Viimeistä päivää

Terveisiä viime perjantailta:

Huomenna on neliviikkoiseni viimeinen päivä. Tämä on ollut neliviikkoinen, joka jää historiaan. Kun olen 3.-vuotinen, kerron untuvikoille etenkin viimeisestä kahdesta viikosta ja käsken olla valittamatta. Tein viime viikolla 96 tuntia töitä. Tällä viikolla kotona tehdyt työt mukaanlukien lyhyin lepoaika kahden työvuoron välissä oli 2.5 tuntia, ja mies alkoi pelätä mielenterveyteni puolesta kun oli mennyt nukkumaan ennen kotiintuloani ja herätessään löysi minut töiden ääreltä. On tullut aika ilmoittaa työtunnit totuudenmukaisesti valvovalle taholle.

Tämän pahemmaksi ei voi mennä, luulin

Tämä ei ole ollut kivaa. Kun vihdoin koittaa lounastauko tai muuten voi vähän hengähtää, ei mielessä pyöri eikä kollegoille puhu mistään muusta kuin siitä kuinka rankkaa on ollut, ja se tekee tästä kaikesta vielä pahempaa. Meistä kukaan ei ole pyörtynyt, mutta kaikki perinteiset opiskelijoille tiukkailusta ja syystä(kin) moittiessa, nukahtamisesta tietokoneen ääreen, itkun pidättelystä erikoislääkärin edessä ja itkuisista tsemppihaleista kohtalotovereiden kanssa, on käyty läpi. 

Tässä ollaan pahimman äärellä.

Tänään aamulla töihin ajaessa takana tuleva ajoi hyvin hiljaisessa vauhdissa perään. Vahinkoa autolle tuli vähän enemmän kun aamutokkurassa (pommiin nukuttuani) tajusin. Olin vaan onnellinen, että kun lopulta joudun (pikku-)kolariin, se ei ole millään lailla minun syyni.

Eilen aloitin lastenleik-- eikun lastentaudit. Koko osastolla on vähemmän potilaita kuin meillä viime viikolla per erikoistuva. Kolmetoistatuntinen arkipäivystys tänään tuntui lähinnä oleskelulta, ja tylsä olisi tullut ellen olisi tuonut ylijäämätöitä viime viikolta mukanani.

Toipumiseen menee vähän vielä aikaa, mutta siitä on ihan hyvä lähteä, että kun puoli yhdeksältä tulen kotiin valmiiseen päivällispöytään, ei ruuan jälkeen enää tarvitse jatkaa töitä. Voi vaikka pestä pyykkiä, katsoa Larry Wilmoren uutta show'ta netistä ja valittaa blogissa kuinka paljon on tullut tehtyä töitä.

Väsyneen menoa

Olen saamassa rästityöt tehtyä, vaikka vauhtia vähän hidastaa perjantain journal club johon mentoriryhmäni kanssa valmistellaan keskustelua meta-analyysista, jonka mukaan paras laihdutusruokavalio on se, jota ihminen noudattaa. Yllättävää, eikö? (Välillä aina törmää siihen, että vuosikymmenten tiede tulee samaan lopputulokseen kuin kuka tahansa maalaisjärjellä varustettu ihminen. Mutta pitää olla todisteita!)

Tänään oli jo vuorossa viimeisen osastoviikonlopun potilaiden loppulausuntojen sanelu. Törmäsin siellä erittäin eriskummalliseen anomaliaan. Olin vahingossa kirjoittanut yhdelle potilaalle väliarvion kirurgian lehdelle. Eli sen sijaan, että olisin tietokonevalikossa klikannut alkupäästä F:n kohdalta löytyvää, joka päivä käyttämääni lomaketta, hakeuduin S:n kohdalle, ja kirjoitin elämäni ensimmäisen kerran kirurgian alle.

Muistan kyllä hyvin tilanteen kun kirjoitin sen väliarvion, olin tehnyt neljä tuntia ylitöitä sunnuntaiaamuna työntäyteisen yön jälkeen, ja aloitin sen juuri kun olin puhunut käsikirurgin kanssa, jonka hoidossa potilas myös oli. Mutta että se johtaisi tähän? Onneksi en tehnyt siinä vaiheessa enää muuta kuin dokumentaatiota. Jos silkan näppäimistöllä muistiin kirjoittamisen sijasta olisikin ollut neula tai reseptilomake työvälineenä, olisi voinut tulla harmia aikaan. Enhän nimittäin todellakaan tiennyt, mitä olin tekemässä!

