Esitilinpäätös

Viikon päästä perjantaina istun erikoislääkäritenttiin. Lukeminen on jäänyt vähän täysin työnteon jalkoihin, mutta kyllä minä tentistä läpi pääsen.

Sen jälkeen voinen alkaa toden teolla makustella, mitä se tarkoittaa että kolmen vuoden iso, iso urakka alkaa olla ohi. Vaikka taitaa sekin jäädä työnteon jalkoihin.

En tiedä voinko sanoa, että nämä ovat olleet elämäni rankimmat kolme vuotta, mutta voin sanoa etten ole koskaan tehnyt näin paljon töitä ja jättänyt kaiken muun näin paljon hunningolle. Mies on onneksi hoitanut kotia, ja perhe ja ystävät ovat olleet ymmärtäväisiä tai ainakin anteeksiantavaisia. Ensimmäisenä vuonna kertyneet stressikilot ovat saaneet ylimääräisiä univajekavereita, ja salikortti on kulunut puhki ainoastaan koska avaimet ovat sitä hiertäneet. Blogien perässä pysymisestä tai oman päivittämisestä puhumattakaan. Työn ulkopuolistenkin tapahtumien takia elämä näyttää kaiken kaikkiaan kovin erilaiselta nyt.

Voin sanoa, että olen onnistunut. Ehkä pitää sulkea puoli silmää jotta voin sanoa sen rehellisesti. Muutama kuukausi sitten tuntui, että erikoistumisaika loppuu aivan liian lyhyeen, on liikaa saavutettavaa vielä, liikaa mitä haluan tehdä. Nyt on vähitellen aika hyväksyä se, että näillä kiiretyömäärillä (ts. viikkotyötunnit, jolloin on armoton kiire) en pystynyt tekemään tutkimusta, en pystynyt pysymään kaikissa haluamissani aiheissa kärryillä, en pystynyt jahtaamaan kaikkia haluamiani toimenpiteitä sertifiointiin asti, ja ne erikoistumisohjelman puutteet joihin on saatu parannusta ovat hädin tuskin 0.01% minun aikaansaannostani.

Mutta olen onnistunut: Saan hyvää palautetta, sellaistakin joka ei ole vain rutiini-hyvinmeni-sanoja. Minulla on potilaita, jotka luottavat minuun ja palaavat vastaanotolle (vaikka se ei meidän erikoistumissysteemissä ole aina hirveän helppoa). Osaan hoitaa vähän vaikeampiakin juttuja, ja opin viimein ne helpotkin - kuten rokotusrutiinit suurinpiirtein, niin ettei rokotushistorian kanssa mene minuutteja, vain sekunteja.

Valmistuminen on kahden kuukauden ja yhdeksäntoista päivän päässä. Sitten on aika vetää henkeä seuraavaa urakkaa varten. Ja se kestääkin sitten lopputyöelämän ajan.

(En ole myöskään juuri ottanut kuvia viime kuukausina. Ei löytynyt sopivia tähän postaukseen. Hetken harkitsin kuvaa, jonka otin erikoistuvien sosiaalitilan roskakasasta, mutta päätin säästää mahdollisen lukijan siltä.)

Arkieloa ja -iloa

Taas tulisi tällainen satunnaisuuksia-päivitys, mutta sentään kuvilla. 

Ensimmäisessä kuvassa en yrittänyt ikuistaa autoa, vaan sen takana olevan talon. Lämmitti sydäntä kauniisti koristeltu kuisti keskellä kurjistunutta kaupunginosaa. Kuvat tietty on kaikki taattua Motorola-laatua.

Olen kävellyt. Nyt tosin mietin onkos tämä ollut ainut kerta viime aikoina. Muutettiin 9 kk sitten, eikä vieläkään ole uutta salijäsenyyttä. Talvella pyörälenkit on kuitenkin jokseenkin hypoteettinen liikunnan muoto. (Viimeksi lomalla.)

Hei olen käynyt Chicagon keskustassakin! Kuvassa paras(!!) pikaotos jouluvaloista. Kaupungin joulukuusi on vielä näkemättä, joulutori jäänee kokonaan väliin tänä vuonna. Mutta haitanneeko välivuosi.

Saimme viimein käyttöömme uuden sosiaalitilan. Niin kai sitä suomeksi kutsuttaisiin - paitsi että pomon vastustuksesta huolimatta halusimme sinne työpisteitä, ei vaan sohvan, telkkarin ja jääkaapin.  Käyttöönvihkiäisiä vietettiin viime perjantaina nyyttäreillä. Tähän asti sisältä ottamiani kuvia ei voi julkaista, mutta tässä näkymä ikkunasta: Etualalla akuuttipsykiatrian ulkoilutila.

