattia kananrinnalla.

Iltapäivä oli taas yksi klassikko juuri samaisella omalla klinikalla. Ensin odotan potilaita, sitten niitä pitäisi nähdä kerralla neljä. Yksi on samoin Suomessa ja täällä: Ihan vaan "reseptiä uusimaan" tullut potilas on tietenkin se monimutkaisin. Päätä alkaa särkeä, lääkäriharjoittelija katoaa ja olen siitä vain helpottunut sillä hän on anteeksi vaan niinsanotusti suoraan laivasta astunut, eikä minulla ole kiireinen klinikkarutiini niin hallussa, että pystyisin samalla opettamaan ummikkoa. Poikaparka.

Lopulta lääkäriharjoittelijaparka seisoo edessäni tumput suorana kun istun potilaiden lähdettyä hetken vaan hengähtämään ja ilahtumaan isän lähettämien kesäsaaristokuvien äärellä. (Kylmä tai ei, paratiisilta näyttää!) Lääkäriharjoittelijaparka taisi seisoa siinä viisi minuuttia ennen kuin tajusin että hän odotti minulta taikasanoja "Lähde kotiin."

Päänsärystä huolimatta päätän pitäytyä ennen kaasuepisodia tehdyssä suunnitelmassa mennä illaksi syvemmälle maakuntaan katsomaan iranilaista elokuvaa Ellystä. Onneksi tarkistan Googlesta: Eisenhowerilla on 50 minuutin hidastuma, ja kaarran Rooseveltille ennen tukosta, joka radion mukaan johtuu siitä, että poliisi etsii motarilta ammuskelun todistusaineistoa, ja kaikki kaistat on suljettu. Pikkutietä ajaessa saan hyvän tilaisuuden pysähtyä Walgreensiin päivällistä hakemaan, ja hankin aikoihin surkeimman pikkupurtavaillallisen, ja Monsterin (jolla päänsärky lähtee).

Vangitseva elokuva merimaisemassa. Suomessa kuitenkin kauniimpaa. (kuva)

Löydän miehen ja appivanhemmat elokuvateatterista juuri ennen elokuvan alkua. Kannatti mennä, vaikka kaikki klinikan paperityöt jäävätkin nyt huomiseen - huomiseen, jolloin tehtäväksi tulee jotain neljäntoista uuden potilaan klinikkapaperityöt.

Kotimatkalla avaan ikkunat selkoselleen ja kuvittelen viimeistenkin banaanikärpästen lentelevän pois. Kuumankostea tuuli ja Led Zeppelin radiosta vähän liian kovalla muistuttavat, että hei minä asun nykyään Amerikassa, kuinka kummallista. Kotona on ilmastointi päällä eikä ole tapahtunut kaasuräjähdystä.

Elämänlaatuleluja(ko)

Minilomalaisella on aikaa kirjoittaa blogia. Niinpä täydennän nyt elämänlaatuhehkutustani ennen kuin paluu arkeen (tänä iltana kahdeksalta) koittaa. Töihinpaluusta puheen ollen, sain tuoreelta Chiefiltä tekstarin eilen illalla, kesken itsenäisyyspäiväjuhlinnan: Me lähetetään pian ensi vuoden ohjelma, mutta tiedoksi että päivystät huomenillasta maanantai-aamuun. Vastasin, että tiedän kyllä. Olisi pitänyt kysyä, että luulitko, etten tiedä, ja jos luulit etten tiedä, olisiko sinusta OK ilmoittaa sunnuntai-illan päivystyksestä 23 tuntia ennen sen alkua? Aikataulua edelleen odotellessa voinen olla tyytyväinen että ainakin tiedän maanantain ohjelmani, toisin kuin neljä muuta tuoretta kakkosvuotista. Pyörittelen silmiäni, mutta en oikeasti ole tästä erityisen häiriintynyt.

Meinasiko taas kääntyä työvalitukseksi? Nyt niihin leluihin!