Erikoislääkäri laittaa aina erikoistuvan lääkärin tekstin perään lisäyksensä, todeten että on samaa/eri mieltä löydöksistä ja suunnitelmista ja on itse ollut paikalla potilasta hoidettaessa. Sinä päivänä erikoislääkärinä oli viime vuoden chief erikoistuva, jolla tiedän olleen empatiaa rankan viikonloppumme johdosta. Niinpä en saanut kotiin jo päästyäni viestiä, jossa olisi osoitettu huolimattomuuteni ja kehotettu edes kopioimaan teksti myös oikealle lehdelle.

Hengissä!

Sitten viime kuuluman olen lomaillut (näköjään myös blogin kirjoittamisesta) ja palannut töihin, ja selvinnyt siitäkin hengissä. Teho-osasto vei mehut tehokkaasti. Lohdullista oli tänään kuulla yksikön ylilääkäriltä, että potilaslista oli top 10 rankimman joukossa hänen 30-vuotisella urallaan. Että ehkä oli ihan luonnollista olla jokseenkin overwhelmed, mitä se taas suomeksi olikaan, melkein joka päivä, ja niin rättiväsynyt ettei jaksanut nukkumaan mennä kotiin tultua!

Teho-osasto on aika surullinen paikka. Olen tiennyt koko lääkärin(opinto)urani ettei se ole minun paikkani, ja tämä kokemus vahvisti sitä käsitystä. Ei siksi että en kestäisi surullisia asioita - nuoren potilaani kuolema tällä viikolla ei ollut läheskään stressaavinta koko viikolla, sitä tragediaa väheksymättä - vaan siksi, että teho-osastolla potilaista ei oikein saa irti mitään, eikä heille voi oikein tarjota mitään paitsi kovaa kylmää lääketiedettä.

Riemastuttavan virkistävän vastakohdan teho-osastolle tarjosi perjantain klinikkailtapäivässä nuori mies, jonka kanssa sain harjoittaa sekä kovempaa lääketiedettä että yleislääketieteen lujia mutta pehmeitä peruspilareita. Erittäin terävä nuori mies omasta mielestään tiesi tarkalleen mistä on kyse ja miten itseään hoitaa, mutta oli avoin keskustelulle kun se kerran lähti käyntiin. Akuutista lääkärille tuoneesta vaivasta viis, uskon että se vartti minkä puhuimme hänen kroonisesta sairaudestaan, on alku vuosien paremmalle voinnille. Ainakin minulla riittää mielikuvitusta uskoa niin! Klinikalta ei hevillä saa selkääntaputuksia, joten taputanpa itse itseäni olalle että menipä hyvin.

Pää pinnalla taas

Terveisiä uppeluksista. Sitten viime kirjoittaman töissä vähän vilkastui.

On se kaupunki siellä vaikken tornien juurelle
olekaan itse ehtinyt kuukausiin.

Olin juuri pääsemässä yli kahden viikon takaisista yövuoroista, kun vilkastui vähän lisää. Kiireen syy auttoi pitämään asiat perspektiivissä. Erään toisen meidän sairaalaan potilaita lähettävän terveyskeskuksen sairaalalääkäri oli kolarissa ja kuoli, ja me hoidamme parhaillaan heidän sairaalapotilaansa.

Perspektiivissäkin viikonloppu oli ennätyksellinen. Ei silmäystäkään unta kumpanakaan yönä paitsi kun nukahdin tietokoneen ääreen aamuviiden aikaan molempina öinä. Pe-la olin töissä 19 tuntia, ja la-su lähdin töistä 12 tunnin vuoron ja kuuden tunnin ylitöiden jälkeen, hoidettuani 4 uutta ja 9 vanhaa potilasta ja juoksevia asioita 15 muulle meidän hoidossa olevalle.

Ehdin sentään noteerata kesän viimeisen ruusun takapihan
sinnikkäässä puskassa.

