Adoptoin Amerikan

Eilen se sitten tapahtui, Sibeliuksen syntymäpäivänä: adoptoin Amerikan. Sen verran kun olen töiltä ehtinyt, olen yrittänyt tätä sulatella. Tavallaan tämä tuli liian äkkiä - mutta juuri sopivasti jos aion ehtiä äänestää Bernietä esivaaleissa.

Viiletin eilen töistä kesken päivystyspäivän, ja vielä kahden tavallista traagisemman potilaan luota valatilaisuuteen. Mitkä raamit sainkaan siitä ensimmäiselle päivälleni "amerikkalaisen unelman" toteuttaneena, kun alle kaksi tuntia ennen kuin vannoin uskollisuutta Yhdysvalloille istuin vakavasti sairaan, itkevän potilaan vierellä kirjaimellisesti kädestä pitäen - potilaan, jonka hänen synnyinmaansa on joka kohdassa pettänyt - jolle valinnanvapaus ei tarjonnut mahdollisuuksia.


Lisää symboliikkaa tarjosivat Über-kuljettajani: Menomatkalla saksalaissyntyinen Marion, joka 17 täällä asutusta vuodesta huolimatta kirosi amerikkalaisen ajotyylin verrattuna miten "meillä Euroopassa" ajetaan. Hän kun etunimeni alkuperää kysellessään kuuli mistä olen tulossa ja mihin menossa. Ensimmäisen automatkani USA:n kansalaisena puolestaan tarjoili perusamerikkalainen Sam Lincoln-katumaasturissaan. Hänen kanssaan puhuttiin siitä miten hieno kaupunki Chicago on (mutta jätettiin mainitsematta ääneen viimeaikaiset isot skandaalit, arkkitehtuuria ja kulttuuria tarkoitettiin.) Tänään toin töihin kiitokseksi eilen valan ajan tuuranneille työkavereille (kaksi neljästä maahan muuttaneita sittemmin kansalaisia) minulle vielä muutama vuosi sitten täysin tuntematonta herkkua, cannoleja.

Koen vahvasti, että minä nimenomaan adoptoin Amerikan. Seuraavaksi pitää sitä sitten hoitaa ja kasvattaa.

Ehkä vähempikin riittää, mutta kansalaisuus on minulle paitsi käytännöllinen juttu, osoitus siitä, että sitoudun tähän työhön tällä seudulla. Olen entistä vähän vähemmän ulkopuolinen, joka tulee tirkistelemään, käyttämään yhteisöä hyväksi hankkimalla koulutuksen ja katoamalla - tai pätemään kertomalla miten asiat pitäisi tehdä.

Kansalaisuudesta riippumatta olen tosin aina vähän liian valkoinen ja ihan liian etuoikeutetuttu ollakseni koskaan kokonaan ei-ulkopuolinen tässä yhteisössä.

Hermot ja taudit

Bongasin tällaisen Facebookista: 

Huvitti.

Eräs hermojen keskittymä on ollut viime ajat Chicagon länsipuolen sydämessä, tarkemmin sanottuna meidän sairaalassa. Kuinka ollakaan rauhallisemmista elintavoista ei ole ollut tietoakaan, vaan joka ateria on syöty hätäisesti. Potilaita on hoidettu kiihkeää tahtia, ylenmääräisesti henkisiä kykyjä ponnistaen (vaikka rahallista lisähyötyä siitä ei ole tiedossa) ja lopulta tuntuu että potilaiden turvallisuuden kustannuksella. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä se urakka loppui, ja kun seuraavan kerran olen osa osastotiimiä muuten kuin tuuraajana (5 vuoroa), olen tokavuotinen. Sopimus on allekirjoitettu jo.

Sopimus on allekirjoitettu, joten eivät potkine minua pihalle, eikä minulla liene varaa lähteä lätkimään. Hah - ei minulla sentään sellaiseen olisi erityisemmin halua, mutta viimeiset neljä viikkoa koettelivat muutakin kuin työnteon määrällistä sietokykyä. Myös suomalainen luontoni pääsi esille, ja kävi ilmi etten ole riittävän amerikkalaistunut hyväksyäkseni seniorini todennäköisesti hyvää tarkoittaneen neuvon nauraa enemmän, sitten jaksaa paremmin.