Älykello. Mies vinkkasi, että Woot.com myi Motorolan älykelloa puoleen hintaan. Olen vähän kaivannut rannekelloa töissä, ja vähän enemmänkin tosissani miettinyt Fitbitin tai vastaavan ostoa, ehkä toiveajatellen, että väline kannustaisi säännöllisempään liikuntaan. Joko Googlen tai Motorolan sovellus kertoo askeleet, kertyneen liikunta-ajan, pyöräilyn, kävelyn ja juoksun erottaen, ja onnittelee kun pääset tavoitteeseesi. "Active time" on aika löysästi määritelty, kun päivä klinikassa vaan huoneesta toiseen pyörien kerrytti 30 minuuttia ja kaupassakäynti 14 minuuttia. Ei sitä nyt ihan urheiluksi voi laskea! Toistaiseksi vain sykemittarista (ja viallisesta virtajohdosta) on valittamista.




Kelloon saa ilmoituksen uusista viesteistä, voi lukea lyhyen viestin ja vastata puhumalla (englanniksi), vakilausein (Agreed, OK, Give me a minute ja niin edelleen) tai piirtämällä sormella hymiön. Toistaiseksi parasta on ollut, kun kesken työpäivän kelloon ilmestyi veljentytön nauravainen naama: WhatsAppiin oli tullut kuva. :) Toiseksi parasta on piirtohymiöillä leikkiminen. Pyöräillessä on karttatoiminnolle ollut oikeaakin käyttöä, mutta rehellisyyden nimissä leluhan tämä on.







Woot.comista tuli lempisivustoni, kun kellon viallisesta virtajohdosta valittaessani löysin seuraavaksi parhaan tarjouksen. Imurirobotti! Miehen mielestä innostukseni oli erittäin huvittavaa, mutta hankinta ei kohdannut vastustusta edes ennen perustelujani: Imurointi tekee minusta vihaisen, vaikkei se ole imuriparan eikä lattiaparkojen eikä kenenkään muunkaan syytä. Kuinka voisin vastustaa tarjouskapistusta, joka antaa minulle mahdollisuuden olla vähemmän vihainen?? Jälleen 50% alennusta vai oliko enemmänkin - nämä kappaleet on palautettu tehtaalle ja tehtaalla "uudelleenkoottu". Toistaiseksi Bertram ansaitsee kiitettävän arvosanan

Tässä välissä saimme kuin saimmekin uuden aikataulun. Aika ihanalta näyttää seuraavatkin kaksi kuukautta! Suurimmaksi osaksi teen nimittäin viisipäiväisiä viikkoja! Aikataulun tiirailu ynnä muu kuitenkin tekee sen, että lopuista lomapäiväiloistani kerron joskus toiste.

Bertram Roomba. Ei me muita lemmikkejä tarvittaisikaan.

Minilomalaisen elämänlaatuhehkutusta

Kun on yksitoista kuukautta elänyt 90-prosenttisesti 18-36 tunnin "viikonlopuilla", tuntuu normaali kahden päivän viikonloppu todella hyvältä. Sitten kun niitä on kaksi peräkkäin, alkaa tuntea itsensä taas ihmiseksi. Ja kun niitä seuraa kaksi pitkää viikonloppua, pitää puhua jo minilomasta.

Lomasta voi siksikin puhua, että opiskelua ja tulevan kongressimatkan suunnittelua lukuunottamatta en ole juuri koskenut työasioihin työajan ulkopuolella sen jälkeen, kun rästisanelujen lista kauniina kesäkuun kolmannen iltapäivänä näytti tältä:

Ja mitä olen muiden kanssa jutellut, minun ja huhtikuun kanssa-internin sanelukertymä oli jotain 180% normaalista sillä ajalla, joten selkääntaputukset omalta itseltäni saavutuksen johdosta, muilta on turha odottaa. 

Kuinka tässä onkaan taas käymässä? Minilomahehkutus on vaihtumassa työvalitukseksi! Takaisin raiteille. Nimittäin minä ja kaksi muuta meistä kuudesta on saanut nauttia paitsi pelkästä klinikkatyöskentelystä (klinikasta joskus toiste... ettei mene työvalitukseksi) myös ylimääräisistä vapaapäivistä. Minä olin tällä viikolla töissä kokonaista puolitoista päivää! No paperityöt lukien siitä tuli 18 tuntia, mutta mitä siitä, sillä olen aloittanut aamujani ja päättänyt päiviäni pyörälenkeillä, leiponut rapaperipiirakkaa tuoreista raparpereista jotka kävin hakemassa torilta, syönyt mansikoita, tuhlannut käyttänyt rahaa leluihin elämänlaatua kohottaviin hyödykkeisiin. Mutta aloitetaan parhaasta: 

Tsekattiin työkaverin kanssa U2:n viimeinen viidestä keikasta kilsan päässä työkaverin kotoa. 