Kävin keskustassa uudemman kerran kun järjestimme ensimmäisen ekavuotisten tapaamisen työn ulkopuolella. Suunnitelmissa se on ollut vasta kolmisen kuukautta, oli aikakin! Elephant & Castle tarjosi yllättäen valtavan maukasta hummusta, ja pääsin pitkästä aikaa junamatkustamaan. 

Chicagon Union Stationin komea ja tyhjä Great Hall

Tai ei ihan tyhjä sittenkään:

Mitä teet, mies?

Ja kauniiksi lopuksi esittelen uuden minäni, Pilvi Puunmurhaaja. Tässä on n. 60% ensimmäisen viiden kuukauden aikana potilastyössä käyttämästäni paperista matkalla tietosuojatun paperin roskikseen. Tästä kuvasta on jo vähän aikaa, mutta muutenkin on paperityöt melko kivasti pulkassa, ja syytä onkin kun deadlinejen lisäksi lähestyy seuraava osastojakso.

Hengissä!

Sitten viime kuuluman olen lomaillut (näköjään myös blogin kirjoittamisesta) ja palannut töihin, ja selvinnyt siitäkin hengissä. Teho-osasto vei mehut tehokkaasti. Lohdullista oli tänään kuulla yksikön ylilääkäriltä, että potilaslista oli top 10 rankimman joukossa hänen 30-vuotisella urallaan. Että ehkä oli ihan luonnollista olla jokseenkin overwhelmed, mitä se taas suomeksi olikaan, melkein joka päivä, ja niin rättiväsynyt ettei jaksanut nukkumaan mennä kotiin tultua!

Teho-osasto on aika surullinen paikka. Olen tiennyt koko lääkärin(opinto)urani ettei se ole minun paikkani, ja tämä kokemus vahvisti sitä käsitystä. Ei siksi että en kestäisi surullisia asioita - nuoren potilaani kuolema tällä viikolla ei ollut läheskään stressaavinta koko viikolla, sitä tragediaa väheksymättä - vaan siksi, että teho-osastolla potilaista ei oikein saa irti mitään, eikä heille voi oikein tarjota mitään paitsi kovaa kylmää lääketiedettä.

Riemastuttavan virkistävän vastakohdan teho-osastolle tarjosi perjantain klinikkailtapäivässä nuori mies, jonka kanssa sain harjoittaa sekä kovempaa lääketiedettä että yleislääketieteen lujia mutta pehmeitä peruspilareita. Erittäin terävä nuori mies omasta mielestään tiesi tarkalleen mistä on kyse ja miten itseään hoitaa, mutta oli avoin keskustelulle kun se kerran lähti käyntiin. Akuutista lääkärille tuoneesta vaivasta viis, uskon että se vartti minkä puhuimme hänen kroonisesta sairaudestaan, on alku vuosien paremmalle voinnille. Ainakin minulla riittää mielikuvitusta uskoa niin! Klinikalta ei hevillä saa selkääntaputuksia, joten taputanpa itse itseäni olalle että menipä hyvin.

Nautitaan tästä niin kauan kuin sitä kestää

Jään meidän erikoistumisohjelman historiaan. 

Onhan tässä aikaa muutakin saavuttaa, mutta tänään saavutin ilman omaa ansiotani jotain, mistä jään historiaan: 

Minulla oli hoidettavana tänään tasan yksi potilas, eikä minun edes tarvinnut kirjoittaa hänestä väliarviota, sillä hän saapui puoliyön jälkeen.