Valitettavasti olen tosiaankin suomalainen, ja nauraminen ei kuulu siihen valikkoon, jonka klikkaan esille kun sataa niskaan sitä itseään päivästä toiseen - tai kun löydän itseni toisena päivänä peräkkäin seisomasta potilaani virtsaläkätössä. Sarkasmini ei ihan auennut kaikille. Kun mukaan lasketaan vielä suomalaisuuteni piirre, josta olen kaikkein ylpein, nimittäin kuville kumartelemattomuus ja siitä juontuva suorien sanojen sanominen myös senioreilleni, olen ilmeisesti saanut erään johtavan tahon huolestumaan hyvinvoinnistani.

Tiedättekö sen ilmiön, kuinka suomalaislapset joutuvat huolen kohteeksi kun eivät ole tarpeeksi äänekkäitä amerikkalaisessa lapsiryhmässä? Mutta ovat suomalaisittan ihan normaaleja ehkä vähän ujoja. Vähän sama taisi käydä minulle, mutta toisin päin. En nimittäin ole masentunut, ahdistunut, uneton (nyt kun taas on aikaa nukkua), enkä burnoutissa. Olen vain kiukkuinen siitä mihin pisteeseen meidät työnteolla ajetaan, kuinka vähän todellista koulutusta ja opiskelua siinä enää ehtii ja kuinka harva todella on valmis tekemään mitään asioiden muuttamiseksi - tai auttamaan töihin hukkuvia. Ja tiedän vielä senkin, mihin sublimoin kiukkuni, minä ja muut ekavuotiset: Ensi vuonna asiat ovat toisin, vaikka vain siksi että otamme asiat omiin käsiimme.

Vaikka tällaista jos tarpeen tulee:

Mutta nyt lienee parasta pitää suu kiinni muiden kuin kultaakin kalliimpien 1.-vuotiskollegojen seurassa muutama viikko paitsi nauraakseni oikeissa kohdissa ja usein - ainakin niin kauan kunnes saadaan kolmasvuotiset valmistuneeksi ja pois tieltä. 

Kypsymistä

Melkein yhdeksän kuukautta takana, 27 edessä. Sitä alkaa kypsyä: Olen kypsempi hoitamaan potilaitani itse, ja minulla alkaa viimein olla potilaita, jotka tulevat klinikalle ja nimenomaan haluavat minun vastaanotolle.

Olen kypsempi arvioimaan meidän erikoistumisohjelmaa ja näkemään sen hyvät ja huonot puolet, ja tämän viikon teema on itse asiassa ollut (tappavan työtahdin ohella) Asiat jotka me ensi ja seuraavana vuonna teemme paremmin, keskusteluja kollegoiden kesken. Lisää akateemista kunnianhimoisuutta! Vähemmän ensivuotisten harteille sysäämistä, vähemmän hierarkiaa. Vähemmän tyhjiä sanoja, enemmän tekoja erikoistuvien hyvinvoinnin edistämiseksi. Vähemmän säädösten tuijottamista säädösten täyttämisen vuoksi ja enemmän tarkoituksenmukaista oppimista.

Sitä alkaa kypsyä myös muussa mielessä, kun palaa osastotiimiin katastrofipäivänä ja tekee 19 tuntia töitä, nukkuu puolitoista, herätäkseen viimeistelemään edelliseltä yöltä ylijääneet työt ja tekemään toisen 18-tuntisen työpäivän, jolta myös jää rästitöitä tehtäväksi vaikka tänään, vapaa-aamuna ennen 16 tunnin vuoroa (joka, let's face it, venynee vähintään 20-tuntiseksi.)

Tällaisina viikkoina viimeistään torstaina ei kotimatkalla enää jaksa kuunnella radiota, vaan pitää turvautua tähän ja epäterveellisiin äänenvoimakkuuksiin:

Voimamusiikkia.

