Yksi tavallisimmista diagnooseista, joilla päätyy osastoseurantaan yleislääketieteelle (tai yleissisätaudeille) meillä on rintakipu. Välillä pudistelen päätäni sille, minkälainen rintakipu saattaa käynnistää sydäntutkimukset, mutta minun on tietty helppo sanoa normaalien tutkimustulosten päälle. Eräällä potilaalla oli olkakipua oikealla puolella, eräällä toisella parin sekunnin pistelyä vasemman rinnan alla iholla. Silloin koen ihan oikeutetuksi sanoa että ensikontaktin olisi pitänyt vähän tarkemmin haastatella, ja potilas olisi voinut mennä huoletta kotiin kainalossaan ihan joku muu diagnoosi.
Mutta huoli onkin se, joka täällä kaihertaa niin potilasta kuin lääkäriä. Suomessa puhutaan epäillystä siitä tai tästä, täällä taas kaikki on poissulkua. Toki Suomen kokemukseni on erilaisesta osasta ketjua kuin akutiikkapainotteinen sairaalaelämäni täällä, ja tiedän kyllä että keskussairaaloissa Suomessakin "pyöräytellään" tutkimuksia poissulkumielessä, mutta pääasiassa vaikka sille sairaalayölle sydänseurannassa pitää löytyä ainakin epäily sydänperäisestä rintakivusta, täällä terminologiaa myöten riittää että koetaan tarve sulkea pois mahdollisuus että kyseessä olisi sydänperäinen oire.
Semantiikkaa, mutta tuo osansa siihen soppaan, jossa USA käyttää n. 17% GDP:stä terveydenhuoltoon pystymättä silti tarjoamaan sitä kaikille, kun Suomi ja muut länsieurooppalaiset maat saavat aikaan enemmän käyttämällä rahaa vain noin puolet tuosta.
Olen lueskellut blogiasi silloin tällöin ja tähän tekstiin haluan kommentoida. Olemme itse muuttaneet vastikään länsirannikolle ja koska minulla on krooninen perussairaus, ramppaan tuossa meidän lääkärikeskuksessa tuon tuosta. Olen jo ehtinyt huomata sen, että erinäköisiä tutkimuksia teetetään ehkä hivenen herkemmin kuin Suomessa. Aina välillä saamme kotiin paperin, jossa kerrotaan, kuinka monta dollaria työnantaja on taas käyttänyt terveydenhoitoomme. Aika monta. Mietin, voisiko tässä tutkimusauliudessa olla jonkin verran kyse myös rahasta (lakipuolen lisäksi). Kun asiakas ei maksa (paitsi pienen co-payn) ja lääkärikeskus tienaa, niin miksei kaiken varalta tutkittaisi kaikkea, mihin on pieninkin mahdollisuus? Eipä silti, hyvää hoitoa saamme, olen tosi tyytyväinen.
ReplyDeleteKiva kun kommentoit! Olet oikeassa, virheen ja syytteen pelkoakin suurempi motivaattori lienee raha. Valitettavasti palkkiot täällä määräytyvät tehtyjen toimenpiteiden perusteella, tai sen mukaan, montako diagnoosia tai ongelmaa käsittelee yhdellä istunnolla.
DeleteEn oikein ymmärrä edes systeemin sisällä, miksi samantyyppisen potilaan verikokeet pitää täällä tarkistaa kolmen kuukauden välein, kun Suomessa puolen vuoden tai vuoden välein riitti. Toisaalta minä hoidan väestöä, joka on riskialtista - mutta siitä lisää joskus toiste.
Laboratoriopalvelut veloittavat naurettavia katteita. Jokainen toimija vetää välistä. Suomessa verensokerin hinta kaupungille oli noin euron joitain vuosia sitten. Täällä viidestä kahdeksaan dollaria alehintaan, tai jos maksat omasta taskusta, vaikka 20. Pahimmillaan maksat laboratorioon tai lääkärin tutkimuspöydälle istumisesta lisämaksun itse palvelusta maksamisen lisäksi.
Eikä kukaan nouse barrikadeille, sillä ne joilla on ääntä, maksavat näistä vain pienen osan kun ovat hyvin vakuutettuja. Ja vakuutusyhtiöt eivät valita, sillä niin paljon kuin ne maksavatkin sairaaloille, tahkoavat ne itse siltikin huippuvoittoja.
Amerikkalaiseen mentaliteettiin on hyvin vaikea istuttaa ajatusta, että liiasta tutkimisesta voi olla haittaa, muutakin kuin taloudellista.
Vaan pääasia yksittäiselle ihmiselle tietenkin on, saako hän ja perhe hyvää hoitoa, Hyvä, että te saatte! Ja täällä monessa paikassa todella saa hyvää hoitoa, kaikesta huolimatta sellaistakin joka ei vain yritä miellyttää potilasta tilaamalla milloin minkäkin toivotun tutkimuksen, vaan oikeasti hyvää.