Ylläoleva, aamun työmatkalla nappaamani kuva olikin kuin enne koko päivälle. En tietenkään toiminut kovin tehokkaasti kun tiesin että aikaa on paljon, ja että se aika on suurin piirtein käytettävä sairaalassa, vaan vetkuttelin ties millä. Pakollisten soittojen sun muiden lisäksi luin kuitenkin ainoan potilaani diagnoosista, hoidin pari klinikkapotilaiden asiaa, sanelin epikriisin (pah, vain yhden), hain influenssarokotteen (pakollinen, paitsi jos ei haittaa saada potkut), ja lopulta päivitin kotona jopa pahamaineista potilaslokiani. Citrix tosin ei päästänyt minua sähköiseen potilasjärjestelmään tuossa tunti sitten, huomisiin uusiin potilaisiini olisin tutustunut. Ehkä se yritti kertoa minulle jotain, kuten että on aika mennä nukkumaan. Lienee paras kun tiedän, että huomiselle on vähän enemmän töitä ja nyt kun tiedän keitä huomenna hoidan, on paras saapua pelipaikalle tavalliseen klo kuuden aikaan. Mutta siltikin minulla on huomenna vain kolme (3) potilasta, mikä on noin puolet keskimääräisestä ja 37.5% tähänastisesta maksimistani. Kelpaa hehkuttaa vielä toistaiseksi, ja muistella parin päivän päästä, kun lista on saattanut kasvaa vaikka kaksinkertaiseksi. Jos huominen menee mallikkaasti, on se käsittämättömästi viides päivä kymmenestä työpäivästä tällä jaksolla, jolloin olen lähtenyt ajoissa tai käytännössä ajoissa kotiin. Kuten huomaatte, tätä voi hehkuttaa vaikka millä tavoin ja monelta kantilta.

Sattui vielä niin mielenkiintoisesti, että tänään oli ensimmäiset seuraavan satsin haastateltavat talossa. Ehdin viettää haastateltavien kanssa vähän aikaa sairaalakierroksella ja lounaalla, vaikka en virallisesti haastatteluihin tai heidän kaitsemiseensa osallistunutkaan, ja pääsin muistelemaan omaa vuodentakaista tilannetta: Totesin, että tykkään ihan kamalasti meidän sairaalasta. Edelleen, olen maailman onnekkain kun sinne päädyin - etenkin tällaisena päivänä! Innostavaa on myös huomata, että potilastyön lomassa ehtii kuin ehtiikin joskus jotain. Posteria kehiin ensi vuoden kongressiin, tai miten on yhteisölääketieteen suunnitelmien laita? 

Lastentaudit

Ensimmäinen viikko lastentaudeilla takana. Tänään on mielestäni kovasti ansaittu (melkein-)vapaapäivä: kolmeen viikkoon ensimmäinen vapaapäivä, joka ei alkanut yövuorolla. Takana seitsemän päivän putki 12-13-tuntisia päiviä.

Kerronpa viikostani.

Sunnuntai: Kirralaisen päivystysvuoro omilla osastoilla. Paljon sairaita potilaita tai sellaisia, joille tapahtuu jotain mihin pitää reagoida. Hoitajat eivät jätä rauhaan ja piippari piippaa säännönmukaisesti silloin, kun olen pääsemässä dokumentoinnin alkuun, ja päivä on alusta loppuun sekava. Käyn tutkimassa viimeisen väliarviopotilaani samalla kellonlyömällä, kun minun pitäisi jo päästä lähtemään.

Maanantai: Hiirenpapanoita kotona! Nakerrettu myslipatukka! Leppoisaa lastentautien jaksoa odottaen kyseiselle osastolle aamuseitsemäksi. Koen, että minulla on varsinainen ensimmäisen päivän syndrooma, kun kaikki vaikuttaa epäjärjestelmälliseltä ja työnjako epämääräiseltä. Pakenen ilman lounasta hädin tuskin työt tehtynä klinikalle iltapäiväksi.

Tiistai: Herään lopullisesti siinä vaiheessa kun huomaan, että housuissani on reikä. Mihin olen voinut repäistä takapuoleni lääkärintakin läpi?? Raks-raks-raks -> EI! Hiiri. Hiiri on mennyt housuistani läpi päästäkseen myslipatukkapaperille taskuun. Ähäkutti, paperi oli jo tyhjä. Jään miinukselle silti, oli uudet lempihousut! Asialle on tehtävä jotain. Mies on vähän hellämielinen, kutsuu hiirtä "häneksi" ja "kämppikseksi".

Töissä huomaan, että edellinen päivä ei ollut ensimmäisen päivän syndroomaa, vaan lastentaudeilla on epäjärjestelmällistä ja työnjako on epämääräistä. Asiakirjat kirjoitetaan käsin, seniorit ovat suoraan sanottuna hukassa ja päättämättömiä, ja erikoislääkäri on tiukka ja tarkka (turhan-, sanoisinko.) Minulla on 13 tunnin vuoro.

Keskiviikko: Töissä entistä pahempi kaaos. Päivävuoron seniorit lähtevät, minä olen tehnyt ylitöitä tunnin siinä vaiheessa, kun yövuoron seniori tulee sanomaan että olisi uusi potilas, kolme itse asiassa, joista päivävuoron seniorit eivät sanoneet mitään. Minut velvoitetaan katsomaan niistä yksi, vaikka minun vuoroni on jo ohi. Lähden kotiin vihaisempana kuin koskaan mistään työpaikasta kolmen ylityotunnin jälkeen.