Olen kuitenkin tämän satatuntisen työviikon paremmalla puolella jo, ja ilmassa on toivoa elämän jatkumisesta, kun ensinnäkin nukuin yli kuusi tuntia, ja aamulla olin yhtä aikaa hereillä ja kotona miehen kanssa, ja ensimmäistä kertaa sunnuntain jälkeen juteltiin ilman että olin puolikoomassa, ja samalla nautiskelin Mokkamestareiden kahvilla (sisko! <3) ja Ruispuikulalla avokado-tomaattipäällysteellä.

Tänään kahdeksi töihin ajaessa saattaakin riittää Florence + The Machine ja normaalit volyymit.

Nautitaan tästä niin kauan kuin sitä kestää

Jään meidän erikoistumisohjelman historiaan. 

Onhan tässä aikaa muutakin saavuttaa, mutta tänään saavutin ilman omaa ansiotani jotain, mistä jään historiaan: 

Minulla oli hoidettavana tänään tasan yksi potilas, eikä minun edes tarvinnut kirjoittaa hänestä väliarviota, sillä hän saapui puoliyön jälkeen.

Ylläoleva, aamun työmatkalla nappaamani kuva olikin kuin enne koko päivälle. En tietenkään toiminut kovin tehokkaasti kun tiesin että aikaa on paljon, ja että se aika on suurin piirtein käytettävä sairaalassa, vaan vetkuttelin ties millä. Pakollisten soittojen sun muiden lisäksi luin kuitenkin ainoan potilaani diagnoosista, hoidin pari klinikkapotilaiden asiaa, sanelin epikriisin (pah, vain yhden), hain influenssarokotteen (pakollinen, paitsi jos ei haittaa saada potkut), ja lopulta päivitin kotona jopa pahamaineista potilaslokiani. Citrix tosin ei päästänyt minua sähköiseen potilasjärjestelmään tuossa tunti sitten, huomisiin uusiin potilaisiini olisin tutustunut. Ehkä se yritti kertoa minulle jotain, kuten että on aika mennä nukkumaan. Lienee paras kun tiedän, että huomiselle on vähän enemmän töitä ja nyt kun tiedän keitä huomenna hoidan, on paras saapua pelipaikalle tavalliseen klo kuuden aikaan. Mutta siltikin minulla on huomenna vain kolme (3) potilasta, mikä on noin puolet keskimääräisestä ja 37.5% tähänastisesta maksimistani. Kelpaa hehkuttaa vielä toistaiseksi, ja muistella parin päivän päästä, kun lista on saattanut kasvaa vaikka kaksinkertaiseksi. Jos huominen menee mallikkaasti, on se käsittämättömästi viides päivä kymmenestä työpäivästä tällä jaksolla, jolloin olen lähtenyt ajoissa tai käytännössä ajoissa kotiin. Kuten huomaatte, tätä voi hehkuttaa vaikka millä tavoin ja monelta kantilta.

Sattui vielä niin mielenkiintoisesti, että tänään oli ensimmäiset seuraavan satsin haastateltavat talossa. Ehdin viettää haastateltavien kanssa vähän aikaa sairaalakierroksella ja lounaalla, vaikka en virallisesti haastatteluihin tai heidän kaitsemiseensa osallistunutkaan, ja pääsin muistelemaan omaa vuodentakaista tilannetta: Totesin, että tykkään ihan kamalasti meidän sairaalasta. Edelleen, olen maailman onnekkain kun sinne päädyin - etenkin tällaisena päivänä! Innostavaa on myös huomata, että potilastyön lomassa ehtii kuin ehtiikin joskus jotain. Posteria kehiin ensi vuoden kongressiin, tai miten on yhteisölääketieteen suunnitelmien laita? 

