Esitilinpäätös

Viikon päästä perjantaina istun erikoislääkäritenttiin. Lukeminen on jäänyt vähän täysin työnteon jalkoihin, mutta kyllä minä tentistä läpi pääsen.

Sen jälkeen voinen alkaa toden teolla makustella, mitä se tarkoittaa että kolmen vuoden iso, iso urakka alkaa olla ohi. Vaikka taitaa sekin jäädä työnteon jalkoihin.

En tiedä voinko sanoa, että nämä ovat olleet elämäni rankimmat kolme vuotta, mutta voin sanoa etten ole koskaan tehnyt näin paljon töitä ja jättänyt kaiken muun näin paljon hunningolle. Mies on onneksi hoitanut kotia, ja perhe ja ystävät ovat olleet ymmärtäväisiä tai ainakin anteeksiantavaisia. Ensimmäisenä vuonna kertyneet stressikilot ovat saaneet ylimääräisiä univajekavereita, ja salikortti on kulunut puhki ainoastaan koska avaimet ovat sitä hiertäneet. Blogien perässä pysymisestä tai oman päivittämisestä puhumattakaan. Työn ulkopuolistenkin tapahtumien takia elämä näyttää kaiken kaikkiaan kovin erilaiselta nyt.

Voin sanoa, että olen onnistunut. Ehkä pitää sulkea puoli silmää jotta voin sanoa sen rehellisesti. Muutama kuukausi sitten tuntui, että erikoistumisaika loppuu aivan liian lyhyeen, on liikaa saavutettavaa vielä, liikaa mitä haluan tehdä. Nyt on vähitellen aika hyväksyä se, että näillä kiiretyömäärillä (ts. viikkotyötunnit, jolloin on armoton kiire) en pystynyt tekemään tutkimusta, en pystynyt pysymään kaikissa haluamissani aiheissa kärryillä, en pystynyt jahtaamaan kaikkia haluamiani toimenpiteitä sertifiointiin asti, ja ne erikoistumisohjelman puutteet joihin on saatu parannusta ovat hädin tuskin 0.01% minun aikaansaannostani.

Mutta olen onnistunut: Saan hyvää palautetta, sellaistakin joka ei ole vain rutiini-hyvinmeni-sanoja. Minulla on potilaita, jotka luottavat minuun ja palaavat vastaanotolle (vaikka se ei meidän erikoistumissysteemissä ole aina hirveän helppoa). Osaan hoitaa vähän vaikeampiakin juttuja, ja opin viimein ne helpotkin - kuten rokotusrutiinit suurinpiirtein, niin ettei rokotushistorian kanssa mene minuutteja, vain sekunteja.

Valmistuminen on kahden kuukauden ja yhdeksäntoista päivän päässä. Sitten on aika vetää henkeä seuraavaa urakkaa varten. Ja se kestääkin sitten lopputyöelämän ajan.

(En ole myöskään juuri ottanut kuvia viime kuukausina. Ei löytynyt sopivia tähän postaukseen. Hetken harkitsin kuvaa, jonka otin erikoistuvien sosiaalitilan roskakasasta, mutta päätin säästää mahdollisen lukijan siltä.)

Teholla tehotta

Bloginhoidollisia ilmoituksia:

1. Kokeilin Google+ -kommentointia, mutta vaihdoin jo takaisin perinteiseen, sillä en halua rajoittaa kommentointia blogiin. Miksi haluaisin, kun vielä ei ole ilmestynyt spämmiä eikä edes rasistitrollia kommenttiboksiin! Sori vaan, en tiennyt mitä olin tekemässä. Ja olen pahoillani kun nyt näkyy jokunen kommentti kadonneen. Kiva että tykkäsit Ina musiikkipätkästä! Suosittelen muutakin Andrew Birdin tuotantoa. :)
2. On sääli, että Blogger on Googlen lapsipuoli, johon ei panosteta. Tulisi kirjoitettua enemmän ja kommentoitua nopeammin, jos pystyisin käyttämään blogia varten luomaani Google-tiliä mobiilisti ilman että kirjaudun kokonaan ulos Android-puhelimestani tai Android-tabletistani. Jos on vinkkejä, otan mielelläni vastaan.
   



Elämän pieniä iloja. 



3. Joku ehkä muistaa, että poistin yli puolet kirjoituksista tuossa loppuvuonna. Tein sen siksi, että aloin käydä harhaluuloiseksi sen suhteen, miten tarkka tarkastus meidän ohjelmalle oli valvovan tahon toimesta tulossa. Tarkastajat tulivat, tulivat tietty pahimman hullun kiireen ja stressin (tai en tiedä olinko stressaantunut, väsynyt vaan!) keskelle, mutta menivät jo, joten kirjoitukset on palautettu. Lupaan, etten ihan tosissani luullut, että ne paitsi löytäisivät blogini myös yrittäisivät kääntää sen englanniksi. Vain vähän tosissani, tarpeeksi että viitsin vähän klikkailla. Ei olla vielä kuultu mitä tarkastajat tykkäsivät.