Torstai: Herään leppyneenä, mikä on helpotus sillä pelkäsin palaavani töihin ja järjestäväni kohtauksen. Mutta hiiri on kiivennyt laukkuuni nakertamaan myslipatukkaa! Ja kyllä, myslipatukka on nykyisin ravintoympyrästäni 180-210°. Yääääk. Töihin saapuessani huomaan että vesipullo on kaatunut laukkuun, miten se oli löysällä? Voinko syyttää hiirtä siitäkin?? Miksi otin laukun jossa tiesin hiiren käyneen??? Tänään on minun vuoroni jäädä kahdeksaan saakka töihin. Kaaos jatkuu, pääsen lounaalle kello kuusi. Onneksi myslipatukoita riitti taskuun hiiren jälkeenkin. Kaaosseniorit kehottavat käymään syömässä, mutta koska minulle on jo aiemmin viikolla esitetty ääneen tyytymättömyyttä kun asiat eivät olleet valmiina ja seniorit saivat kuulla kunniansa kun lastentaudeille ei ollut ainuttakaan vapaata paikkaa vaikka päivystyksessä oli viisi lasta odottamassa, päätän jättää lounaan myöhemmäksi. Edelleen tiimi tekee paljon päällekkäistä ja tuplatyötä. Päätöksiä ei osata tehdä. Minua kehotetaan soittamaan konsultille, mutta ennen kuin lause loppuu seniori muuttaa mieltään ja sanoo soittavansa itse - ovat ilmeisen pelokkaita jok'ikistä konsulttia kohtaan, koska ovat ilmeisesti niin tiukkoja. Kumma kyllä ne joille minä puhuin, vaikuttivat järjen ihmisiltä, eivätkä yrittäneet lytätä minua. Niin ja seuraavana aamuna sama puhelu on edelleen tekemättä, ja minua pyydetään soittamaan.

Perjantai: Hiiri on käynyt taas laukulla, vaikka olin nostanut sen korkealle pöydälle. Nyt riitti. Mies virittää töistä tultuaan loukun, ja syötiksi tietenkin sitä myslipatukkaa (maapähkinä-manteli-tummasuklaa on sen suosikki. Hiiren, ei miehen.) Minä olen aamupäivän luennoilla omieni parissa, ja omalle vuosikurssille päästelen vähän höyryjä lastentautien meiningistä. Myöhemmin kuulen, että minulla olisi kuin olisikin oikeus lähteä kello viisi, eikä heillä todellakaan oikeutta lykätä minulle lisätöitä sen jälkeen - liian myöhään välttääkseni sen päivän ylityöt, lähden taas kahdeksalta vaikka viideltä oli määrä. Sama meininki jatkuu.

Kotimatkalla kuulen mieheltä, että yksi hyvistä ystävistään on parhaillaan yrittämässä itsemurhaa ja lähettää sekavia viestejä. Mies on jo soittanut poliisille. Kun pääsen kotiin, lähdetään vajaan tunnin matkan päähän metsään joen varteen tietämättä mikä siellä on vastassa - meillä ei ole kaverin vaimon yhteystietoja. Lopulta saamme poliisilta tietää että kaveri on löydetty ja viety tajuissaan sairaalaan. Vietämme loppuillan sairaalassa kaverin vaimon kanssa.

Kun palataan kotiin puolenyön jälkeen, loukku on lauennut ja hiiri on nalkissa. Tuntuu kummallisen osuvalta ja osuvasti kummalliselta päätökseltä rankalle illalle ja kaoottiselle työviikolle.

Lauantai: Päivystysvuoro lastentaudeilla. Pelkään pahinta. Saavun hieman myöhässä ja pienen asenneongelman kanssa jo. Niin ja huomattavan väsyneenä. Seniori on vaihtunut, myös erikoislääkäri on eri, ja päivä sujuu rauhaisissa tunnelmissa. Potilaitakaan ei tunge ovista ja ikkunoista. Lounaalla (oikeaan lounasaikaan!) tapaan yleislääketiedekollegani ja todetaan ykstuumin, että tästä vuodesta voisi selvitä vähemmin vaurioin, jos työn ulkopuoliset asiat voisi laittaa pakkaseen, eikä mitään tapahtuisi kenellekään.

