Pää pinnalla taas

Terveisiä uppeluksista. Sitten viime kirjoittaman töissä vähän vilkastui.

On se kaupunki siellä vaikken tornien juurelle
olekaan itse ehtinyt kuukausiin.

Olin juuri pääsemässä yli kahden viikon takaisista yövuoroista, kun vilkastui vähän lisää. Kiireen syy auttoi pitämään asiat perspektiivissä. Erään toisen meidän sairaalaan potilaita lähettävän terveyskeskuksen sairaalalääkäri oli kolarissa ja kuoli, ja me hoidamme parhaillaan heidän sairaalapotilaansa.

Perspektiivissäkin viikonloppu oli ennätyksellinen. Ei silmäystäkään unta kumpanakaan yönä paitsi kun nukahdin tietokoneen ääreen aamuviiden aikaan molempina öinä. Pe-la olin töissä 19 tuntia, ja la-su lähdin töistä 12 tunnin vuoron ja kuuden tunnin ylitöiden jälkeen, hoidettuani 4 uutta ja 9 vanhaa potilasta ja juoksevia asioita 15 muulle meidän hoidossa olevalle.

Ehdin sentään noteerata kesän viimeisen ruusun takapihan
sinnikkäässä puskassa.

Siinä vaiheessa kun allekirjoitin viimeisen tulotekstin sunnuntaina puoli kahdelta iltapäivällä, ajatus hereillä pysymisestä kotiin saakka tuntui mahdolliselta vain ja ainoastaan sen ansiosta että samalla hetkellä alkoi loma. Loma! Sunnuntaina nukuin, heräsin syömään ja nukuin . Maanantaina totesin, että ellei olisi ensimmäinen lomapäiväni, olisin saattanut joutua ottamaan omalomapäivän. Maanantaina myös hajosi puhelin, mikä on oma pieni katastrofinsa sillä se on käytännössä kasvanut käteeni kiinni, nukuin, soitin Googlelle joka ei voinut auttaa, kävin hammaslääkärissä ja nukuin ja luin tenttiin. Tänään kävin töissä tentissä, nukuin, katsoin Gilmoren tyttöjä Netflixistä (viides kausi jota en ole koskaan koknaan nähnyt!) ja olen ehkä vähitellen pulpahtamassa pinnalle ja heräämässä eloon, mikä on hyvä sillä huomenna pitäisi saada aikaan yhtä sun toista mukaanlukien 17 sanelua jotta pääsisi sitä lomaakin viettämään.

Ai niin, lomaa! Melkein unohdin tämän vuodatuksen lomassa kertoa, että meillä on loppujen lopuksi suuntana Florida Keys. Meren rannalle! Luvassa saattaa olla sadetta, mutta lämpötilat kahdenkymmenen celsiusasteen paremmalla puolella.

Sinne.

Ihan omaa henkilökohtaista laituria ei ole tiedossa

Ehkä ennen loman loppua riittää virtaa kirjoittamaan jostain muustakin kuin työmääristä ja yövuorojen rassaavuudesta! Palaillaan siis.

Nautitaan tästä niin kauan kuin sitä kestää

Jään meidän erikoistumisohjelman historiaan. 

Onhan tässä aikaa muutakin saavuttaa, mutta tänään saavutin ilman omaa ansiotani jotain, mistä jään historiaan: 

Minulla oli hoidettavana tänään tasan yksi potilas, eikä minun edes tarvinnut kirjoittaa hänestä väliarviota, sillä hän saapui puoliyön jälkeen.