Viisitoista vuotta sitten tämä olisi ollut Niin Iso Juttu, että pitihän sinne päästä, vaikka en edes ollut tietoinen U2:n kahdesta viimeisestä levystä. 

Tämä yksin on jo kokemus. Samassa hallissa oli vielä isommat pippalot muutama viikko sitten, kun kanadalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset toivat Stanley Cupin jälleen Chicagoon.

Niinhän se myös on, että U2:ta ei mennä katsomaan musiikin takia ainoastaan:

Kännykkälaadusta huolimatta kuvasta saa vähän osviittaa lavasta. Tuo videotaulu ei ole mikä tahansa taulu, vaan kehys jonka sisällä voi kävellä, ja olla siten osa videota. Kas näin:

Kuva Chicago Tribume Muitakin parempia kuvia linkin takana.

Parhaat animaatiot veivät mennessään, ja minuun vetosi myös uuden albumin teema kasvuvuosista Irlannissa. "Sanomaa" oli myös, ja Verinen Sunnuntai lienee kaikille bändin faneille niin tuttu, että Sunday Bloody Sundayn kanssa tämä sanoma lienee mennyt lähes kaikille perille: 

Sen sijaan innokkaat kiljaisut jokaisen "America" ja "Chicago" -maininnan jälkeen viestinevät siitä, että niin riistokapitalismikriittinen viesti kuin kappaleen Pride (In the name of love) aikana lähetetyt rauhantoiveet ja toiveet rauhantekijöistä väkivallan keskelle, menivät monelta yli hilseen. 

Vaikka U2 tuntuu monella tavoin hyvin amerikkalaiselta ilmiöltä, Chicagoon kokoontuneet faninsa ovat vielä paljon amerikkalaisempia. Yleisölle ei tullut mieleenkään, että joku päästäisi suustaan sanan Amerikka joukkokokoontumisessa muuten kuin valtaisia suosionosoituksia odottaen.

Vilpittömältä sen sijaan tuntui Bonon pariin kertaan toistama bonomaisuus "Amerikka on yhtä paljon idea kuin paikka". Ja niin U2 on amerikkalainen: U2 on idea-Amerikasta. Siitä samasta, joka välkähteli Obaman puheessa viime viikolla. 

Jaa-a, taidatte joutua odottamaan huisin kiintoisia kertomuksiani muista lomapuuhista ja niistä uusista leluista seuraavaan kertaan. On aika lähteä ostamaan aineksia periamerikkalaisiin side dish viemisiin huomisiin pippaloihin Paikka-Amerikan vuosipäivän kunniaksi. Mutta vähän pitää tehdä erilaisesti, ehkä sitten kansalaisuuden saatuani voin tehdä periamerikkalaisia reseptejä periamerikkalaisesti. 

Tänään Amerikassa

Tänään Amerikan Yhdysvalloissa korkein oikeus päätti tasa-arvoisen avioliittolain puolesta, presidentti puhui Etelä-Carolinassa osavaltion senaattorin hautajaisissa, ja vankikarkuri ammuttiin kuoliaaksi jossain New Yorkin osavaltion pohjoisessa metsässä. Chicagossa sataa, ja minulla on vapaapäivä.

Vankikarkuritarinaa lukuunottamatta merkit ovat selvät: Tänään haen Yhdysvaltain kansalaisuutta.

Vapaapäivän kunniaksi kävin miehen kanssa lounaalla, ja kotimatkalla kotiruokapäivällistä varten (vapaapäivä = terveellistä ruokaa ainakin yhdellä aterialla!) pysähdyin kaupassa hakemassa vielä retiisejä ja keräsalaatinpään. Juuri ennen kaupan pihaan ajoa presidentti oli aloittanut puheensa Rev. Pinkneyn muistotilaisuudessa. Istuin autossa kaupan parkkipaikalla puhetta kuuntelemassa koko sen puoli tuntia jonka puhe kesti. (Vapaapäivän luksuksia!)

