Jälkitilinpäätös

Pidin valmistumisen jälkeen kunnon loman, ja palasin eilen kotiin. Loman aikana piti hoidella yhtä sun toista paperihommaa tulevaa työtä varten, mutta muuten taisin osata ottaa irti oikein kunnolla.

Eräs viimeisistä auringonnousuista töihin mennessä.
Postauksen kuvissa viimeisen vuoden tunnelmia.

Toki nyt tuntuu ihan hurjalta, että jo ensi viikolla alkaa työt! Tähän väliin kuitenkin vielä yksi tilinpäätös - edellistä kirjoitusta lukematta, eli toistoa saattaa tulla.

Meillä oli todella mukavat valmistujaiset kesäkuun puolivälissä. Kun sairaalan valmistujaistilaisuudesta lähdin valmistautumaan viimeiseen 24 h työvuoroon ja se oli jokseenkin antikliimaksinen sen vuoksi, meidän oma juhla meille kuudelle ja laitoksen väelle ja perheille oli sitäkin mahtavampi. Mahtava on oikea sana siksi, että se oli oikea sekoitus rentoa ja läheistä ja toisaalta juhlavaa.

Viimeistä kolmea vuotta on mahdotonta summata mitenkään tyhjentävästi. Rehellisesti arvioiden, sekä minä itse että laitos joka minut koulutti, olemme kaukana täydellisestä. On osa-alueita, joilla olisin voinut olla tunnollisempi ja oppia lisää mukavuusalueeni ulkopuolelta. Olisin voinut valittaa vähemmän.

Tällainen otus on liittynyt perheeseen.
Tammikuu 2017

Onnistumisiakin tuli. Kokonaisuudessaan meidän vuosiluokka vei ohjelmaa parempaan suuntaan. Erittäin näkyviäkin edistysaskeleita tuli. Yksittäinen suurin oma panokseni oli, että hyvillä tenttituloksilla hilasin meidän koko ohjelman keskiarvoa selvästi valtakunnan mediaanin yläpuolelle. Erikoislääkäritentissä tein meidän ohjelman 20-vuotisen taipaleen ennätyksen - millä olen työpaikan ulkopuolella avoimesti taputellut itseäni selkään, mutta mistä on turha työkavereiden kanssa tehdä numeroa, sillä minä vain satun olemaan hyvä tenttien tekijä.

Itsenipalkitsemislounas erikoislääkäritentin jälkeen,
huhtikuu 2017

Koska olen ollut poissa, en ole vielä ihan sisäistänyt sitä, että en enää tee töitä parhaiden kavereideni kanssa. Kaksi on edelleen Chicagossa, mutta kolmea näen ehkä kerran vuodessa tästä eteenpäin, jos sitäkään.

Sen sijaan olen yrittänyt henkisesti varustautua tulevaan työhön. Siinä vaiheessa, kun kesäkuun lopulla sähköpostiin pärähti lääkärilisenssi, alkoi uusi tuntua todelta. Sitä en olisi arvannut, miten erilaista on vastuun ja velvollisuuksien käytännöt mutta myös se vastuun paino hartioilla erikoistuvalla kuin erikoislääkärillä. Jos joskus Suomessa tuntui että ainakin pienellä paikkakunnalla lääkärin tekemisiä katsotaan, niin täällä aivan kirjaimellisesti sitoudun käyttäytymään kunnolla ja noudattamaan noin miljoonaa pykälää lain lisäksi ainakin kuudelta muulta taholta.

Eihän pelkkä lounas riittänyt erikoislääkäritentin jälkeen!
Euroblok nimeltään. Suussa sulavaa maultaan.

Mutta itse työ: Edessä on säännölliset(?) työajat, pysyvä työ (eli ei sijoituksen vaihtoa parin viikon välein), ja reippaasti lisää vastuuta paitsi potilaiden hoidossa, myös hallinnollisesti. Alusta asti tiesin, että haluan jatkaa töitä samalla alueella, mutta sitä en arvannut että jäisin erikoistumisohjelman piiriin. Joulun jälkeen alkoi tuntua siltä, että aika loppuu kesken ja niin paljon enemmän voisin tehdä ohjelman hyväksi. Samalla pomo, todellinen visionääri, alkoi rekrytoida. En jää sairaalaan, vaan teen töitä klinikassa omin päin ja erikoistuvien lääkärien kanssa. En mene samaan toimipaikkaan jossa olin erikoistuvana lääkärinä, vaan osa erikoistuvista siirrettiin toiseen toimipisteeseen.

Pidin kirjaa paljonko paperitöistä jäljellä.
Tässä voiton puolella! Pahin 40.
Joka kuussa.

Olen innoissani monesta syystä: Voin jatkaa niiden potilaiden lääkärinä, joiden lääkärinä aloitin erikoistumisaikana (ilahduttavan monet haluavat jatkaa, vaikka toimipaikka on eri!) Opetustehtävissä pääsen vaikuttamaan laajemmalti kuin pelkän klinikkapuurtamisen kautta. Ja klinikkapuurtamisesta puheen ollen, en hautaudu potilastyön ja paperityön vuorten alle, kun työajassa on opetukselle omistettua aikaa, ja ammatillinen kasvu ja kehitys on suuremmassa roolissa kuin ilman opetustehtäviä.

Edessä on siis jännittävä syksy. Jännittää tietenkin siitäkin syystä, että oma osaaminen, johtamistaidot, kärsivällisyys (lienee osa johtamistaitoja) ja jossain kohtaa myös jaksaminen ovat varmasti koetuksella. It's all worth it though, siitä olen tässä vaiheessa varma.

Päivystysten ansiosta arkivapaita - usein meni nukkuen,
usein töitä tehden, toisinaan itseäni hemmotellen.
Helmikuu 2017

Tämän blogin päivitys on jäänyt parhaimmillaan satunnaiseksi viime aikoina. Uskon, että olen pystynyt avaamaan joitain asioita amerikkalaisessa systeemissä ja chicagolaisesta näkökulmasta, mutta vähemmän kuin olisin toivonut. Tulevissa töissä on entistä vähemmän aiheita, joista olisi sopivaa kirjoittaa julkisesti, ja vaikka terveyspolitiikan ja terveydenhuollon näkökulmasta vaahdottavaa riittää, kannattanee se jatkossa kanavoida englanninkieliseen vaikuttamistoimintaan (olen muuten jo tällaisen yhdistyksen jäsen). Elämäni työn ulkopuolella taas on niin amerikkalaistunutta ja suoraan sanottuna ei niin mielenkiintoista, etten osaa siitäkään enää kirjoittaa - uutuuden ihmettely ja erilaisuuksien huomioiminen näyttää olevan osaltani aika lailla ohi.

Näin ollen on aika sanoa lämmin heippa. Kiitos kaikille lukeneille ja kommentoineille! Jatkan blogien lukijana ja kommentoijana, ja ilmoittelen itsestäni, jos herättelenkin blogia henkiin. Wish me luck! Sitäkin tulen tarvitsemaan.

Huhtikuu 2017