Jälkitilinpäätös

Pidin valmistumisen jälkeen kunnon loman, ja palasin eilen kotiin. Loman aikana piti hoidella yhtä sun toista paperihommaa tulevaa työtä varten, mutta muuten taisin osata ottaa irti oikein kunnolla.

Eräs viimeisistä auringonnousuista töihin mennessä.
Postauksen kuvissa viimeisen vuoden tunnelmia.

Toki nyt tuntuu ihan hurjalta, että jo ensi viikolla alkaa työt! Tähän väliin kuitenkin vielä yksi tilinpäätös - edellistä kirjoitusta lukematta, eli toistoa saattaa tulla.

Meillä oli todella mukavat valmistujaiset kesäkuun puolivälissä. Kun sairaalan valmistujaistilaisuudesta lähdin valmistautumaan viimeiseen 24 h työvuoroon ja se oli jokseenkin antikliimaksinen sen vuoksi, meidän oma juhla meille kuudelle ja laitoksen väelle ja perheille oli sitäkin mahtavampi. Mahtava on oikea sana siksi, että se oli oikea sekoitus rentoa ja läheistä ja toisaalta juhlavaa.

Viimeistä kolmea vuotta on mahdotonta summata mitenkään tyhjentävästi. Rehellisesti arvioiden, sekä minä itse että laitos joka minut koulutti, olemme kaukana täydellisestä. On osa-alueita, joilla olisin voinut olla tunnollisempi ja oppia lisää mukavuusalueeni ulkopuolelta. Olisin voinut valittaa vähemmän.

Tällainen otus on liittynyt perheeseen.
Tammikuu 2017

Onnistumisiakin tuli. Kokonaisuudessaan meidän vuosiluokka vei ohjelmaa parempaan suuntaan. Erittäin näkyviäkin edistysaskeleita tuli. Yksittäinen suurin oma panokseni oli, että hyvillä tenttituloksilla hilasin meidän koko ohjelman keskiarvoa selvästi valtakunnan mediaanin yläpuolelle. Erikoislääkäritentissä tein meidän ohjelman 20-vuotisen taipaleen ennätyksen - millä olen työpaikan ulkopuolella avoimesti taputellut itseäni selkään, mutta mistä on turha työkavereiden kanssa tehdä numeroa, sillä minä vain satun olemaan hyvä tenttien tekijä.

Itsenipalkitsemislounas erikoislääkäritentin jälkeen,
huhtikuu 2017

Koska olen ollut poissa, en ole vielä ihan sisäistänyt sitä, että en enää tee töitä parhaiden kavereideni kanssa. Kaksi on edelleen Chicagossa, mutta kolmea näen ehkä kerran vuodessa tästä eteenpäin, jos sitäkään.

Sen sijaan olen yrittänyt henkisesti varustautua tulevaan työhön. Siinä vaiheessa, kun kesäkuun lopulla sähköpostiin pärähti lääkärilisenssi, alkoi uusi tuntua todelta. Sitä en olisi arvannut, miten erilaista on vastuun ja velvollisuuksien käytännöt mutta myös se vastuun paino hartioilla erikoistuvalla kuin erikoislääkärillä. Jos joskus Suomessa tuntui että ainakin pienellä paikkakunnalla lääkärin tekemisiä katsotaan, niin täällä aivan kirjaimellisesti sitoudun käyttäytymään kunnolla ja noudattamaan noin miljoonaa pykälää lain lisäksi ainakin kuudelta muulta taholta.

Eihän pelkkä lounas riittänyt erikoislääkäritentin jälkeen!
Euroblok nimeltään. Suussa sulavaa maultaan.