3 kk takana 33 edessä

Olen taas osastoilla, ja olen siellä miten muutenkaan kuin kaksijakoisissa tunnelmissa. Omieni parissa, jee, oikeaa potilastyötä oikeasti vaikuttaen potilaiden hoitoon. Mutta aika nopeasti taas kyllästyy siihen, että herää viimeistään viideltä, juoksee ympäri sairaalaa kuudesta eteenpäin, toteaa että aamun "tänään olen järjestelmällinen ja hoidan asiat hyvissä ajoin ja hyvässä järjestyksessä" ei tänäänkään toteudu - joskus se on niin pienestä kiinni kuin myöhästyneestä labrakierroksesta mistä se sitten eskaloituu. Jossain vaiheessa syö mutta vain koska ihanat seniorimme vaativat meitä pitämään lounastauon, ja yhtäkkiä huomaa olevan niin myöhä että potilaat olisi pitänyt lähettää kotiin jo aikaa sitten etenkin jos tarvitsee sosiaalityön apua lääkkeiden kanssa, jatkaa töitä muutaman tunnin ja tulee kotiin pitämään lyhyen ruokatauon ja sitten jatkaa loppujen paperitöiden kanssa kunnes on niin väsynyt ettei jaksa nousta mennäkseen nukkumaan.

Mutta keksin ainakin hyvän tavan välttää Public Radion pledge drive eli rahankeruukampanja: Saavu töihin kuudelta (ei kampanjaa ennen kuutta) ja lähde kahdeksan jälkeen (ei kampanjaa kahdeksan jälkeen).

Hei huomenna teen työt järjestelmällisesti ja hyvissä ajoin, ja kotiutan potilaat ajoissa! Huomisesta tulee hyvä päivä.

Vapaailta

Torstaista näyttää tulleen vakiovapaailta! Pari viikkoa sitten tällainen vapaailta:

Elämänlaatua-sarjan avaa pullo.

Siis ei mikään juopotteluilta, sattui vaan kaunis vadelmaoluen pullo ja taustalle kylämme pääkatu. Päivällisseurasta näkyy kyynärpää - ja mainittakoon, että en tiedä miten selviäisin ilman Päivällisseuraa. Kaikki ihmiskontakti olisi töiden kautta, söisin ainoastaan sairaalan ruokalaruokaa, ja puhtaat alusvaatteet olisi kroonisesti loppu.

Tänään, osastojakson viimeisen päivävuoron kunniaksi hankkiuduin eroon kaikista paitsi yhdestä potilaastani (yksi karkasi, yksi lähti vastoin lääkärin ohjeita ennen kuin päätyi ensiavusta osastolle, yksi teholle valitettavasti, yksi jatkohoitopaikkaan ja kaksi kotiin) ja olin silti valmis lähtemään kotiin ennen kuutta. Ensimmäinen alle 12 tunnin työpäivä yli viikkoon.

Tällaisesta vapaaillasta villiintyneenä päätin käydä ruokakaupassa. Tajuan kyllä, kuinka säälittävää on, että ruokakaupassa käynti tuntui virkistävältä ja siinä oli ikään kuin uutuudenviehätystä. Nyt on taas vähäksi aikaa marjoja, jääkahvia ja epäruokia kuten juustotikkuja. Amazon toi sattumoisin samana päivänä pääruokavalioni eli proteiini- ja myslipatukat. Hyvään aikaan, jäljellä kun on enää kaksi lääkärintakin taskussa litistynyttä ja yksi laukussa murustunut, eikä ruokalakortilla ole enää rahaa. Olen ostanut liikaa kahvia ja myslipatukoita. Onneksi välillä jotain ruokaakin. Ja tarkemmin ottaen olen viikonlopun töissä lähinnä ruokalan ollessa kiinni eli sitä tärkeämpää on taskuruoka.

Seuraavaksi nukun yli kuuden tunnin yöunet, ahh! Pitkän ilta+yövuoron hyvä puoli.

Henkilökohtaiseen valituslaatikkooni

Kuudeksi töihin, mutta väsymystäni nukuin nokoset autossa parkkeerattuani sen halliin. Koska yksi potilaistani on oikeasti ja monimutkaisesti sairas, en ehtinyt saada valmiiksi kaikkia kolmea potilastani edelliseltä päivältä. Niin ja labratulokset oli taas myöhässä.

Kahdeksalta alkoi meidän "puolipäivävapautus", joka tarkoittaa sitä, että ne neljä ja puoli tuntia luentoja teen jälkikäteen laittomina ylitöinä (koska pitäisi olla 10 h vuorojen välissä eikä ole, ja kai ne 80 tuntiset viikotkin alkaa tällä menolla paukkua). Kello on kymmentä vaille puoliyö, ja viimeistelin juuri päivän viimeiset työt kotoa käsin.

