Helpoksi ei väitettykään

Kukkivat puut kotinurkilla

Meidän erikoistumisohjelma on muutosten keskellä, kun vuosi sitten ohjelman johtaja vaihtui. Nykyinen oli laitoksella töissä ennenkin, ja entinen on edelleen laitoksen dekaani, mutta muutos on silti iso. Akateemisella puolella uusi pomo on tuomassa uusia käytäntöjä, tai elvyttämässä vanhoja, ja niinpä kävi että ensimmäinen morbiditeeti ja mortaliteetti -tapausselostus jossa olen läsnä, tulikin minun esitettäväkseni. Näissä esityksissä käsittelyyn otetaan tapaus, jossa potilas kärsi komplikaatioita tai sivuvaikutuksia tai kuoli odottamattomasti. Läsnäolijat ruotivat, missä ja mikä meni vikaan, mitä voi tehdä toisin ja mitä systeemissä tulisi muuttaa.

Esittelijässään, hoitavassa lääkärissä, ainakin minussa, tällainen puinti aiheuttaa tietenkin ahdistusta sanotaanko että riittävissä määrin. Sain tietää tästä velvollisuudestani vain viikkoa aiemmin, mutta meni silti päiviä ennen kuin sain koottua itseni valmistelemaan tapausta. Sen lisäksi, ettei minulla ollut haisuakaan millä formaatilla tai mihin keskittyen meidän laitoksella näitä yleensä vedetään, ahdisti tietenkin, että potilastietoja tarkastellessa löydän jonkun selkeän virheen, jotain yksinkertaista, joka minun olisi pitänyt huomata.

Lopulta aloitin työnteon keskiviikkona vähin erin, jatkoin torstaina nahkeasti mutta tavattuani pomon kanssa hahmotin edes, mihin keskittyä, mutta silti tein esitystä koko yön nukkumatta silmäystäkään.

Kun jo neljä viikkoa sitten lopetin osastojakson, yritin tuuletusperiodin jälkeen lopettaa myös valittamisen ja siihen keskittymisen, kuinka meiltä vaaditaan mahdottomia, ja että meillä pitäisi olla oikeus enempään lepoon ja elämään sairaalan ulkopuolella. Tätä esitystä valmistellessa huomasin, että sain vähitellen äänen vaihtumaan kellossa: Kukaan ei tätä tietä helpoksi väittänytkään. Suomessa lääkiksessä ja kavereiden kesken puhuttiin usein epävarmuuden sietokyvystä, ja käännän sen melkein ahdistuksen sietokyvyksi täällä, jossa epävarmuutta koko lääketieteen saralla siedetään hyvin huonosti.

Tämä on vaikea työ, ei vain siksi että se vaatii kaiken ajan, eikä vain siksi, että se vaatii osaamaan paljon niin yksityiskohtia kuin suuria linjoja ja niiden yhteensovittamista - ei vain siksi, että farmakokinetiikka ja fysiologia ovat vaikeita, tai siksi, että yön synkimpänä tuntina pitää kohdata vaikea potilas jonka tarinasta ei ota selvää millään. Tämä on vaikea työ ensiksi ja viimeksi siksi, että vilpittömästi parhaansa yrittäneenä ja kaikenkin aikansa antaneena joutuu kohtaamaan rankkoja tilanteita ja huonoja lopputuloksia, joiden jälkeen pitää pystyä katsomaan potilastaan ja pomoaan silmiin, itseänsä peiliin, ja pystyä kohtaamaan tekemänsä virheet ja niiden seuraukset, ja jatkamaan töitänsä pelkäämättä mutta entistä parempana lääkärinä.

En löytänyt sitä pelkäämääni käänteentekevää yksityiskohtaa joka aiemmin olisi jäänyt huomaamatta ja jolla komplikaatio olisi voitu väistää. Selvisin unettoman yön jälkeenkin esityksestä ja keskustelusta riittävän hyvin, vaikka suuta kuivasi. Hoidin hommat iltapäiväklinikallakin ihan muitta mutkitta, mutta nukuin sitten kaupan parkkipaikalla autossa (pysäköityäni!) parinkymmenen minuutin unoset huomaamattani - ja nukuin seuraavana aamuna niin pahasti pommiin, että viimeinen vuoroni ennen lomaa, synnärillä, jäi kokonaan väliin. Eli lintsasin! Tunnustin chiefille mutta se ei koskaan vastannut... Teen sen takaisin joskus, lupaan.

Mutta loma siis alkoi, ilman että ollenkaan sitä tajusin. Kuuden tunnin päästä lähden lentoon! Suomi kutsuu pikavisiitille, jolle luulin valmistautuvani edeltävällä viikolla sen sijaan että ahdistusmöykytyn työasioista. Pakattuna on jo alusvaatteet, mitäköhän sitä muuta tarvitsee?

P.S. Jos olet ystäväni Suomessa ja saat tietää matkastani tätä kautta, olen pahoillani - tiedotussihteerini otti lopputilin, ja aikaa Suomessa on liian vähän. Minut löytää vanhempieni luota, tervetuloa kahville!

Kypsymistä

Melkein yhdeksän kuukautta takana, 27 edessä. Sitä alkaa kypsyä: Olen kypsempi hoitamaan potilaitani itse, ja minulla alkaa viimein olla potilaita, jotka tulevat klinikalle ja nimenomaan haluavat minun vastaanotolle.

Olen kypsempi arvioimaan meidän erikoistumisohjelmaa ja näkemään sen hyvät ja huonot puolet, ja tämän viikon teema on itse asiassa ollut (tappavan työtahdin ohella) Asiat jotka me ensi ja seuraavana vuonna teemme paremmin, keskusteluja kollegoiden kesken. Lisää akateemista kunnianhimoisuutta! Vähemmän ensivuotisten harteille sysäämistä, vähemmän hierarkiaa. Vähemmän tyhjiä sanoja, enemmän tekoja erikoistuvien hyvinvoinnin edistämiseksi. Vähemmän säädösten tuijottamista säädösten täyttämisen vuoksi ja enemmän tarkoituksenmukaista oppimista.

Sitä alkaa kypsyä myös muussa mielessä, kun palaa osastotiimiin katastrofipäivänä ja tekee 19 tuntia töitä, nukkuu puolitoista, herätäkseen viimeistelemään edelliseltä yöltä ylijääneet työt ja tekemään toisen 18-tuntisen työpäivän, jolta myös jää rästitöitä tehtäväksi vaikka tänään, vapaa-aamuna ennen 16 tunnin vuoroa (joka, let's face it, venynee vähintään 20-tuntiseksi.)

Tällaisina viikkoina viimeistään torstaina ei kotimatkalla enää jaksa kuunnella radiota, vaan pitää turvautua tähän ja epäterveellisiin äänenvoimakkuuksiin:

Voimamusiikkia.

Olen kuitenkin tämän satatuntisen työviikon paremmalla puolella jo, ja ilmassa on toivoa elämän jatkumisesta, kun ensinnäkin nukuin yli kuusi tuntia, ja aamulla olin yhtä aikaa hereillä ja kotona miehen kanssa, ja ensimmäistä kertaa sunnuntain jälkeen juteltiin ilman että olin puolikoomassa, ja samalla nautiskelin Mokkamestareiden kahvilla (sisko! <3) ja Ruispuikulalla avokado-tomaattipäällysteellä.

Tänään kahdeksi töihin ajaessa saattaakin riittää Florence + The Machine ja normaalit volyymit.