Mutta itse työ: Edessä on säännölliset(?) työajat, pysyvä työ (eli ei sijoituksen vaihtoa parin viikon välein), ja reippaasti lisää vastuuta paitsi potilaiden hoidossa, myös hallinnollisesti. Alusta asti tiesin, että haluan jatkaa töitä samalla alueella, mutta sitä en arvannut että jäisin erikoistumisohjelman piiriin. Joulun jälkeen alkoi tuntua siltä, että aika loppuu kesken ja niin paljon enemmän voisin tehdä ohjelman hyväksi. Samalla pomo, todellinen visionääri, alkoi rekrytoida. En jää sairaalaan, vaan teen töitä klinikassa omin päin ja erikoistuvien lääkärien kanssa. En mene samaan toimipaikkaan jossa olin erikoistuvana lääkärinä, vaan osa erikoistuvista siirrettiin toiseen toimipisteeseen.

Pidin kirjaa paljonko paperitöistä jäljellä.
Tässä voiton puolella! Pahin 40.
Joka kuussa.

Olen innoissani monesta syystä: Voin jatkaa niiden potilaiden lääkärinä, joiden lääkärinä aloitin erikoistumisaikana (ilahduttavan monet haluavat jatkaa, vaikka toimipaikka on eri!) Opetustehtävissä pääsen vaikuttamaan laajemmalti kuin pelkän klinikkapuurtamisen kautta. Ja klinikkapuurtamisesta puheen ollen, en hautaudu potilastyön ja paperityön vuorten alle, kun työajassa on opetukselle omistettua aikaa, ja ammatillinen kasvu ja kehitys on suuremmassa roolissa kuin ilman opetustehtäviä.

Edessä on siis jännittävä syksy. Jännittää tietenkin siitäkin syystä, että oma osaaminen, johtamistaidot, kärsivällisyys (lienee osa johtamistaitoja) ja jossain kohtaa myös jaksaminen ovat varmasti koetuksella. It's all worth it though, siitä olen tässä vaiheessa varma.

Päivystysten ansiosta arkivapaita - usein meni nukkuen,
usein töitä tehden, toisinaan itseäni hemmotellen.
Helmikuu 2017

Tämän blogin päivitys on jäänyt parhaimmillaan satunnaiseksi viime aikoina. Uskon, että olen pystynyt avaamaan joitain asioita amerikkalaisessa systeemissä ja chicagolaisesta näkökulmasta, mutta vähemmän kuin olisin toivonut. Tulevissa töissä on entistä vähemmän aiheita, joista olisi sopivaa kirjoittaa julkisesti, ja vaikka terveyspolitiikan ja terveydenhuollon näkökulmasta vaahdottavaa riittää, kannattanee se jatkossa kanavoida englanninkieliseen vaikuttamistoimintaan (olen muuten jo tällaisen yhdistyksen jäsen). Elämäni työn ulkopuolella taas on niin amerikkalaistunutta ja suoraan sanottuna ei niin mielenkiintoista, etten osaa siitäkään enää kirjoittaa - uutuuden ihmettely ja erilaisuuksien huomioiminen näyttää olevan osaltani aika lailla ohi.

Näin ollen on aika sanoa lämmin heippa. Kiitos kaikille lukeneille ja kommentoineille! Jatkan blogien lukijana ja kommentoijana, ja ilmoittelen itsestäni, jos herättelenkin blogia henkiin. Wish me luck! Sitäkin tulen tarvitsemaan.

Huhtikuu 2017

Välitä lujempaa

Elokuussa sain kutsun sairaalan strategiajohtajalta tapaamiseen, jonka tarkoitus selvisi minulle vasta paikan päällä: Kohderyhmähaastattelu talon sisäisestä markkinointikampanjasta. (Kyllä, "kohderyhmähaastattelu" käännökseksi focus groupille oli kovan työn takana, enkä ole varma kuinka hyvä lopputulos on.)

Muutama viikko sitten ne sitten ilmestyivät. Pikkumainokset kanttiiniin, jättijulisteet seinille, ja silikonirannekkeet jokaisen postilaatikkoon. Moraalinkohotusta, identiteetin rakentamista, tsemppausta. Ja kyllä se toimii.