PUolipäivävapautuksen aikana vastasin muutamaan hakuun, mutta muutoin potilaideni asiat eivät edenneet. Kun olin valmis töihin (lounas piti tietenkin jättää väliin, koska yhdellä potilaalla oli niin kiire) olin auttamattomasti jäljessä. Ensinnäkin, minun piti kotiuttaa kolme potilasta. Yhdellä oli kamala kiire. Mutta EL tahtoi vielä että selvitetään jatkohoitoja, vaikka konsultti oli ne hoitanut. Siinä tuhlasin puhelimen päässä melkein puoli tuntia ihan turhaa, kun potilas kieltäytyi uusista suunnitelmista.

Sitten sainkin soittoa, että kipeä potilaani on tosi kipeä, mutta menossa samalla toimenpideradiologiaan. Minäpä kiireen vilkkaa sinne juoksemaan, varmistamaan viime hetkellä EL:n aloitteesta että toimenpide on välttämätön eikä voida hoitaa asiaa toisella tapaa. Kuulen radiologilta, että EL on käynyt siellä jo saman asian puhumassa. Minun piti juosta sinne 1) koska en ollut tarpeeksi nopea (eli kolmessa paikassa samaan aikaan) 2) koska kun käyn itse kysymässä opin kysymään ja opin asioita. Oli miten oli, tapoihin ei kuulu että EL:t informoivat erikoistuvia tällaisissa tapauksissa joten mitäpä siitä.

Kello olikin sitten kolme, ja huomasin että on mentävä syömään, tai pyörryn tai alan itkeä.

Seuraavaksi lähdin kotiuttamaan kahta muuta kotiutettavaa potilasta, joiden kummankaan sydäntutkimukset eivät vielä olleet vastattuna. Ensimmäistä en ollut vielä nähnyt kertaakaan, joten siinäpä tutustuin samalla kun kotiutin. Toiselle oli juuri aloitettu lääke, joka vaatii perinpohjaista selittämistä, tarkkaa seurantaa ja ruokavaliomuutoksia. Ja toisen sairauden hoito oli muutettu aika perinpohjaisesti, joten sitäkin selitin aika perinpohjaisesti. Kun vielä kerran palasin tämän potilaan luokse, ottamaan pois ne pilleripurkit, joita ei enää pitänyt käyttää, puhuin jo sujuvaa espanjaa. Mutta tässä vaiheessa ne klinikat, joihin minun olisi ehdottomasti pitänyt soittaa tänään, potilasturvallisuuden ja jatkuvuuden takaamiseksi, eivät enää vastaa.

(Ai niin, faksi jonka piti lähteä viikko sitten, odottaa edelleen papereissani. Joka kerta kun olen faksin äärellä ollut virka-aikaan, se on ollut rikki.)

Kun sain nämä kotiutettua, kello alkoi olla puoli seitsemää. Ja minulla oli vielä kaksi uutta potilasta kokonaan näkemättä, enkä ollut tuntikausiin käynyt katsomassa sairasta potilastani.

Yhdeksältä, eli viisitoista tuntia sairaalaan saapumisesta, kävelin sairaalan ovesta ulos, kaikki potilaat katsottuna, tutkimuksia tilattuna, toisia tulkittuna, potilaat melkein hyvin hoidettuna mutta jos kello olisi ollut viisi eikä yhdeksän, yksi vielä olisi lähtenyt kotiin. Pääsin autolle ja kotiin asti lähinnä sillä voimalla, että kotona oli pitsaa odottamassa.

Hyvä juttu siksikin, että sitä voi syödä samalla kun jatkaa kotona potilasasiakirjojen näpyttelyä. Viisi kuudesta väliarviosta oli vielä kirjoittamatta. Sain ne tehtyä peräti hyvissä ajoin ennen puolta yötä, mutta sitten piti päivittää meidän "sign out" eli lista, johon potilaiden tärkeimmät vaivat, tutkimustulokset, tulevat tutkimukset, lääkkeet ja muistilista lääkärille kootaan.