Käytän kaksi tuntia yhden tulotekstin käsinkirjoittamiseen, sillä välillä pitää käydä hakemassa kahvia ja sulkea silmät. Ajatus ei kulje. Huudatan lapsiparkoja. Pääsen lähtemään puoli tuntia etuajassa. Nukahdan vaille tunti kotiin tulostani.

Sunnuntai: Vapaapäivä! Ei herätyskelloa! Kävellään miehen kanssa aamupalalle lempparipaikkaani syksyltä haiskahtavassa kirkkaassa aamussa. Hyvää ruokaa! Ehdin ja jaksan lähteä kirkkoon, ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen - kuorolla vielä kappale jonka osaan joten voin mennä mukaan! Aurinko paistaa! Hangout-videopuhelu siskon kanssa! Ja töitäkin saan tehtyä, enää neljä rästisanelua, saatanpa paitsi välttää varoituskirjeen yli 30 päivää rästissä olleista saneluista, myös saada työnantajalta hyvityksen tämän kuun parkkimaksusta. (Viime kuusta en todellakaan saanut.) Ehkä ehdin vielä yhden sanelun ennen kuin lähdetään vielä tapaamaan paria kaveria.

Ja tein pannaria! Onnistui sanelujen lomassa! Tätä
lähemmäs ruuanlaittoa en ole päässyt viikkokausiin!

Jo 20 tuntia poissa työpaikalta tekee näköjään ihmeitä: Jostain syystä suhtaudun toiveikkaasti tulevaan viikkoon, ehkä pääsen tekemään muutakin kuin kirjurin hommia, ehkä opin jotain peräti lääketieteellistä? Yksi on varma: En tee yhtään ylimääräistä palvelusta lastentautien tiimille, enkä tee tuntiakaan ylitöitä.

Vanha rakennus elää ja sairaalassa haisee

Ensikäyntini sairaalalle tapahtui pari päivää ilmojen kylmenemisen jälkeen viime vuonna. Oli vähän balanssi hakusessa lämmityksen kanssa, ja hikoilin koko haastattelupäivän jakussa. Viime viikolla hypättiin nihkeästä 25°C päivästä suoraan reiluun kymmeneen ja kalseaan vihmaan. Tulipa mieleen viimevuotinen käyntini ja lämmityksen käynnistäminen. Se tapahtunee kalenterin, ei sään mukaan, ja niinpä perjantaina paleltiin luennoilla yksissä tuumin, kun keskusilmastointi puhalsi luokkaan kylmää ilmaa ikkunoista puskevan lisäksi. 

Huomasin myös koko sairaalan hajumaiseman muuttuneen sään myötä. 

Uusimmasta rakennuksesta ulos auringonlaskuun
Vasemmalla yläkulmassa vanhinta(?) rakennusta.

Kuljen joka päivä parkkihallista pääovelle, pääovelta päivystyskoppiin, jossa meidän kaapit on, ja sieltä kolmannen rakennuksen läpi neljänteen, uusimpaan, jossa suurin osa osastoista sijaitsee. Paitsi että osaan sokkeloisen reitin jo unissanikin, aivoihin on painunut myös jokaisen rakennuksen tai kerroksen oma haju.

Parkkihallissa kompensoidaan ylihajusteilla, joita innokas talkkari yhdistelee luovasti. Ällöttää vähän. Myös päivystyskopin käytävällä haisee usen hajusteelta, tänään tosin miehen deodorantilta - joku siis ilmeisesti käyttää kuin käyttääkin päivystyshuoneiden, vanhan hoitajien asuntolan suihkuja? Yhdyskäytävä tuoksuu siltä, miltä sää milloinkin, ja lämpötila on samoin huonosti säädelty. Vanhan sairaalan läpi kulkiessa mietin kerta toisensa jälkeen, voiko olla, että täällä ei ole homevaurioita. Huono eristys suojannee. Ja viimeistään haju muistuttaa, että pitää leimata "kellokortti".

Tässä huoneessa on aina
tunkkaista.

Sitten kun pääsen uusimpaan rakennukseen, haistan enää steriiliä sairaalaa. Niin myös viikonloppuna, kun koko muu kompleksi tuntui vaihtaneen hajumaailmaa kylmän ilman myötä. 

Alkaa tuntua kotoisalta siellä, hajuista piittaamatta. Tutulta tuntuu myös vähän orpo ensimmäisen päivän tunne. Tänään aloitin ensimmäisen lastentautien jakson. Minnesotalaislähtöinen erikoislääkäri tunnisti minut nimen perusteella suomalaiseksi, lastentaudit käyttävät edelleen paperisia potilaskansioita mutta osasin varautua ja ostin lisää mustia kyniä - vain musta muste kelpaa - ja osastolla lienee enää yksi tai kaksi joilla ei ole enteroviruksen aiheuttamaa hengitystieinfektiota (traumapuolella kai).