Ole vahvempi, välitä lujempaa, rakasta syvemmin

Haastattelussa esiteltiin kaksi vaihtoehtoa, joista molempien selvä tarkoitus oli osoittaa, että teemme tärkeää työtä, jolle on ehkä vaikea saada sitoutuneita tekijöitä, ja teemme sitä haastavassa paikassa. Hylätty vaihtoehto teki sen negatiivisen kautta, tai niin minä ainakin sen koin. Se kuvasi naapuruston epätoivoisena paikkana, ja meidät viimeisenä mahdollisuutena sairauden ja vammautumisen musertavan taakan alla.

Me olemme leveiden harteiden sairaala. 

Ja sydämemme ovat vielä suuremmat.

Yhdessä voimme olla se muutos, jonka haluamme nähdä

Ei vain yhdelle potilaalle kerrallaan, vaan kaupungille.

Meidän kaupungillemme.

Me olemme *****. Ja kaupunkimme tarvitsee meitä.

Käännös on karkea, ja suomennettuna kornimpi kuin englanniksi (kuten yleensä?) mutta pysytään tässä anonyymimmassa versiossa.

Oli todella erikoista, miten voimakas tällainen viesti voi olla. Tapaamisessa se tietenkin esitettiin dramaattisemmin ja kuvien kanssa. En muistanut edes tapaamisen aikana mitkä sanat ja sanankäänteet tekivät eron epätoivoisen ja toivorikkaan viestin välillä, mutta sen muistan, että esitin mielipiteeni melkein itku kurkussa, niin voimakkaan vaikutuksen ainakin parempi ehdotuksista teki.

Kai se tarkoittaa myös, että olen sitoutunut työhöni. Ja totta kai olen ylpeä siitä. Olen ollut myös hyvin varma siitä, että kolmen vuoden jälkeen on aika vaihtaa organisaatiota. Levittää siipiä. Mutta haluan olla muutakin kuin sata potilasta viikossa ja varma laskutus. Pomo on hyvä inspiroija, mutta hyvä myös kylvämään epäilyksen siemeniä, kysymään oikeita kysymyksiä. Ja boostaamaan itsetuntoa: Ehkä ihan kuka tahansa ei ole tarpeeksi hyvä minun seuraavaksi työnantajakseni.

Jättijuliste pääovelta sisälle johtavalla käytävällä on muuten koristeltu milläpä muulla kuin erikoistumisohjelman johtavan lääkärin kuvalla. Valvovan silmän alla hyvinkin...

Adoptoin Amerikan

Eilen se sitten tapahtui, Sibeliuksen syntymäpäivänä: adoptoin Amerikan. Sen verran kun olen töiltä ehtinyt, olen yrittänyt tätä sulatella. Tavallaan tämä tuli liian äkkiä - mutta juuri sopivasti jos aion ehtiä äänestää Bernietä esivaaleissa.

Viiletin eilen töistä kesken päivystyspäivän, ja vielä kahden tavallista traagisemman potilaan luota valatilaisuuteen. Mitkä raamit sainkaan siitä ensimmäiselle päivälleni "amerikkalaisen unelman" toteuttaneena, kun alle kaksi tuntia ennen kuin vannoin uskollisuutta Yhdysvalloille istuin vakavasti sairaan, itkevän potilaan vierellä kirjaimellisesti kädestä pitäen - potilaan, jonka hänen synnyinmaansa on joka kohdassa pettänyt - jolle valinnanvapaus ei tarjonnut mahdollisuuksia.