Nyt huomaan, että en muistanut tarkistaa että kaikille oli aamuksi labrat tilattuna, mutta en jaksa enää kirjautua sinne, vaan tilaan sitten aamulla jos unohtui. Seuraava vuoroni, 14-tuntinen lauantaipäivä, alkaa nimittäin kuuden tunnin kuluttua.

Onneksi joka päivä ei ole tällainen, eikä joka viikko tällainen. Ke-to nukuin neljä tuntia koska työt, ja olen edelleen siitä naatti (monster + starbucks aamulla ja silti haukottelin).

Valituslaatikko sulkeutuu tältä yöltä, vaikka olen niin väsynyt etten ole varma saanko unta. Lupaan, että joskus taas kirjoitan jotain yleismielenkiintoisempaakin!

Tutuksi

Suomalaisen ja amerikkalaisen osaston suurin rakenteellinen ero on, että siinä missä Suomessa osastolla on lääkäri(t) ja osaston kaikki potilaat on osaston lääkäri(e)n hoidossa, täällä erikoislääkärillä on potilaansa riippumatta siitä, millä osastolla he fyysisesti sijaitsevat.

Siitä ja ehkä muistakin syistä lääkärit kiertävät keskenään, ja usein kierrot ovat paperikiertoja eli potilaita ei välttämättä käydä katsomassa, ainakaan kaikkia. Sen sijaan juniori-erikoistuva ja seniori-erikoistuva käyvät molemmat (yleensä erikseen) katsomassa potilasta.

Mietin, että miten ihmeessä sitä oppii tuntemaan hoitajat, sosiaalityöntekijät, farmaseutit (jep! Ja jee! Meillä on osastoilla fyysisesti läsnä farmaseutti!) fyssarit, sairaalapastorit jne, kun sitä juoksee kolmen tai neljän osaston välillä pisin päivää (etsien toimivaa vapaana olevaa päätettä). Konsulttejakin on kamala määrä, monet tarvitsevat kardiologia, nefrologia, kirurgia tai psykiatria. Tai kaikkia niitä.

Muutaman viikon jälkeen huomaan ettei se tutustuminen ole yhtään niin vaikeaa kuin ensin luulin. Ja toisaalta, kun siellä on päivittäin keskimäärin kaksitoista tuntia... Sen hoitajan muistan hyvin, kenen kanssa vaihdettiin highfivet kun potilas toimitti vatsansa juuri ennen kuin oltiin ripustamassa kovan luokan peräruisketta. Sen jumpparin muistan, jonka kanssa tuskailtiin päivä toisensa jälkeen kotiuttamisvaikeuspotilaan kanssa. Varmana muistan sen sairaalapastorin, joka piti omaisen vasemmasta kädestä kun minä oikeasta, kun hänen läheistään samaan aikaan elvytettiin.

Sairaala vai klinikka

Olen ollut töissä sekä terveyskeskuksessa että sairaalassa, mutta suurempi osa työkokemustani on terveyskeskuksesta. Nyt olen ensimmäistä kertaa työssä, jossa käyn osan viikkoa (ensimmäisenä vuonna puoli päivää viikossa) klinikalla, ja loput viikosta kuluu sairaalassa, tai toisinaan toki erikoispoleilla, joissa minulla ei ole varsinaisesti omia potilaita.

Viikonloppuna sain ensimmäisen kunnon kosketuksen sairaalatyöhön meidän omilla osastoilla, kun kirran jaksolaisena olin auttamassa "osastotiimiä". Ensinnäkin, kirurgiaan on vähän vaikea saada otetta, kun olen siellä vain kaksi viikkoa kerrallaan, kolme päivää viikossa. Toisekseen, on vähän kurja mennä osastoille kääntymään, kun en sitten saa jatkaa heidän hoitamistaan.