Siinä vaiheessa kun allekirjoitin viimeisen tulotekstin sunnuntaina puoli kahdelta iltapäivällä, ajatus hereillä pysymisestä kotiin saakka tuntui mahdolliselta vain ja ainoastaan sen ansiosta että samalla hetkellä alkoi loma. Loma! Sunnuntaina nukuin, heräsin syömään ja nukuin . Maanantaina totesin, että ellei olisi ensimmäinen lomapäiväni, olisin saattanut joutua ottamaan omalomapäivän. Maanantaina myös hajosi puhelin, mikä on oma pieni katastrofinsa sillä se on käytännössä kasvanut käteeni kiinni, nukuin, soitin Googlelle joka ei voinut auttaa, kävin hammaslääkärissä ja nukuin ja luin tenttiin. Tänään kävin töissä tentissä, nukuin, katsoin Gilmoren tyttöjä Netflixistä (viides kausi jota en ole koskaan koknaan nähnyt!) ja olen ehkä vähitellen pulpahtamassa pinnalle ja heräämässä eloon, mikä on hyvä sillä huomenna pitäisi saada aikaan yhtä sun toista mukaanlukien 17 sanelua jotta pääsisi sitä lomaakin viettämään.

Ai niin, lomaa! Melkein unohdin tämän vuodatuksen lomassa kertoa, että meillä on loppujen lopuksi suuntana Florida Keys. Meren rannalle! Luvassa saattaa olla sadetta, mutta lämpötilat kahdenkymmenen celsiusasteen paremmalla puolella.

Sinne.

Ihan omaa henkilökohtaista laituria ei ole tiedossa

Ehkä ennen loman loppua riittää virtaa kirjoittamaan jostain muustakin kuin työmääristä ja yövuorojen rassaavuudesta! Palaillaan siis.

Vapaailta

Torstaista näyttää tulleen vakiovapaailta! Pari viikkoa sitten tällainen vapaailta:

Elämänlaatua-sarjan avaa pullo.

Siis ei mikään juopotteluilta, sattui vaan kaunis vadelmaoluen pullo ja taustalle kylämme pääkatu. Päivällisseurasta näkyy kyynärpää - ja mainittakoon, että en tiedä miten selviäisin ilman Päivällisseuraa. Kaikki ihmiskontakti olisi töiden kautta, söisin ainoastaan sairaalan ruokalaruokaa, ja puhtaat alusvaatteet olisi kroonisesti loppu.

Tänään, osastojakson viimeisen päivävuoron kunniaksi hankkiuduin eroon kaikista paitsi yhdestä potilaastani (yksi karkasi, yksi lähti vastoin lääkärin ohjeita ennen kuin päätyi ensiavusta osastolle, yksi teholle valitettavasti, yksi jatkohoitopaikkaan ja kaksi kotiin) ja olin silti valmis lähtemään kotiin ennen kuutta. Ensimmäinen alle 12 tunnin työpäivä yli viikkoon.

Tällaisesta vapaaillasta villiintyneenä päätin käydä ruokakaupassa. Tajuan kyllä, kuinka säälittävää on, että ruokakaupassa käynti tuntui virkistävältä ja siinä oli ikään kuin uutuudenviehätystä. Nyt on taas vähäksi aikaa marjoja, jääkahvia ja epäruokia kuten juustotikkuja. Amazon toi sattumoisin samana päivänä pääruokavalioni eli proteiini- ja myslipatukat. Hyvään aikaan, jäljellä kun on enää kaksi lääkärintakin taskussa litistynyttä ja yksi laukussa murustunut, eikä ruokalakortilla ole enää rahaa. Olen ostanut liikaa kahvia ja myslipatukoita. Onneksi välillä jotain ruokaakin. Ja tarkemmin ottaen olen viikonlopun töissä lähinnä ruokalan ollessa kiinni eli sitä tärkeämpää on taskuruoka.

Seuraavaksi nukun yli kuuden tunnin yöunet, ahh! Pitkän ilta+yövuoron hyvä puoli.

Henkilökohtaiseen valituslaatikkooni

Kuudeksi töihin, mutta väsymystäni nukuin nokoset autossa parkkeerattuani sen halliin. Koska yksi potilaistani on oikeasti ja monimutkaisesti sairas, en ehtinyt saada valmiiksi kaikkia kolmea potilastani edelliseltä päivältä. Niin ja labratulokset oli taas myöhässä.

Kahdeksalta alkoi meidän "puolipäivävapautus", joka tarkoittaa sitä, että ne neljä ja puoli tuntia luentoja teen jälkikäteen laittomina ylitöinä (koska pitäisi olla 10 h vuorojen välissä eikä ole, ja kai ne 80 tuntiset viikotkin alkaa tällä menolla paukkua). Kello on kymmentä vaille puoliyö, ja viimeistelin juuri päivän viimeiset työt kotoa käsin.