Lisää symboliikkaa tarjosivat Über-kuljettajani: Menomatkalla saksalaissyntyinen Marion, joka 17 täällä asutusta vuodesta huolimatta kirosi amerikkalaisen ajotyylin verrattuna miten "meillä Euroopassa" ajetaan. Hän kun etunimeni alkuperää kysellessään kuuli mistä olen tulossa ja mihin menossa. Ensimmäisen automatkani USA:n kansalaisena puolestaan tarjoili perusamerikkalainen Sam Lincoln-katumaasturissaan. Hänen kanssaan puhuttiin siitä miten hieno kaupunki Chicago on (mutta jätettiin mainitsematta ääneen viimeaikaiset isot skandaalit, arkkitehtuuria ja kulttuuria tarkoitettiin.) Tänään toin töihin kiitokseksi eilen valan ajan tuuranneille työkavereille (kaksi neljästä maahan muuttaneita sittemmin kansalaisia) minulle vielä muutama vuosi sitten täysin tuntematonta herkkua, cannoleja.

Koen vahvasti, että minä nimenomaan adoptoin Amerikan. Seuraavaksi pitää sitä sitten hoitaa ja kasvattaa.

Ehkä vähempikin riittää, mutta kansalaisuus on minulle paitsi käytännöllinen juttu, osoitus siitä, että sitoudun tähän työhön tällä seudulla. Olen entistä vähän vähemmän ulkopuolinen, joka tulee tirkistelemään, käyttämään yhteisöä hyväksi hankkimalla koulutuksen ja katoamalla - tai pätemään kertomalla miten asiat pitäisi tehdä.

Kansalaisuudesta riippumatta olen tosin aina vähän liian valkoinen ja ihan liian etuoikeutetuttu ollakseni koskaan kokonaan ei-ulkopuolinen tässä yhteisössä.

Paperit perillä

Etenkin kun on ollut työjuttuja joita vältellä, kansalaisuushakemus jonka täyttöön innostuin reilu kuukausi sitten, tuli valmiiksi suht kivutta. Voi olla, että jotkut järjestöistäni, joiden jäsen olen ollut, jäivät listalta pois - olen kummallista kyllä hukannut Adjustment of Status -hakemukseni, jossa muistaakseni viimeksi näitä listasin. Näkee sitten jääkö kaksoiskansalaisuus siitä kiinni. Matkat ulkomaille sen sijaan tuli tasan tarkkaan ilmoitettua Google-kalenterin avustuksella, vaikka meinasi Tanska ja Saksa unohtua yhdeltä reissulta ilmoittamatta.

Siinäpä se, 21 sivua hakemusta ja toinen samanmoinen liitteitä.

Oli löysempi työpäivä klinikalla viime viikolla, ja menin hoodin postiin lounastauolla. On veikeää elää elämää, jossa halutessaan pääsee joka päivä kohtaamaan omat ennakkoluulonsa ja niihin perustuvat pelkonsa. Posti on pari korttelia tutusta työreitistä sivuun, sen ympäristössä oli paljon enemmän porukkaa liikkeellä ja vielä isot tietyöt joten jouduin parkkeeraamaan sivummas. Tutulla reitillä en enää ajattele ketä kohtaan, enkä sitäpaitsi lähes koskaan nouse autosta kesken työmatkan Chicagon puolella. Nyt huomasin tarkkaavani ympäristöä koko lyhyen kävelyn tavanomaista enemmän, ja yritin olla erityisen nonchalant. Voi minua, valkoista keskiluokkaista lähiöläistä.

Eilen menin töihin julkisilla, sillä oli jälleen baseballin vuoro töiden jälkeen, ja julkiset on Wrigley Fieldille kirkkaasti paras vaihtoehto. Oli valtavan virkistävää matkan jokaisella vaiheella! Ensin kävelin lähijunalle - ihana kesäaamu, ja lämmin! Junassa ehdin tarkistaa klinikkapäivän aikatauluni, tosin tietäen että turhaan luen edellisiä merkintöjä, tuskin puolet varatuista ajoista käyttää ajan alunperin varannut henkilö. (No ja iltapäivällä heitä korvaamaan ei edes tullut tarpeeksi akuuttiaikaa toivovia. Ja huom "akuutti" tarkoittaa tässä kontekstissa 80-prosenttisesti ei-kiireellistä asiaa, ellei reseptinuusimisen laiminlyöntiä lasketa akuutiksi asiaksi.)