Suosittelen kuuntelemaan koko puheen, jos Yhdysvaltain historia ja kansalaisoikeudet kiinnostavat. Tai jos Yhdysvaltain vähemmistöt, eriarvoisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus kiinnostavat. Obama toivoo, että viime viikon väkivaltainen hyökkäys olisi avannut silmämme niin menneiden vääryyksien varjoille kuin tänä päivänä jatkuville vääryyksille, ja että tästä hirveästä surmatyöstä voisi seurata uusi tietoisuus epätasa-arvosta ja päättäväisyys toimia sen purkamiseksi. 

Ote puheesta Washington Postin litteroimana:

For too long, we’ve been blind to be way past injustices continue to shape the present. Perhaps we see that now. Perhaps this tragedy causes us to ask some tough questions about how we can permit so many of our children to languish in poverty…

… or attend dilapidated schools or grow up without prospects for a job or for a career.
Perhaps it causes us to examine what we’re doing to cause some of our children to hate.

Perhaps it softens hearts towards those lost young men, tens and tens of thousands caught up in the criminal-justice system and lead us to make sure that that system’s not infected with bias.

… that we embrace changes in how we train and equip our police so that the bonds of trust between law enforcement…

… and the communities they serve make us all safer and more secure.

Maybe we now realize the way a racial bias can infect us even when we don’t realize it so that we’re guarding against not just racial slurs but we’re also guarding against the subtle impulse to call Johnny back for a job interview but not Jamal…

… so that we search our hearts when we consider laws to make it harder for some of our fellow citizens to vote…

… by recognizing our common humanity, by treating every child as important, regardless of the color of their skin…

… or the station into which they were born and to do what’s necessary to make opportunity real for every American. By doing that, we express God’s grace.

Yleensä en usko Amerikan erityislaatuisuuteen. "American exceptionalism" tuntuu isolta valheelta suurten lupauksien maassa, joka polkee heikoimpansa maahan kerta toisensa jälkeen. Mutta sitten on tämä Amerikka, jonka Obama maalaa puheessaan - ei ensimmäisenä eikä ensimmäistä kertaa, mutta se joka vastoinkäymisistä ja taka-askelista huolimatta siintää puheissa ja aatteissa ja unelmissa. Joka tuntuisi utopialta, ellen näkisi ja kuulisi juuri ja juuri riittävästi myös teoista jotka pitävät toivon yllä, että se on mahdollinen.

Päädyin tänne, pääsin töihin, olen täällä jäädäkseni ja haluan olla siinä joukossa, joka pitää toivoa yllä paremmasta tulevaisuudesta. Korkeimman oikeuden portailla laulettiin tänä aamuna täydellisessä harmoniassa Yhdysvaltain kansallislaulu, ja liikutuin siitä lähes kyyneliin. Tunnun löytäneen paikkani täällä, niin konkreettisesti kuin henkisesti ja hengellisesti, joten miksi en täydentäisi pakettia hankkimalla äänioikeuden? (Vaikken ehkä pääsekään Bernie Sandersia äänestämään.)

Kesän paras

Amerikkalaisen isänpäivän kunniaksi väsäsin edellisenä päivänä kerätyistä mansikoista varmaan elämäni ensimmäistä kertaa yksin alusta loppuun mansikkakakun. Tyylipisteitä ei tullu, mutta ei tarvittukaan. Taisi maistua kaikkein parhaiten minulle itselleni vaikka muiltakin kehuja tuli, mutta niin se usein on kaikenlaisten suomalaisherkkujen kanssa. Ei se mitään, jää enemmän mulle. Ja kuinka ihanaa olikaan syödä kakkua, jonka kuorrutteen rippeitä lautaselta nuollessa ei heti ala kaduttaa, että mitä tulikaan suuhun pistettyä. (Kun se on rehellistä täyskermaa. Paitsi nuo trötöt joiden piti korvata pursotus. Virhe! Painepurkkikerma lässähtää vartissa!) Amerikkalaiset kakut on totisesti yksi kulttuurisokin aihe. Ne kun eivät ole täytekakkuja, vaan kuorrutuskakkuja, eikä hillot ja marjat tai mikään missä voisi olla jotain hyviäkin ravintoarvoja, kelpaa kakkuun.