Kovat päivät

Torstaina karkasin töistä aikaisin (kakskyt vaille seitsemän) ja menin katsomaan elokuvaa, joka nimestään huolimatta ei kertonut minun keskiviikkoillasta, eikä perjantai- eikä lauantai-illasta (tai no yöhönhän sen meni ennen kuin kotiin lähdin). 

Hienosti remasteroitu Beatles-elokuva vanhassa leffateatterissa oli mainiota vastapainoa työnteolle. Hyvä, etten perunut kun tuntui siltä etten ehdi ajoissa (lopulta myöhästyin vain 10 minuuttia). Erityisesti koska oltiin appivanhempieni kanssa: Appiukko on ainut tuntemani ihminen, joka on nähnyt Beatlesit livenä. 

Anopilta sain elokuvan jälkeen pikkupussin suklaatryffeleitä lääkärintakin taskuun. Perjantain pelastukset! 

Pelastuksista puheen ollen, en osaa kuvitella että jaksaisin mitään muuta työtä tällaista tahtia. Potilaskontaktissa itsessään on jotain, mikä auttaa jaksamaan. Se on mielenkiintoista, se on haastavaa, ja vaatii kaiken huomion niin, että haastatellessa ja tutkiessa potilasta sekä johtopäätöksiä tehdessä on hämmästyttävän helppo keskittyä juuri siihen potilaaseen, unohtaen muut vaatimukset ja muut odottavat työt. Mikä mahtava työ, vaikka kaiken nieleekin.

Tutuksi

Suomalaisen ja amerikkalaisen osaston suurin rakenteellinen ero on, että siinä missä Suomessa osastolla on lääkäri(t) ja osaston kaikki potilaat on osaston lääkäri(e)n hoidossa, täällä erikoislääkärillä on potilaansa riippumatta siitä, millä osastolla he fyysisesti sijaitsevat.

Siitä ja ehkä muistakin syistä lääkärit kiertävät keskenään, ja usein kierrot ovat paperikiertoja eli potilaita ei välttämättä käydä katsomassa, ainakaan kaikkia. Sen sijaan juniori-erikoistuva ja seniori-erikoistuva käyvät molemmat (yleensä erikseen) katsomassa potilasta.

Mietin, että miten ihmeessä sitä oppii tuntemaan hoitajat, sosiaalityöntekijät, farmaseutit (jep! Ja jee! Meillä on osastoilla fyysisesti läsnä farmaseutti!) fyssarit, sairaalapastorit jne, kun sitä juoksee kolmen tai neljän osaston välillä pisin päivää (etsien toimivaa vapaana olevaa päätettä). Konsulttejakin on kamala määrä, monet tarvitsevat kardiologia, nefrologia, kirurgia tai psykiatria. Tai kaikkia niitä.

Muutaman viikon jälkeen huomaan ettei se tutustuminen ole yhtään niin vaikeaa kuin ensin luulin. Ja toisaalta, kun siellä on päivittäin keskimäärin kaksitoista tuntia... Sen hoitajan muistan hyvin, kenen kanssa vaihdettiin highfivet kun potilas toimitti vatsansa juuri ennen kuin oltiin ripustamassa kovan luokan peräruisketta. Sen jumpparin muistan, jonka kanssa tuskailtiin päivä toisensa jälkeen kotiuttamisvaikeuspotilaan kanssa. Varmana muistan sen sairaalapastorin, joka piti omaisen vasemmasta kädestä kun minä oikeasta, kun hänen läheistään samaan aikaan elvytettiin.

Hyvää huomenta, Chicago!

Hyvä tunne lähteä töistä ajallaan uuden päivän alkaessa näissä maisemissa.

On ollut tapahtumarikas viikko töiden suhteen, mutta vähän paremmin alkaa olla hommat hallussa niin, ettei mene koko iltaa dokumentointiin. Ei sillä että olisin erityisen epäileväinen ollut aiemminkaan, mutta nyt tiedän että pystyn tähän varmasti.

Ja tänne takaisin 3.5 tunnin päästä. Toivoen tapahtumaköyhää yötä!

Viikkokatsaus: Osasto opettaa

Viides päivä takana osastolla, viides päivä kun seniori hoputti että mitä vielä täällä teet, sun pitää lähteä kotiin.