PUolipäivävapautuksen aikana vastasin muutamaan hakuun, mutta muutoin potilaideni asiat eivät edenneet. Kun olin valmis töihin (lounas piti tietenkin jättää väliin, koska yhdellä potilaalla oli niin kiire) olin auttamattomasti jäljessä. Ensinnäkin, minun piti kotiuttaa kolme potilasta. Yhdellä oli kamala kiire. Mutta EL tahtoi vielä että selvitetään jatkohoitoja, vaikka konsultti oli ne hoitanut. Siinä tuhlasin puhelimen päässä melkein puoli tuntia ihan turhaa, kun potilas kieltäytyi uusista suunnitelmista.

Sitten sainkin soittoa, että kipeä potilaani on tosi kipeä, mutta menossa samalla toimenpideradiologiaan. Minäpä kiireen vilkkaa sinne juoksemaan, varmistamaan viime hetkellä EL:n aloitteesta että toimenpide on välttämätön eikä voida hoitaa asiaa toisella tapaa. Kuulen radiologilta, että EL on käynyt siellä jo saman asian puhumassa. Minun piti juosta sinne 1) koska en ollut tarpeeksi nopea (eli kolmessa paikassa samaan aikaan) 2) koska kun käyn itse kysymässä opin kysymään ja opin asioita. Oli miten oli, tapoihin ei kuulu että EL:t informoivat erikoistuvia tällaisissa tapauksissa joten mitäpä siitä.

Kello olikin sitten kolme, ja huomasin että on mentävä syömään, tai pyörryn tai alan itkeä.

Seuraavaksi lähdin kotiuttamaan kahta muuta kotiutettavaa potilasta, joiden kummankaan sydäntutkimukset eivät vielä olleet vastattuna. Ensimmäistä en ollut vielä nähnyt kertaakaan, joten siinäpä tutustuin samalla kun kotiutin. Toiselle oli juuri aloitettu lääke, joka vaatii perinpohjaista selittämistä, tarkkaa seurantaa ja ruokavaliomuutoksia. Ja toisen sairauden hoito oli muutettu aika perinpohjaisesti, joten sitäkin selitin aika perinpohjaisesti. Kun vielä kerran palasin tämän potilaan luokse, ottamaan pois ne pilleripurkit, joita ei enää pitänyt käyttää, puhuin jo sujuvaa espanjaa. Mutta tässä vaiheessa ne klinikat, joihin minun olisi ehdottomasti pitänyt soittaa tänään, potilasturvallisuuden ja jatkuvuuden takaamiseksi, eivät enää vastaa.

(Ai niin, faksi jonka piti lähteä viikko sitten, odottaa edelleen papereissani. Joka kerta kun olen faksin äärellä ollut virka-aikaan, se on ollut rikki.)

Kun sain nämä kotiutettua, kello alkoi olla puoli seitsemää. Ja minulla oli vielä kaksi uutta potilasta kokonaan näkemättä, enkä ollut tuntikausiin käynyt katsomassa sairasta potilastani.

Yhdeksältä, eli viisitoista tuntia sairaalaan saapumisesta, kävelin sairaalan ovesta ulos, kaikki potilaat katsottuna, tutkimuksia tilattuna, toisia tulkittuna, potilaat melkein hyvin hoidettuna mutta jos kello olisi ollut viisi eikä yhdeksän, yksi vielä olisi lähtenyt kotiin. Pääsin autolle ja kotiin asti lähinnä sillä voimalla, että kotona oli pitsaa odottamassa.

Hyvä juttu siksikin, että sitä voi syödä samalla kun jatkaa kotona potilasasiakirjojen näpyttelyä. Viisi kuudesta väliarviosta oli vielä kirjoittamatta. Sain ne tehtyä peräti hyvissä ajoin ennen puolta yötä, mutta sitten piti päivittää meidän "sign out" eli lista, johon potilaiden tärkeimmät vaivat, tutkimustulokset, tulevat tutkimukset, lääkkeet ja muistilista lääkärille kootaan.

Nyt huomaan, että en muistanut tarkistaa että kaikille oli aamuksi labrat tilattuna, mutta en jaksa enää kirjautua sinne, vaan tilaan sitten aamulla jos unohtui. Seuraava vuoroni, 14-tuntinen lauantaipäivä, alkaa nimittäin kuuden tunnin kuluttua.