Lauantain marjanpoiminnasta ei sitten tullutkaan kuvia. Täällä on mansikka-aika melkein lopussa, ja kun vielä on ollut kesä lähellä ennätysmärkää, mansikkamaalla oli surullisen paljon mätiä mansikoita. Lopulta löytyi niitä täydellisiäkin onneksi. Olisiko parempaa vapaaviikonlopun viettotapaa kuin ajaa keskelle maissipeltoja, ja opettaa kummipojalle marjanpoiminnan saloja? (Kun mökkireissu Suomeen ei tule kysymykseen.)

Seuraavan lukuvuoden täysipainoista alkua odotellessa olen klinikkavuoroissa, ja nautin myöhäisistä yhdeksältä alkavista aamuista syöden herkkuaamiaisia - mansikoita jugurtissa, mansikoita Nalle-puurossa, ja tietenkin Peppi Pitkätossun aamiainen on tullut syötyä myös. Rehellisesti puhuen luksusta on mikä tahansa aamiainen, jonka syön kotona enkä autossa.

Pakkaseen riitti pari pikkupurkkia mansikkalohkoja ja saman verran hilloa. Kyllä kelpaa.

Taitekohta ja elämää

Tänään oli viimeinen päivä vastasyntyneiden osastolla vauvalääkärinä. Huomenna vielä puoli päivää lastenpsykiatriaa, ja ensimmäisen vuoden jaksot on paketissa. Pitää sanoa, että niin ihania mussukoita kuin vastasyntyneet voivatkin olla, olen kahdessa viikossa perinpohjin kyllästynyt niiden hoitamiseen. Jok'ikinen niistä on tasan samanlainen, paitsi että on tyttö tai poika. Tietty jokunen on vähän keltainen (harva), joillain on syntymämerkkejä, ja sitten on meidän sairaalassa väistämättä ne, joille pitää tehdä huumetesti tai pyytää lastensuojelua mukaan. Mutta nekin vauvat ovat niin samanlaisia, että on pitänyt tehdä kierrolla hyvät muistiinpanot, jotta muistaisin kuka on mitäkin.


Ehkä minun on vaikea innostua pikkuvauvoista senkin takia, että olen siellä omituisten asioiden keskellä: En ymmärrä amerikkalaisten ei-uskonnollista ympärileikkaustapaa, ja haluaisin saarnata imetyksen ilosanomaa. Kirjoitin rintaruokinnasta jo aiemmin (kts kommentit myös). Vastasyntyneiden osastolla kahdessa viikossa tapasin ehkä viisi täysimetystä suunnittelevaa äitiä, joista yksi luovutti jo ennen kotiinlähtöä. Hirvittävän herkästi äidit luulevat, että jos ensimmäisen 24 h aikana tuntuu että "maito ei riitä", pitää lasta ruokkia pullosta. Yhden äidin kohdalla se johti jatkuvaan pulautteluun, jota kas kas ei sattunut rintamaitoaterian jälkeen. Eniten edelleen ärsyttää se, että pulloruokintaa lähtökohtaisena valintana ei kyseenalaisteta edes sen vertaa, että kysyttäisiin äidiltä, miksi hän ei edes yritä rintaruokintaa.

Sairaala metroasemalta katsottuna. Tuli sekin kokeiltua, lähin metroasema. 

Nopeasta puutumisesta huolimatta on ollut herkkää olla elämän isojen käänteiden äärellä, ja nähdä myös niin selvästi vauvoistaan hurmaantuneita äitejä ja isiä. Elämä on, kuten sanotaan: Siinä missä ensimmäisen vuoden ensimmäinen puolikas ja pitkälle toistakin meni vain ja ainoastaan töitä tehden, töitä ajatellen ja töistä puhuen, viimeiset viikot olen saanut monta muistutusta siitä, että oikeaa elämää on.

Ensin oli matka Suomeen. Olen todella tyytyväinen tammikuiseen äkkipäätökseeni mennä sittenkin Suomeen lomalla, vaikka aika lyhyeksi jäikin. Pystyisinköhän enää lähtemään, jos muuttopäätös Suomesta pois pitäisi tehdä nyt? Suomalainen arkikin näyttäytyi lomalaiselle aika ihanana: arki-iltoinakin voi olla sosiaalista elämää? Linssit nostalgialaseissani sen kun vahvistuvat.

Todiste siitä, että olen käynyt keskustassa.
Keräilen näitä asemakirjaimia - kuvina toki vain.

