Esitilinpäätös

Viikon päästä perjantaina istun erikoislääkäritenttiin. Lukeminen on jäänyt vähän täysin työnteon jalkoihin, mutta kyllä minä tentistä läpi pääsen.

Sen jälkeen voinen alkaa toden teolla makustella, mitä se tarkoittaa että kolmen vuoden iso, iso urakka alkaa olla ohi. Vaikka taitaa sekin jäädä työnteon jalkoihin.

En tiedä voinko sanoa, että nämä ovat olleet elämäni rankimmat kolme vuotta, mutta voin sanoa etten ole koskaan tehnyt näin paljon töitä ja jättänyt kaiken muun näin paljon hunningolle. Mies on onneksi hoitanut kotia, ja perhe ja ystävät ovat olleet ymmärtäväisiä tai ainakin anteeksiantavaisia. Ensimmäisenä vuonna kertyneet stressikilot ovat saaneet ylimääräisiä univajekavereita, ja salikortti on kulunut puhki ainoastaan koska avaimet ovat sitä hiertäneet. Blogien perässä pysymisestä tai oman päivittämisestä puhumattakaan. Työn ulkopuolistenkin tapahtumien takia elämä näyttää kaiken kaikkiaan kovin erilaiselta nyt.

Voin sanoa, että olen onnistunut. Ehkä pitää sulkea puoli silmää jotta voin sanoa sen rehellisesti. Muutama kuukausi sitten tuntui, että erikoistumisaika loppuu aivan liian lyhyeen, on liikaa saavutettavaa vielä, liikaa mitä haluan tehdä. Nyt on vähitellen aika hyväksyä se, että näillä kiiretyömäärillä (ts. viikkotyötunnit, jolloin on armoton kiire) en pystynyt tekemään tutkimusta, en pystynyt pysymään kaikissa haluamissani aiheissa kärryillä, en pystynyt jahtaamaan kaikkia haluamiani toimenpiteitä sertifiointiin asti, ja ne erikoistumisohjelman puutteet joihin on saatu parannusta ovat hädin tuskin 0.01% minun aikaansaannostani.

Mutta olen onnistunut: Saan hyvää palautetta, sellaistakin joka ei ole vain rutiini-hyvinmeni-sanoja. Minulla on potilaita, jotka luottavat minuun ja palaavat vastaanotolle (vaikka se ei meidän erikoistumissysteemissä ole aina hirveän helppoa). Osaan hoitaa vähän vaikeampiakin juttuja, ja opin viimein ne helpotkin - kuten rokotusrutiinit suurinpiirtein, niin ettei rokotushistorian kanssa mene minuutteja, vain sekunteja.

Valmistuminen on kahden kuukauden ja yhdeksäntoista päivän päässä. Sitten on aika vetää henkeä seuraavaa urakkaa varten. Ja se kestääkin sitten lopputyöelämän ajan.

(En ole myöskään juuri ottanut kuvia viime kuukausina. Ei löytynyt sopivia tähän postaukseen. Hetken harkitsin kuvaa, jonka otin erikoistuvien sosiaalitilan roskakasasta, mutta päätin säästää mahdollisen lukijan siltä.)