Ylipäänsä olen selvästi klinikkatyyppiä. Ainakin tässä vaiheessa klinikalla vastaan tulevat jutut ovat paremmin hallussa, ja vaikka siellä on paljon opittavaa (miten kirjoitetaan resepti hiivatulehduksen paikallishoitolääkkeeseen, mihin lähetetään fysioterapiaan, kuka varaa ajan röntgenkuvaan - puhumattakaan siitä millä tyylillä kukin erikoislääkäri, jonka kautta jokainen tapaus menee, haluaa minkäkin tapauksen hoidettavan)

...niin sairaalassa sitä vasta onkin. Kun potilas otetaan osastolle, minulla menee vielä pari tuntia pelkästään tulotekstin (paperilla... ja toivottavasti mustassa kynässä on mustetta jäljellä, kun musta on ainut mikä kelpaa) ja tulomääräysten (koneella... sillä 80-lukulaisen tyylisellä ohjelmalla) tekemiseen. Ei pidä muistaa ainoastaan laittaa lääkkeitä, vaan ruokamääräys (se tuntuu olevan tärkein jos hoitajilta kysytään), arvioida veritulppariski, laittaa labrat - ja jälleen erikoislääkäristä riippuu mitä ja kuinka usein testataan, ja sitten kun konsultoit vaikka kardiologia, hänellä on vielä omat toiveet. Loputonta klikkailua. Ja vaikka suurin osa tärkeimmistä määräyksistä on paketissa, josta vaan valitsee haluamansa, siitä puuttuu kuitenkin kaikille tarvittavaksi lääkkeeksi laitettavat pahoinvointi- ja kipulääkkeet, ja kaikille laitettava mahansuojalääke. Eikä pidä unohtaa määräystä seurata vitaaleja ja määräystä pysyä vuodelevossa/lupaa käydä vessassa ja niin edelleen. Kenelle pitää määrätä vieroitusoirevarotoimet, kenelle kramppivarotoimet? Ei pidä unohtaa dokumentoida kaikkea tätä myös kiertolistaan, joka on yksinkertaisesti word-dokumentti jaetulla levyllä.

Ja sairaalassa se potilaskontakti on niin, noh, kalsea? Potilas on siinä sängyssä vähän hämmentyneenä, tai sairaana, tai molempia, eikä ihan selvillä siitä miksi on pakko olla sairaalassa - tai vaihtoehtoisesti peloissaan - tai mukana hommassa vain omalla agendallaan, esimerkiksi tiettyä lääkettä toivoen. Parissa minuutissa pitäisi kuitenkin tehdä perusteellinen anamneesi ja status - ja oikeasti perusteellinen, sukurasitteet mukaanlukien - ja siirtyä seuraavaan, jos toivoo kahdentoista tunnin päästä pääsevänsä kotiin.

Eilen hoksasin aika myöhään, että potilas jolle oli alunperin väläytelty kotiutusta, ei ollut saanut päivitystä tilanteeseen vielä iltapäivän kallistuessa iltaan. Sanoin seniorille että käyn katsomassa ja samalla yritän saada selkoa asioista A ja B. Seniori totesi, että kyllä sinä pian opit olemaan turhia välittämättä.

Kokeilen ensin, jos pystyisin edelleen välittämään. Sillä yksi terveydenhuollon tehokkaimmista välineistä on uskottavan ammattilaisen muutama rauhoittava tai selkoa tuova sana. (Uskottava = uskottavan vaikutelman antava, riippumatta todellisesta varmuuden tilasta.)

Ja aina voin lohduttautua sillä, että muutaman vuoden päästä päässen halutessani polityöhön täysipäiväisesti. Siellä saa välittääkin - ainakin sitten kun on erikoislääkäri. Nyt yritän sanoa klinikalla potilaille että varatkaa kontrolliaika minulle, mutta lopulta minulla on aika vähän mahdollisuuksia todella vaikuttaa siihen, mitä "minun" potilailleni tapahtuu. Erikoislääkärin potilaitahan he oikeasti ovat, ja sekin tämänpäiväinen potilas joka todella tarvitsee apua, tulee (toivottavasti!!!) takaisin sovitusti melkein viikkoa ennen kuin olen itse taas klinikalla.

Koulutusta, koulutusta! Kyllä tässä oppiikin, oppii lääketieteestä, lääkäriydestä, sairaaloista, Chicagosta, eri kulttuureista, espanjan sanoja sieltä täältä.

Että jos tämä päivitys tuntuu täyteen ahdetulta tai sekavalta tai jäsentymättömältä, niin johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että on itselläkin vähän jäsentelemistä tässä kaikessa. Viikon päästä aloitan kokopäiväisesti osastoilla.