Sitten asiaan, vaikkei sitä ole kovin paljoa. 

Tulin kipeäksi. Taas! Olen teho-osastolla, ja tämä kaksiviikkoinen on alkanut paljon paremmin kuin ensimmäinen. Tämän viikon erikoislääkäri on tosi tiukka ja tosi tarkka, mutta opettaa paljon. Harmi vaan että aivot ei maanantain jälkeen ole olleet kovin vastaanottavaisella päällä, ja esimerkiksi eilinen hengityskoneopetus meni aika lailla yli hilseen.

Meidän lounge on suoraan teho-osaston alapuolella.
Kätevää! Mutta miltä vuosikymmeneltä
ovat nämä ovet ja niiden kyltit?

Todennäköisesti tästä jaksosta saankin hädin tuskin keskinkertaiset arvosanat... Ensi viikolla minä esitelmöin muille erikoistuville sepsiksestä, joten siihen paranee panostaa ihan Robbinsin, patologian raamatun, esiin kaivamista myöden.

Tänään ilmaannuin kierrolle maski kasvoilla. Vaikka inhoan sen pitämistä, en uskaltanut niiskuttaa ja yskiä hänen edessään ilman sitä. (Vielä on etsimättä se tutkimus, joka osoittaa että sairaana tavallisen maskin pitäminen oikeasti vähentää tartuntariskiä enemmän kuin pelkkä kyynärpäähän yskiminen ja hyvä käsihygienia.) Yllätyksekseni vaativa erikoislääkäri aloittikin kysymällä, mitkä on oireet, ja kysymällä sitten lopuilta erikoistuvilta, että eikö päästetäkin Pilvi tänään kierron jälkeen kotiin. Ensimmäinen, ja ehkä viimeinen kerta, kun minut komennetaan kotiin.

Voin nimittäin kuvitella vastaavan tilanteen ainakin neljällä eri tavalla, jotka kaikki sisältävät sympatiaa ja toipumisen toivotuksia ja avuntarjouksia, mutta yksikään niistä ei pääty siihen, että minulta otetaan töitä pois ja kirjaimellisesti komennetaan lähtemään kotiin. Sen sijaan päätös kotiin lähtemisestä jätetään minulle, enkä tietenkään kehtaa lähteä ennen kuin on työt tehty, sillä se tarkoittaisi lisätöitä muille.

Arvostan.

Kuivaharjoittelua

Kävin eräänä kesäkuisena sunnuntaiaamuna täällä:

Rauhallisempi osa Maxwell Street Marketia

Sunnuntaimarkkinoilta saa kaiken mitä voi ikinä kuvitella tarvitsevansa, autonrenkaista tamponeihin. Eri asia on, mitä kaikkea sieltä itselleen haluaa hankkia. 

Ostin itse asiassa lukon, en mitään näistä.

Jossain apteekissa ei ole mennyt Lumenet kaupaksi.
Ostaisitko särkylääkettä katukaupasta? ;)

Ainakin sieltä voi huoletta ostaa kaupungin parhaita ja autenttisimpia meksikolaisruokia. Kuvassa "sandaali", huaracho, johon törmäsin itse juuri Maxwell Streetin markkinoilla ensi kertaa. 

Erään kojun ohi melkein jo kävelin, mutta en sitten voinut vastustaa kiusausta. Ja hyvä etten vastustanut, sillä välineet ovat jo päässeet käyttöön. Kuivaharjoittelu-verestyskäyttöön:

 

Kuusi instrumenttia vitosella! Kuvan neulankuljettimen ja pinsettien lisäksi ostin muutamat erilaiset sakset. Toimenpidehuoneeseen tuskin tätä laatua veisin, mutta nyt voin varmistella tikkaustaitojani ja kuivaharjoitella kotona, synnytyssalilta luvan kanssa nappaamani neulan ja langan kanssa. Eräänä iltana en meinannut saada unta, kun juuri ennen nukahtamista aloin huolestua etten osaa enää knoppeja. Sitten kun oli neula ja langanohjain kädessä, se tuli kuin tulikin selkäytimestä. Nyt uskallan tarjoutua ompelemaan tilaisuuden tullen!

Toivon muuten hartaasti, koko naissukupuolen puolesta, että tämä nollan lanka ja neula oli poistokorissa sen vuoksi, ettei moista kokoa enää käytetä. Aiemmin en edes muista nähneeni paksumpaa kuin 3-0 lankaa!

P.S. Minusta on aina yhtä kiehtovaa, kuinka lähellä pilvenpiirtäjien varjoja ja suuren rahan liikkeitä on niin monta täysin erilaista maailmaa, joka ei tunnu kohtaavan pilvenpiirtäjämaailman kanssa juuri ollenkaan eikä koskaan.