Onneksi joka päivä ei ole tällainen, eikä joka viikko tällainen. Ke-to nukuin neljä tuntia koska työt, ja olen edelleen siitä naatti (monster + starbucks aamulla ja silti haukottelin).

Valituslaatikko sulkeutuu tältä yöltä, vaikka olen niin väsynyt etten ole varma saanko unta. Lupaan, että joskus taas kirjoitan jotain yleismielenkiintoisempaakin!

Alusta uudestaan huomenna

Tässä työssä pääsee aika helposti samaan pisteeseen kuin autoni tässä päivänä eräänä:

Tankki tyhjä. Auton kanssa ehdin onneksi asemalle ennen kuin ajelin pelkillä höyryillä, mutta itse olin aika lähellä sitä kuuluisaa viime tippaa mitä energiaan tulee, kun lähdin puoli kaksitoista töistä kotiin. 

Toistaiseksi turhauttavinta on ollut se, että vaikka tekisin miten monta ylityötuntia, melkein joka päivä on jotain, mikä olisi pitänyt tehdä paremmin, minkä olisin halunnut tehdä paremmin - ja oikeastaan, nopeammin ja paremmin. Sillä ne asiat mitä ylityötunneilla teen, olisi paremmin tehty jos ne olisivat valmiit aiemmin. Etenkin mitä dokumentointiin tulee. 

Niinpä tulin eilen kotiin kaksi minuuttia vaille puoliyön, enemmän kuin valmiina ensimmäiseen kokonaiseen vapaapäivään kuukauteen. Toistaiseksi vapaapäivät ovat olleet joko ennen tai jälkeen yövuoron. Yöunien, aamutorkkujen ja iltapäivänokosten, sekä päivällisvieraiden tarjoaman piristävän vaihtelun jälkeen olen "käynyt tankilla" ja melkein valmis huomiseen. Jos nyt menen nukkumaan, ehdin saada melkein seitsemän tunnin unet. 

Eiköhän tästäkin viikosta selvitä, onhan minulla jo yhden viikon verran enemmän kokemusta kuin viikko sitten!

Väsy-aina-töissä-jne

Pitää tehdä "väsy"-tägi, jotta voin pysyä ajan tasalla siitä, kuinka usein valitan väsymyksestä. Osallistun erikoistuvien lääkärien unitutkimukseen, koska sain rekrytointimailin, ja koska itse tutkimuksen rekrytointipuolella olleena en voi kieltäytyä kun kerran satuin kohderyhmään. Toinen kysely tuli pari päivää sitten täytettäväksi, ja lähetettyäni sen eteenpäin tajusin yliarvioineeni nukkumani tunnit. Ehkä siksi, että haluaisin uskoa että ihan hyvin tässä vielä mennään. Samoin taisin yliarvioida sen, paljonko vietin työn ulkopuolella opiskellen... Ei ole kovin tarkkaa puuhaa se, kun ihmisiä pyydetään jälkikäteen raportoimaan syömisensä, nukkumisensa, liikkumisensa tai mikä tahansa muu aktiviteetti. Mielestäni tutkimuksen pitäisikin vaatia unipäiväkirjaa tai edes tarjota portaalissa mahdollisuus sen pitämiseen, ennemmin kuin kuukauden jälkeen pyytää viikottaista yhteenvetoa.

Ulkona on kesä, onneksi en ole niin väsynyt etten huomaisi!

Ja väsy-teemaan sopien, unohdin, mitä oikeastaan aloin kirjoittamaan. Sitä kai, että nyt kun jo väsyttää näin, mitenköhän kuukauden päästä? Menen jo sekaisin viikonpäivissä, koska kunnon vapaapäivää ei ole. Se taannoinen pohdintani siitä, miten opin nukkumaan päivällä? No, toistaiseksi menee niin, että olen toipunut edellisestä vuorosta suunnilleen siihen mennessä, kun on seuraavan vuoro, juuri niin että en saa nukuttua ennen yöpäivystystä. Seuraavana päivänä sitäkin tehokkaammin (ts. hyvää "vapaapäivää" mulle!) Muthei ensi vuonna meillä on viikonloppuja vapaana!

Nyt - nukkumaan!

Sitten kun pihan kurpitsa on kypsä, olen varmaan
vielä väsyneempi kuin nyt.