Kotiin Chicagoon palattua täällä oli perheessä sairastapaus, ja olin onnekas kun ylipäänsä olin jaksoilla, joista etenkin hyvään syyhyn vedoten saattoi lähteä sairaalaan yli tunnin matkan päähän. Toipilas on nyt kotona, mutta tulipa todettua että jos perhettä asuu alle puolen tunnin matkan päässä, ei pitäisi antaa mennä kuukausia tapaamisten välillä. (Puhumattakaan siitä, että perhe Suomessa ei kuule minusta mitään kuukauteen, ja on saattanut pidemäänkin mennä.)

Ja sitten viime lauantaina olimme ystävän hautajaisissa. Kuolema ei tullut yllätyksenä pitkän sairauden jälkeen, mutta... Epäreilua se silti on. Täysin epätieteellisesti väitän, että tässä maassa on liikaa nuoria syöpäpotilaita. (Käykää vaikka katsomassa Go Fund Me -sivustolta syöpään liittyvien joukkorahoitusaloitteiden määrää. Meidän ystävämme rahastoon kertyi niin paljon, että toivottavasti ei jää sairauskuluvelkoja.) Muistotilaisuudessa mieheni ystäväpiiri kokoontui yhteen pitkästä aikaa, hyvänä aikomuksena pitää jatkossa tiiviimmin yhteyttä. (Ei ole vain erikoistuvat lääkärit, jotka laiminlyövät ystäviään lähellä ja kaukana, erikoistuvat lääkärit vaan ovat siinä useaa astetta pahempia.)

Nyt, kun minulla on vapaita viikonloppuja, menoni koostuvatkin suurimmaksi osaksi töihin liittyvistä ulkoiluista - valmistujaisia ja opettajalääkärin brunssia. Siitä on hyvin pitkä aika, kun viimeksi olin tilanteessa, jossa kaipasin ikiomaa menoseuraa viikonloppuillalle: Joko seuraa oli, tai ei ollut viikonloppua.

On kuitenkin ehditty baseball-peliin pilviä ihailemaan

Toisen erikoistumisvuoden oppimistavoitteisiin sisältynee siis työn ja oikean elämän parempi yhteensovittaminen.

Ai niin, mutta enemmän vapaa-ajan voi käyttää myös tenttiinlukuun (syksyllä edessä kaksi), komiteoihin ja tiesmihin meitä ollaan lykkäämässä, sekä puolipakollisiin tutkimusprojekteihin.

Kotimatkalta napattua

Onneksi tuli saikkupäivä (säästän teidät yksityiskohdilta), jottei mennyt kokonaista kuukautta edellisestä päivityksestä!

Viime viikolla nappasin kotimatkalla tällaisen kuvan:

Avataanpa kuvaa hieman. Kuvassa etualalla tietenkin on maailmanpyörä. Täällä harrastetaan kiertäviä tivoleita siinä missä Suomessakin - viime vuonna sellainen oli ihan meidän sairaalan edessä. Taustalla oleva kookas kivirakennus on Cook Countyn rikosoikeustalo, ja kolmella suunnalla sen ympärillä aukeaa County Jail. 

Tässä hädintuskin parempi kuva rikosoikeudesta:

Korttelinpala etelään ollaan jo tukevasti vankilan vierellä. Silloin tällöin paikalla näkee uutiskameroita - kuka lienee ollut pääsemässä vapaalle jalalle? Säännöllisesti sen sijaan näkee tavallisia ihmisiä aamuvarhaisella jonottamassa vierailulle. Pimeän aikaan, kun vartijoilla on vuoronvaihto, risteyksessä suojatien kohdalla partioi sheriffin auto, ja mietin onko kyseessä enemmän liikenne- vai muun turvallisuuden kysymys. 

Minusta tuo oli outo sijainti lasten huvitukselle, mutta miehen mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Ainakin on poliisin läsnäolon puolesta turvattu paikka. No joo, mutta onko se sitten niin mieltä ylentävää nousta maailmanpyörään ja ihmeellisin mitä sieltä näkee, on vankilan aidan taakse?