Chicagoon matkustavia suosittelen menemään Loopin aamuruuhkaan jalankulkijana. Olin jo unohtanut, mikä energia virtaa siinä, kun muutama tuhat ihmistä harppoo sopivan ripeästi ja määrätietoisena joen vartta samaan suuntaan. Aamuisen joukon ja Wrigleyn urheiluturistiruuhkaan kontrasti on musertava, vaikka positiivinen on senkin joukon energia. Ruuhkakävelyn määrätietoisuus ja sulavuus! Union Stationilta bussipysäkille oli suorastaan riemullista käveltävää.

Bussi Loopista klinikalle kulki suoraa reittiä, ja oli taas veikeää seurata miten bussi muutti muotoaan pariin kertaan finanssidistriktiltä juppialueelle ja sieltä hoodille vähitellen ajellessa.

Noin niin kuin lähtökohtaisesti aika symppiksen näköinen metroasema.

Töissä en kertonut kenellekään, että tulin bussilla, tai että töiden jälkeen kävelisin vihreälle metrolinjalle puiston läpi, sillä tiedän että vähintään kaksi henkilöä olisi vaatinut heidän kyytiinsä hyppäämistä turvallisuussyistä. Myönnän, että saatan välillä vähätellä vaaroja, mutta väitän että yhdeksän kertaa kymmenestä niitä minulle liioitellaan. Samaa tuskin tekisin pimeällä, tai ainakin jättäisin puiston kautta oikaisun väliin. Pientä uhmaa ilmassa siis, ja taas oli vallan kiintoisa ja turvallinen ja terveellinen kävely metrolle - mikä suunnaton yllätys. Puiston rengastie oli täpötäynnä autoja, oli paljon kokoontaitettavia tuoleja, jokunen juomakoju ja ihmiset vaan hengaamassa. Ihan eurooppalaiselta näytti, miinus ne autot ja euroopassa on puistoissa yleensä enemmän kalpeita ihmisiä. Kamalan tärkeää välillä jättää se auto kotiin!

Keräilen näitä asematunnuskuvia.

Postiin palatakseni, olen kuullut myös väitteitä, että posti hukataan Chicagossa varmemmin kuin lähiöissä, ja palvelu keskustan posteissa on hirveää. Ähäkutit sillekin, sillä kahdessa päivässä oli paksu kirjeeni perillä valtion turvallisuusvirastossa.

Eilen kun huomasin, että sekki oli lunastettu, huomasin toivovani, etteivät nyt ihan heti hyväksyisi hakemustani. En taida olla ihan kokonaan valmis kaksoiskansalaisuuteen, noin niin kuin henkisesti. Kun postiluukusta tupsahti kirje samaisesta virastosta, ehdin hetken pelätä että kutsuvat jo sormenjälkiin (jos vaikka ovat sormenjälkeni puolessatoista vuodessa muuttuneet! Tuottoisaa, kun joka kerta maksaa $85) mutta onneksi oli ilmoitus hakemuksen vastaanotosta vaan.

Kerrankin saavat puolestani ottaa aikansa, kahdella ehdolla: 1) kunhan eivät pyydä lisätodisteita esim. avioliiton aitoudesta (kahdesti vasta sekin todisteltu, sitä ennen kihlauksen aitous kertaalleen) ja 2) kunhan asia on hoidossa niin että voin huoleta matkustaa Suomeen vuoden päästä kuten aie olisi. Vertaisverkkokokemusten mukaan voi mennä kahdesta kuukaudesta vuoteen.

Tänään Amerikassa

Tänään Amerikan Yhdysvalloissa korkein oikeus päätti tasa-arvoisen avioliittolain puolesta, presidentti puhui Etelä-Carolinassa osavaltion senaattorin hautajaisissa, ja vankikarkuri ammuttiin kuoliaaksi jossain New Yorkin osavaltion pohjoisessa metsässä. Chicagossa sataa, ja minulla on vapaapäivä.