Ensimmäinen päivä kun seniori sanoi että sun pitää levätä ettet heti pala loppuun. (Ehdin hyvin ulos ovesta ennen kahdeksaa kuitenkin, mikä oli tärkeää koska kuudelta aamulla pitää olla taas pelipaikoilla, ja 10 tunnin lepo on pakko saada.)

Ensimmäinen päivä kun otin mutkia kovasti suoraksi potilasdokumentoinnissa. Täällä pitää tehdä täysi väliarvio joka päivä täysine potilaan tutkimisineen.

Viides päivä kun en jaksanut lukea asiasta A B tai C liittyen hoitamaani potilaaseen.

Ongelma kun on se, että samalla kun seniori sanoo, että meidän pitää saada sut lähtemään täältä aikaisemmin, hän myös kiittelee perusteellista dokumentointiani, ja toteaa että ne jotka kirjoittavat potilasmerkintänsä nopeasti eivät yleensä kirjoita niitä hyvin.

Eikä vaan se dokumentointi, vaikka se onkin se kita joka nielee ajasta valtavan lohkareen, vaan toistuvasti saamme ohjeita, että ei saa luottaa aiempiin merkintöihin, ei saa unohtaa kysyä tupakoinnista tai siitä, minkälainen reaktio sopimattomasta lääkkeestä oli tullut, ja kyllä jokaisen pitää omasta potilaasta tehdä täysi tutkimus. (Minun oikotieni ovat puutteellinen refleksien testaus, vajaa selän ja kaulan tutkiminen. Pitää löytää joitain oikoteitä niihin - ja joihinkin muihin. Joka kohta pitää kuitenkin täyttää. Englannin lääkärisanastoa ja ärsyttäviä lyhenteitä opin vähä vähältä. Kuten Yleisvaikutelma: Hyvin kehittynyt, hyvä ravitsemustila, ei akuuttia distressiä.

Eli tee vähemmässä ajassa enemmän, tai sama. Siinä taitaa olla jokaisen lääkärin työelämän ydinvaatimus.

Siinä tietty auttaa luntit. Kirralaisilla on oikein lunttivihko,
josta otin itselleni kopiot. Luntit auttaisi paremmin jos niitä muistaisi käyttää.
Harmi kyllä kiperimpiin juttuihin ei ole luntteja.

Ai niin, tänään oli ensimmäinen aamu kun nukuin herätyskellon ohi. Ehkä siksi että vaikka eilen oli ensimmäinen päivä kun en viimeistellyt potilasmerkintää kotona, otin silti töitä kotiin, kun faksista oli pukannut 89-sivuinen potilaani aiempi sairaushistoria, ja jossain välissä sekin piti käydä läpi. Kävin sitä läpi tässä sohvalla pidettyäni ensin ruokatauon, ja nukahdin se sylissä niin, että muistiinpanojani jouduin itsekin arvailemaan.

Mulla on silti maailman paras työ. Viimeistä potilastani katsomaan mennessä lupasin seniorille, että olen ihan tosi nopea, mutta siinä sairaalasängyn vieressä päätin kuitenkin olla vain vähän nopea, potilaan tapaamisessa on aina sitä jotakin - pakkopullista huolimatta. Potilas sanoo jotain, ja sitä lähtee seuraamaan kuin johtolankaa, tai vielä enemmän kun potilas kysyy jotakin, minusta on itse asiassa melkeinpä parasta päästä selittämään potilaalle hänen vaivaansa.

Ja lääketiede noin ylipäänsä, ilman potilaitakin, anteeksi nyt vaan mutta yksinkertaisesti en usko jos kukaan väittää että universumissa on jotain mielenkiintoisempaa ja monimuotoisempaa ja kiehtovampaa. Toistaiseksi pystyn nauttimaan jopa kantapään kautta oppimisesta. Hemodynamiikkaa, hydrostatiikkaa jopa, vähän kemiaa ja aimo annos farmakologiaa elävissä ihmisissä nähtynä!

Ja elektrofysiologiaa!

Eka takana, kolmekymmentäviisi edessä

Amerikassa on useampia kansanviisauksia liittyen terveydenhuoltoon, ja kuuluisin niistä lienee, että ei parane sairastua heinäkuussa. Heinäkuussa opetussairaaloiden henkilökunta kaikilla tasoilla on uutta: Uudet kandit, uudet ekavuotiset erikoistuvat, uudet seniorierikoistuvat, vastavalmistuneet erikoislääkärit. 