Ylläoleva, aamun työmatkalla nappaamani kuva olikin kuin enne koko päivälle. En tietenkään toiminut kovin tehokkaasti kun tiesin että aikaa on paljon, ja että se aika on suurin piirtein käytettävä sairaalassa, vaan vetkuttelin ties millä. Pakollisten soittojen sun muiden lisäksi luin kuitenkin ainoan potilaani diagnoosista, hoidin pari klinikkapotilaiden asiaa, sanelin epikriisin (pah, vain yhden), hain influenssarokotteen (pakollinen, paitsi jos ei haittaa saada potkut), ja lopulta päivitin kotona jopa pahamaineista potilaslokiani. Citrix tosin ei päästänyt minua sähköiseen potilasjärjestelmään tuossa tunti sitten, huomisiin uusiin potilaisiini olisin tutustunut. Ehkä se yritti kertoa minulle jotain, kuten että on aika mennä nukkumaan. Lienee paras kun tiedän, että huomiselle on vähän enemmän töitä ja nyt kun tiedän keitä huomenna hoidan, on paras saapua pelipaikalle tavalliseen klo kuuden aikaan. Mutta siltikin minulla on huomenna vain kolme (3) potilasta, mikä on noin puolet keskimääräisestä ja 37.5% tähänastisesta maksimistani. Kelpaa hehkuttaa vielä toistaiseksi, ja muistella parin päivän päästä, kun lista on saattanut kasvaa vaikka kaksinkertaiseksi. Jos huominen menee mallikkaasti, on se käsittämättömästi viides päivä kymmenestä työpäivästä tällä jaksolla, jolloin olen lähtenyt ajoissa tai käytännössä ajoissa kotiin. Kuten huomaatte, tätä voi hehkuttaa vaikka millä tavoin ja monelta kantilta.

Sattui vielä niin mielenkiintoisesti, että tänään oli ensimmäiset seuraavan satsin haastateltavat talossa. Ehdin viettää haastateltavien kanssa vähän aikaa sairaalakierroksella ja lounaalla, vaikka en virallisesti haastatteluihin tai heidän kaitsemiseensa osallistunutkaan, ja pääsin muistelemaan omaa vuodentakaista tilannetta: Totesin, että tykkään ihan kamalasti meidän sairaalasta. Edelleen, olen maailman onnekkain kun sinne päädyin - etenkin tällaisena päivänä! Innostavaa on myös huomata, että potilastyön lomassa ehtii kuin ehtiikin joskus jotain. Posteria kehiin ensi vuoden kongressiin, tai miten on yhteisölääketieteen suunnitelmien laita? 

3 kk takana 33 edessä

Olen taas osastoilla, ja olen siellä miten muutenkaan kuin kaksijakoisissa tunnelmissa. Omieni parissa, jee, oikeaa potilastyötä oikeasti vaikuttaen potilaiden hoitoon. Mutta aika nopeasti taas kyllästyy siihen, että herää viimeistään viideltä, juoksee ympäri sairaalaa kuudesta eteenpäin, toteaa että aamun "tänään olen järjestelmällinen ja hoidan asiat hyvissä ajoin ja hyvässä järjestyksessä" ei tänäänkään toteudu - joskus se on niin pienestä kiinni kuin myöhästyneestä labrakierroksesta mistä se sitten eskaloituu. Jossain vaiheessa syö mutta vain koska ihanat seniorimme vaativat meitä pitämään lounastauon, ja yhtäkkiä huomaa olevan niin myöhä että potilaat olisi pitänyt lähettää kotiin jo aikaa sitten etenkin jos tarvitsee sosiaalityön apua lääkkeiden kanssa, jatkaa töitä muutaman tunnin ja tulee kotiin pitämään lyhyen ruokatauon ja sitten jatkaa loppujen paperitöiden kanssa kunnes on niin väsynyt ettei jaksa nousta mennäkseen nukkumaan.

Mutta keksin ainakin hyvän tavan välttää Public Radion pledge drive eli rahankeruukampanja: Saavu töihin kuudelta (ei kampanjaa ennen kuutta) ja lähde kahdeksan jälkeen (ei kampanjaa kahdeksan jälkeen).

Hei huomenna teen työt järjestelmällisesti ja hyvissä ajoin, ja kotiutan potilaat ajoissa! Huomisesta tulee hyvä päivä.