Vankikarkuritarinaa lukuunottamatta merkit ovat selvät: Tänään haen Yhdysvaltain kansalaisuutta.

Vapaapäivän kunniaksi kävin miehen kanssa lounaalla, ja kotimatkalla kotiruokapäivällistä varten (vapaapäivä = terveellistä ruokaa ainakin yhdellä aterialla!) pysähdyin kaupassa hakemassa vielä retiisejä ja keräsalaatinpään. Juuri ennen kaupan pihaan ajoa presidentti oli aloittanut puheensa Rev. Pinkneyn muistotilaisuudessa. Istuin autossa kaupan parkkipaikalla puhetta kuuntelemassa koko sen puoli tuntia jonka puhe kesti. (Vapaapäivän luksuksia!)

Suosittelen kuuntelemaan koko puheen, jos Yhdysvaltain historia ja kansalaisoikeudet kiinnostavat. Tai jos Yhdysvaltain vähemmistöt, eriarvoisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus kiinnostavat. Obama toivoo, että viime viikon väkivaltainen hyökkäys olisi avannut silmämme niin menneiden vääryyksien varjoille kuin tänä päivänä jatkuville vääryyksille, ja että tästä hirveästä surmatyöstä voisi seurata uusi tietoisuus epätasa-arvosta ja päättäväisyys toimia sen purkamiseksi. 

Ote puheesta Washington Postin litteroimana:

For too long, we’ve been blind to be way past injustices continue to shape the present. Perhaps we see that now. Perhaps this tragedy causes us to ask some tough questions about how we can permit so many of our children to languish in poverty…

… or attend dilapidated schools or grow up without prospects for a job or for a career.
Perhaps it causes us to examine what we’re doing to cause some of our children to hate.

Perhaps it softens hearts towards those lost young men, tens and tens of thousands caught up in the criminal-justice system and lead us to make sure that that system’s not infected with bias.

… that we embrace changes in how we train and equip our police so that the bonds of trust between law enforcement…

… and the communities they serve make us all safer and more secure.

Maybe we now realize the way a racial bias can infect us even when we don’t realize it so that we’re guarding against not just racial slurs but we’re also guarding against the subtle impulse to call Johnny back for a job interview but not Jamal…

… so that we search our hearts when we consider laws to make it harder for some of our fellow citizens to vote…

… by recognizing our common humanity, by treating every child as important, regardless of the color of their skin…

… or the station into which they were born and to do what’s necessary to make opportunity real for every American. By doing that, we express God’s grace.

Yleensä en usko Amerikan erityislaatuisuuteen. "American exceptionalism" tuntuu isolta valheelta suurten lupauksien maassa, joka polkee heikoimpansa maahan kerta toisensa jälkeen. Mutta sitten on tämä Amerikka, jonka Obama maalaa puheessaan - ei ensimmäisenä eikä ensimmäistä kertaa, mutta se joka vastoinkäymisistä ja taka-askelista huolimatta siintää puheissa ja aatteissa ja unelmissa. Joka tuntuisi utopialta, ellen näkisi ja kuulisi juuri ja juuri riittävästi myös teoista jotka pitävät toivon yllä, että se on mahdollinen.

Päädyin tänne, pääsin töihin, olen täällä jäädäkseni ja haluan olla siinä joukossa, joka pitää toivoa yllä paremmasta tulevaisuudesta. Korkeimman oikeuden portailla laulettiin tänä aamuna täydellisessä harmoniassa Yhdysvaltain kansallislaulu, ja liikutuin siitä lähes kyyneliin. Tunnun löytäneen paikkani täällä, niin konkreettisesti kuin henkisesti ja hengellisesti, joten miksi en täydentäisi pakettia hankkimalla äänioikeuden? (Vaikken ehkä pääsekään Bernie Sandersia äänestämään.)