Minä uskon päässeeni ensimmäisestä kuukaudesta aika helpolla. En ainakaan koe juoneeni vettä Niagaran putouksesta, kuten linkin takaa löytyvä kirjoittaja, vaikka syy siihen saattaa yksinkertaisesti olla, etten ollut oman erikoisalan jaksoilla, ja nyt kun olen ollut omilla osastoilla päivystämässä, on sattunut rauhallisia päiviä (ensimmäiset hulinat ehkä jo huomenna sunnuntaina. Taikauskoisuus ärsyttää, mutta tarttuu nopeasti, mitä tulee kiireisen päivän manaamiseen. Ei siis pidä sanoa mitään alkavasta tai tulevasta vuorosta, ainakaan mitään optimistista!)

Elokuun alun kunniaksi hoidan viimeisiä asioita pois. Viikko sitten sain ensimmäisen palkan, joten saatoin alkaa täytellä vakuutuslomakkeita. Heti ensimmäiseksi pääsin korjaamaan tietojani: Olin 29 päivää todellista nuorempi henkilöstöosaston syöttämien tietojen mukaan, kun kuukausi ja päivä olivat vaihtaneet syntymäajassa paikkaa - ja olin mies. Koska aion vakuutuksella kattaa naisellisia terveyspalveluja (ei ole vielä miesten ehkäisypilleriä! Entä mitäköhän vakuutusyhtiö sanoisi miehen papa-kokeesta?) katsoin aiheelliseksi korjata senkin pikku virheen ennen vakuutuksen valitsemista.

Se kertookin ensimmäisen kuukauden tärkeimmän ei-lääketieteellisen oppini: Kannattaa varautua siihen, että mikään ei mene sairaalabyrokratiassa kerrasta oikein, kaikessa kestää pidempään kuin pitäisi ("ihan pian" tai "tänä viikonloppuna" odotettavissa oleva materiaali tai ohjeistus tai kaavake saattaa odotuttaa itseään vielä kolmen viikon päästä) ja oikeastaan on hyvä jos osaa hoitaa hommat itse ilman ammattilaisen apua, ja varautuu siihen, ettei mikään toimi ihan just niin kuin pitäisi.

Henkilökortilla pääsee parkkihalliin, voi maksaa ruokalassa 160 dollariin asti kuukaudessa (paitsi jos ei voi, kts. oppimani yllä). Mukana tulee kantaa todistuksia ensiapukursseista (ups, kaksi neljästä puuttuu) ja kätevimmin ne kulkevat henkilökortin kotelossa. Hälytyskoodien selityskortti ja oman hengityssuojaimen koko on suositeltavaa pitää mukana myös. Oman itsensä takia mukana kannattaa olla koko tiimin piipparinumerot, ja minulla sattui mukaan vielä aivoinfarktiprotokollakin.

Kuun vaihde tarkoittaa myös parkkimaksujen tarkistusta: Edellisen kuukauden parkkimaksut korvataan meille vain siinä tapauksessa, että loppulausuntosaneluja ei ole rästissä. Se on kuudenkympin kuukausittainen porkkana hoitaa sanelut ajallaan. Aika mielenkiintoinen järjestelmä, joka tietenkin aiheuttaa lisäbyrokratiaa sen verran, että yhden henkilön ainut tehtävä on koordinoida sitä, että loppulausunnot sanellaan ajallaan. Veikkaan, että jotain sanktioita tulee sairaalalle, jos useamman kuukauden takaa on saneluja rästissä, muutoin tämä ei voisi mitenkään olla kustannustehokas järjestelmä! (Toisaalta kuka tietää onko se...) Toinen vaihtoehto olisi parkkeerata ulkoparkissa parin korttelin päässä ilmaiseksi, mutta kukaan ei oikeasti tarjonnut meille tätä mahdollisuutta, koska ensinnäkin sitten ei olisi tarjota meille keppiä/porkkanaa sanelujen hoitamiseksi, ja toisaalta ulkoparkkiin olisi yömyöhään kulkiessa ikävä kävellä seudun ollessa mitä on.

Kevyttä aloituskuukautta minulla kuvaa sekin, että minulle ei tullut yhtään saneluja tehtäväksi kuukauden aikana, joten kunhan löydän jostain paperipinosta sen lärpäkkeen jossa on ohjeet asian hoitamiseksi, saan ihan ilmaiseksi parkkihallimaksun takaisin.

Katsotaan, mikä on tilanne ensi kuun vaihteessa, kun on takana neljä viikkoa osastolla!