Kaksi päivitystä

Kirjoitin hiljaisena työpäivänä puolitoista viikkoa sitten allaolevan palasen ja se jäi julkaisematta. Sen jälkeen tulin osastotiimiin, ja viidessä päivässä tein taas kahdeksan työpäivän verran töitä ja nyt vapaapäivänäni keräilen palasia ja mietin huomista työpäivää. Pahinta on, että ainakin kaksi viidestä päivästä olisi voinut olla parempia ja olisin voinut päästä melkein ajoissa kotiin, ellei takana olisi ollut 18 tunnin työpäivä ja 3 tunnin unet, jos olisi ollut ajatukset paremmin kasassa ja tehnyt töitä täydellä teholla. Ystäväni Катя kirjoitti viisaita ylenmääräisestä töiden tekemisestä, eikä siihen ole mitään lisättävää. Etenkin kun pääsin ennen erikoistumispaikkaa kokemaan mielekkään osa-aika- ja vapaaehtoistyön täällä ja voin verrata kuinka hyvinvoiva silloin olin, en liioittele kun sanon että työni on tuhoavaa. Realistisesti minulla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa työmääriini, voin ainoastaan tehdä työni nopeammin (huonommin) tai tehokkaammin (enemmän vähemmässä ajassa, kokeiltu on). Koulutettavana on myös otettava kiltisti tehtäväksi mitä moninaisimmat projektit. Kaikki käy, kun on kyse koulutuksesta ja kestää vain kolme vuotta? Mutta monella kollegallani ei ole mahdollisuutta laittaa työhyvinvointia etusijalle silloinkaan, kun saa vapaasti hakea työpaikkaa. 

+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+-+

Nyt kun ei enää ole tentti edessä, yritän miettiä miksi en ole päivittänyt blogia pitkään aikaan. Lienen vain bloggailusta vieraantunut, eikä juttu luista.

Yksi ongelmani on, että olen viime kuukaudet aiempaa enemmän ollut huolissani ja kauhuissani Chicagon väkivallasta. Haluaisin välittää realistista mutta positiivissävytteistä kuvaa tästäkin Chicagon alueesta, jolla tyoskentelen, mutta välillä tosiasiat tekevät sen turhan hankalaksi.

Tänään oli klinikka-aamu, ja nyt iltapäivän päivystän poikkeuksellisen hiljaisen osastotiimin kanssa. Viimeistelen aamun potilaskertomukset ja ehkä pääsen ajoissa kotiin. (En ole taikauskoinen, siksi kirjoitan sen tähän ääneen! Sivunmennen sanoen, taikauskon määrä on koko työporukassa onneksi vähenemässä, eikä ole enää sosiaalista painetta olla edes ajattelematta positiivisia päivystyksen kiireettömyydestä.)

Ensimmäisessä kerroksessa meidän klinikka.

Ylimmässä kerroksessa huhun mukaan vuosikymmeniä 

sitten on järjestetty joitain kuuluisia nyrkkeilyotteluita.

Klinikka on välillä suuri turhautumisen ja toivottomuuden lähde, mutta tällaisina päivinä kun melkein kaikki potilaani ovat jo tuttuja entuudestaan, ja joka toinen heistä sanoo että mieluummin tulee takaisin sitten kun minulla on aikoja, syystä XY tai Z. Ei sillä että potilaan tyytyväisyys on mikään tae hoidon laadusta, eli tiedän että minun pitäisi välittää siitä vähän vähemmän, mutta paitsi että teen tätä työtä niin paljon persoonallani että en osaa olla välittämättä, paikoin tiedän tyytyväisyyden johtuvan siitä että olen käyttänyt aikaa, selittänyt, ottanut huomioon.

Tavaksi on muodostunut tarkistaa lähes päivittäin Chicago Tribunen tiedot kaupungin ammuskeluista. En taida siitä kokonaan päästä eroon, mutta ainakin yritän jättää sen vähän vähemmälle, ja keskittyä niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa, yksi potilas kerrallaan. Jää parempi mieli, eikä lamaannu tai ala pelätä asioita joille ei voi mitään.