Oppii ja ajattelee

Viimeisen muutaman viikon ajan on ehtinyt vähän hengittääkin. Sen kummempaa ei sitten olekaan jaksanut, mutta ehkä olen jo toipunut viimeisimmästä epäinhimillisestä urakasta. 

Puisto NL:ssa

Toipumista edisti huomattavasti meidän yhteisölääketieteen jakso, joka toi meidät ekavuotiset kaikki yhteen melkein joka päivä (melkein, sillä meillä oli vapaapäiviä, voitteko kuvitella) ja harjoitimme vertaistukea olan takaa. Välillä psykiatrina toimi Dr. Samuel Adams ja terassiterapiaa kokeiltiin myös. Näiden kamujen kanssa kelpaa jatkaa seuraavatkin vuodet.

Olemme samanmielinen joukko myös siinä, että ylevät ihmistä palvelevat tavoitteet on kaikilla niin, että päivä toisensa jälkeen innostuimme ja vaikutuimme niistä palveluista, joita meidän yhteisölle on tarjolla. Ja vastaavasti vaikenimme paikallisia terveystilastoja kuullessamme. Kyllähän me tiedettiin, mutta... Sairaalan kaupunginosa NL ja klinikkamme kaupunginosa WGP kilpailevat kyseenalaisesta kunniasta - yleensä NL:ää huonommin asiat olivat vain WGP:ssä. Oli kyseessä sydäntauti- tai lapsikuolleisuus, luvut ovat kaksinkertaisia Chicagon keskiarvoon nähden.

Samaa puistoa

Edelleen jatkuva rästitöiden purku on ollut hyvä tekosyy olla kirjoittamatta näistä tänne, mutta oikeasti on ollut niin paljon sanottavaa niin painavista asioista, että ei tiedä mistä aloittaa, saatika miten. 

Pääsen työssäni lähelle sellaista, mitä ei valkonaama yleensä näe, ei etenkään Chicagossa käväisijä, mutta ei vaikka koko ikänsä keskiluokassa täällä eläneenä. Se on aika hurjaa se, että pian joudan nokkapokkasille miehen eräiden sukulaisten kanssa väittäessäni tuntevani todellisen Chicagon paremmin kuin he ja tietäväni mitä kaupungissa tapahtuu. Ja se, että valkoinen keskiluokka näinkin lähellä elää vaivattomasti monenlaisien harhaluulojen vallassa mitä tulee köyhyyteen, sosiaaliseen liikkuvuuteen ja etniseen alkuperään, kertoo karua tarinaa liittovaltion kuulemma segregoituneimmasta kaupungista. (Kun Baltimoressa roihahti, mietin että miksi siellä mutta ei täällä, ja mitä tarvittaisiin, että täällä roihahtaisi.)

Oikean reunan kattoterassilla yksi iltapäiväsessio
keskustellen tämän väestön palvelemisesta

Täältä ei tarvitse lähteä globaaliin etelään voidakseen tehdä ruohonjuuritason töitä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden eteen. Palaset loksahtelevat paikalleen kun opin, että NL tai WGP eivät muuttuneet nykyisenlaisikseen sattumalta, vaan tarkoituksellisen riiston ja syrjinnän kautta.  Tämä maailman rikkaimmassa valtiossa, näköetäisyydellä yhdestä maailman finanssikeskuksista. Olen vuosia tiennyt että Chicagon Loop on varjonsa matkan päässä kurjuudesta, mutta kun sen kohtaa ja oppii, on se vaikeampi ohittaa tai lokeroida muiden maailman hurjuuksien joukkoon. Eli siitä on tulossa minun henkilökohtainen ongelmani.

Näitä ajatuskulkuja ja oppimisia on seurannut vahvasti joka päivä kysymys, mitä minä aion elämälläni ja urallani tehdä. Mihin minusta olisi, ja missä?