Helpoksi ei väitettykään

Kukkivat puut kotinurkilla

Meidän erikoistumisohjelma on muutosten keskellä, kun vuosi sitten ohjelman johtaja vaihtui. Nykyinen oli laitoksella töissä ennenkin, ja entinen on edelleen laitoksen dekaani, mutta muutos on silti iso. Akateemisella puolella uusi pomo on tuomassa uusia käytäntöjä, tai elvyttämässä vanhoja, ja niinpä kävi että ensimmäinen morbiditeeti ja mortaliteetti -tapausselostus jossa olen läsnä, tulikin minun esitettäväkseni. Näissä esityksissä käsittelyyn otetaan tapaus, jossa potilas kärsi komplikaatioita tai sivuvaikutuksia tai kuoli odottamattomasti. Läsnäolijat ruotivat, missä ja mikä meni vikaan, mitä voi tehdä toisin ja mitä systeemissä tulisi muuttaa.

Esittelijässään, hoitavassa lääkärissä, ainakin minussa, tällainen puinti aiheuttaa tietenkin ahdistusta sanotaanko että riittävissä määrin. Sain tietää tästä velvollisuudestani vain viikkoa aiemmin, mutta meni silti päiviä ennen kuin sain koottua itseni valmistelemaan tapausta. Sen lisäksi, ettei minulla ollut haisuakaan millä formaatilla tai mihin keskittyen meidän laitoksella näitä yleensä vedetään, ahdisti tietenkin, että potilastietoja tarkastellessa löydän jonkun selkeän virheen, jotain yksinkertaista, joka minun olisi pitänyt huomata.

Lopulta aloitin työnteon keskiviikkona vähin erin, jatkoin torstaina nahkeasti mutta tavattuani pomon kanssa hahmotin edes, mihin keskittyä, mutta silti tein esitystä koko yön nukkumatta silmäystäkään.

Kun jo neljä viikkoa sitten lopetin osastojakson, yritin tuuletusperiodin jälkeen lopettaa myös valittamisen ja siihen keskittymisen, kuinka meiltä vaaditaan mahdottomia, ja että meillä pitäisi olla oikeus enempään lepoon ja elämään sairaalan ulkopuolella. Tätä esitystä valmistellessa huomasin, että sain vähitellen äänen vaihtumaan kellossa: Kukaan ei tätä tietä helpoksi väittänytkään. Suomessa lääkiksessä ja kavereiden kesken puhuttiin usein epävarmuuden sietokyvystä, ja käännän sen melkein ahdistuksen sietokyvyksi täällä, jossa epävarmuutta koko lääketieteen saralla siedetään hyvin huonosti.

Tämä on vaikea työ, ei vain siksi että se vaatii kaiken ajan, eikä vain siksi, että se vaatii osaamaan paljon niin yksityiskohtia kuin suuria linjoja ja niiden yhteensovittamista - ei vain siksi, että farmakokinetiikka ja fysiologia ovat vaikeita, tai siksi, että yön synkimpänä tuntina pitää kohdata vaikea potilas jonka tarinasta ei ota selvää millään. Tämä on vaikea työ ensiksi ja viimeksi siksi, että vilpittömästi parhaansa yrittäneenä ja kaikenkin aikansa antaneena joutuu kohtaamaan rankkoja tilanteita ja huonoja lopputuloksia, joiden jälkeen pitää pystyä katsomaan potilastaan ja pomoaan silmiin, itseänsä peiliin, ja pystyä kohtaamaan tekemänsä virheet ja niiden seuraukset, ja jatkamaan töitänsä pelkäämättä mutta entistä parempana lääkärinä.

En löytänyt sitä pelkäämääni käänteentekevää yksityiskohtaa joka aiemmin olisi jäänyt huomaamatta ja jolla komplikaatio olisi voitu väistää. Selvisin unettoman yön jälkeenkin esityksestä ja keskustelusta riittävän hyvin, vaikka suuta kuivasi. Hoidin hommat iltapäiväklinikallakin ihan muitta mutkitta, mutta nukuin sitten kaupan parkkipaikalla autossa (pysäköityäni!) parinkymmenen minuutin unoset huomaamattani - ja nukuin seuraavana aamuna niin pahasti pommiin, että viimeinen vuoroni ennen lomaa, synnärillä, jäi kokonaan väliin. Eli lintsasin! Tunnustin chiefille mutta se ei koskaan vastannut... Teen sen takaisin joskus, lupaan.

Mutta loma siis alkoi, ilman että ollenkaan sitä tajusin. Kuuden tunnin päästä lähden lentoon! Suomi kutsuu pikavisiitille, jolle luulin valmistautuvani edeltävällä viikolla sen sijaan että ahdistusmöykytyn työasioista. Pakattuna on jo alusvaatteet, mitäköhän sitä muuta tarvitsee?

P.S. Jos olet ystäväni Suomessa ja saat tietää matkastani tätä kautta, olen pahoillani - tiedotussihteerini otti lopputilin, ja aikaa Suomessa on liian vähän. Minut löytää vanhempieni luota, tervetuloa kahville!

Oppii ja ajattelee

Viimeisen muutaman viikon ajan on ehtinyt vähän hengittääkin. Sen kummempaa ei sitten olekaan jaksanut, mutta ehkä olen jo toipunut viimeisimmästä epäinhimillisestä urakasta. 

Puisto NL:ssa

Toipumista edisti huomattavasti meidän yhteisölääketieteen jakso, joka toi meidät ekavuotiset kaikki yhteen melkein joka päivä (melkein, sillä meillä oli vapaapäiviä, voitteko kuvitella) ja harjoitimme vertaistukea olan takaa. Välillä psykiatrina toimi Dr. Samuel Adams ja terassiterapiaa kokeiltiin myös. Näiden kamujen kanssa kelpaa jatkaa seuraavatkin vuodet.

Olemme samanmielinen joukko myös siinä, että ylevät ihmistä palvelevat tavoitteet on kaikilla niin, että päivä toisensa jälkeen innostuimme ja vaikutuimme niistä palveluista, joita meidän yhteisölle on tarjolla. Ja vastaavasti vaikenimme paikallisia terveystilastoja kuullessamme. Kyllähän me tiedettiin, mutta... Sairaalan kaupunginosa NL ja klinikkamme kaupunginosa WGP kilpailevat kyseenalaisesta kunniasta - yleensä NL:ää huonommin asiat olivat vain WGP:ssä. Oli kyseessä sydäntauti- tai lapsikuolleisuus, luvut ovat kaksinkertaisia Chicagon keskiarvoon nähden.

Samaa puistoa

Edelleen jatkuva rästitöiden purku on ollut hyvä tekosyy olla kirjoittamatta näistä tänne, mutta oikeasti on ollut niin paljon sanottavaa niin painavista asioista, että ei tiedä mistä aloittaa, saatika miten. 

Pääsen työssäni lähelle sellaista, mitä ei valkonaama yleensä näe, ei etenkään Chicagossa käväisijä, mutta ei vaikka koko ikänsä keskiluokassa täällä eläneenä. Se on aika hurjaa se, että pian joudan nokkapokkasille miehen eräiden sukulaisten kanssa väittäessäni tuntevani todellisen Chicagon paremmin kuin he ja tietäväni mitä kaupungissa tapahtuu. Ja se, että valkoinen keskiluokka näinkin lähellä elää vaivattomasti monenlaisien harhaluulojen vallassa mitä tulee köyhyyteen, sosiaaliseen liikkuvuuteen ja etniseen alkuperään, kertoo karua tarinaa liittovaltion kuulemma segregoituneimmasta kaupungista. (Kun Baltimoressa roihahti, mietin että miksi siellä mutta ei täällä, ja mitä tarvittaisiin, että täällä roihahtaisi.)

Oikean reunan kattoterassilla yksi iltapäiväsessio
keskustellen tämän väestön palvelemisesta

Täältä ei tarvitse lähteä globaaliin etelään voidakseen tehdä ruohonjuuritason töitä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden eteen. Palaset loksahtelevat paikalleen kun opin, että NL tai WGP eivät muuttuneet nykyisenlaisikseen sattumalta, vaan tarkoituksellisen riiston ja syrjinnän kautta.  Tämä maailman rikkaimmassa valtiossa, näköetäisyydellä yhdestä maailman finanssikeskuksista. Olen vuosia tiennyt että Chicagon Loop on varjonsa matkan päässä kurjuudesta, mutta kun sen kohtaa ja oppii, on se vaikeampi ohittaa tai lokeroida muiden maailman hurjuuksien joukkoon. Eli siitä on tulossa minun henkilökohtainen ongelmani.

Näitä ajatuskulkuja ja oppimisia on seurannut vahvasti joka päivä kysymys, mitä minä aion elämälläni ja urallani tehdä. Mihin minusta olisi, ja missä?