Elonmerkki

Kolme kuukautta edellisestä elonmerkistä. Aika rientää jne. Mietin miksi ei ole ollut mitään raportoitavaa, ja huomaan että kai olen kaikesta kertomisen arvoisesta töissä raportoinut. Kamalan mielenkiintoisia tapauksia toki, mutta niistä ei oikein voi kirjoittaa niin tarkasti että ne olisivat mielenkiintoisia.

Kuvat kuukauden takaa perinteiseltä työporukan picniciltä

Lopetin lauantaina ensimmäiset kaksi viikkoa osastolla seniorina tavallisella aikataululla. Kesäkuussa meitä oli kolme jakamassa viikon työt, normaalisti kaksi. Päivä toisensa jälkeen kysyin itseltäni, kuka haluaa sairaalalääkäriksi vapaaehtoisesti. Toisaalta jos on erikoistuvia lääkäreitä tekemässä jalkatyöt, ehkä se on eri juttu. Minulle sattui niin hiljaisia päiviä kuin yksi erittäin kiireinen yö. Hiljaistenkin päivien jälkeen olin puhki, ja ehdin nukkua alle kuusi tuntia. Kiireisen 24-tuntisen jälkeen jäin hätäavuksi vielä yhdeksäksi tunniksi (ja toivottavasti en koskaan toiste tee niin pitkää työpäivää) ja nukuin seuraavat kahdeksantoista tuntia käytännössä putkeen. Nyt olen kipeänä, joten onneksi toivomani valinnainen jakso ei onnistunut.

Lentopalloa aloittelemassa

Klinikkatyö menee vähän sujuvammin, mikä tietenkin on minulle tärkeintä, jos aion kestää sitä loppuelämäni. Oikeastaan klinikkatyössä itsessään ei ole valittamista, Suomen ajoilta olen tottunut siihen että pitää täytellä papereita potilaille ja ajaa heidän asiaansa. Vaikka Suomessa ei sentään yleensä tarvitse taistella vakuutusyhtiöiden kanssa. Se mikä Suomessa kävi sujuvammin oli potilaskertomusmerkinnät. Joka viikko lupaan itselleni etten jätä niitä rästiin, mutta joka viikko niitä jää rästiin.

Lentopallo järvessä osa 1.

Tavallaan täällä sen pitäisi olla helpompaa: klikkauksia potilaan tutkimisen kohdalla (ja voin jopa kopioida edellisen käynnin merkinnät ja vaan muokata sen mukaan mitä tein tällä kertaa eri lailla) ja suunnitelma tulee automaattisesti "älykomentoja" käyttäen, kirjoitan .arviointijasuunnitelma, ja kertomukseen ilmestyy jokainen käyttämäni diagnoosi ja määräämäni lääke ja testi. Minä kun pystyn kirjoittamaan samaan aikaan kuin puhumaan potilaan kanssa, luulisi että kaikki olisi melkein valmista jo ennen kuin potilas lähtee vastaanotolta. Mutta päivän lopussa meidät ajetaan klinikasta, kukaan ei saa jäädä tekemään töitään loppuun, koska henkilökunta haluaa lukita ovet, eikä vaarallisella alueella kenenkään anneta lähteä klinikasta yksin muutenkaan. Siihen mennessä kun olen kotona, olen nälkäinen ja väsynyt, eikä töihin tule enää tartuttua.

Lentopallo järvessä osa 2. Kolmannesta osasta ei tullut kuvaa,
kun olin siellä itse sitä yrittämässä ylös.

Normaali oletus töitä hakiessa on, että lääkäri näkee 9-10 potilasta neljän tunnin klinikkasessiossa. Se tarkoittaa sataa potilaskertomusta viikossa. Parempi petrata, tai tuleva työnantaja potkii minut pellolle alta aikayksikön kun jään jälkeen dokumentoinnissa ja sitä kautta laskutuksessa!

Tulevasta työnantajasta puheen ollen, hion viimein CV:täni. Torstaina yhden potentiaalisen työnantajan rekrytapahtumaan, siinä viimein pakote saada CV kuntoon. Avoimet ovet eivät ole ykkösvaihtoehdossani, johon en vieläkään ole ottanut yhteyttä - kun ei ole ollut se CV päivitettynä. Nyt sitten - viimeistään maanantaina sinne mailia.

Maahanmuuttajaystävällinen paikallisvihamielinen seutu

Viimeisen kahden viikon tapahtumat tällä puolen Atlanttia lienevät päässeet uutisiin myös Suomessa: Kaksi surmaa poliisin toimesta, uhrit nuoria afroamerikkalaisia miehiä, ja surmat mitä todennäköisimmin täysin epäoikeutettuja, eli valkoista poliisia vaan alkoi pelottaa. Rauhanomaista marssia seuranneet poliisisurmat varmasti olivat uutisissa myös.

Minäkin asun varsin segregoituneessa lähiössä.
En tunne naapureitani, mutta luulen ettei täälläkään tajuta.

#BlackLivesMatter ja muu kansalaiskeskustelu surmien ja ihonväriin perustuvan epätasa-arvon ympärillä kiteytyy minun silmissäni siihen, että afroamerikkalaiset yrittävät saada valkoisia ymmärtämään edes hitusen, millaista on elää mustana valkoisessa yhteiskunnassa. Ja valkoiset eivät tajua. Että miksi pitäisi sanoa mustien elämällä olevan arvoa, kun kaikilla elämillä on arvoa. Paras lukemani vertaus, joka paljastaa väittämän sokeuden, menee seuraavasti:

Perhe istuu illallispöytään. Kaikki saavat ruoka-annoksensa, mutta Kaarlo jää ilman. Kaarlo siihen, jotta "Kaarlolle ruokaa". Perhe loukkaantuneena vastaa, "Kaikille ruokaa" ja jatkaa illallistaan huomioimatta Kaarlon tyhjää lautasta.

Samaan "all lives matter" -kategoriaan menee minulla myös ne valkoiset erityisesti miehet, jotka julistavat että he eivät ole "privileged", he eivät syntyneet kultalusikka suussa ja sitä paitsi mustat pojat kiusasivat koulussa. Eivätkä tajua, että kyse ei ole siitä etteikö valkoinen mies tekisi töitä menestyksensä eteen, vaan siitä, että valkoisella ei ole menestyksen tiellä rakenteellista estettä toinen toisensa jälkeen.

Tällä viikolla sosiaalisessa mediassa levisi Chicagon seudulla asuneen miehen kirjoitus siitä, millaista oli kasvaa afroamerikkalaisena Chicagon lähikaupunkialueella. Lukekaa! Lue tuo kirjoitus, vaikka et mitään muuta tänään lukisi. Vaikka olen luullut jo aika paljon tietäväni paikallisesta arjesta, kirjoitus jätti hämilleen.

Minulle kirjoitus oli erityisen pysäyttävä, sillä se osui kirjaimellisesti lähelle: kun muutin tänne, muutin puolen tunnin päähän kirjoittajan kotipaikasta. Maahanmuuttajana ja muukalaisena, vierasta kieltä puhuen ja erilaisiin tapoihin totutellen voisi luulla, että minulla olisi kokemusta siitä, millaista on olla "vieras", "toinen", "muukalainen". Vaan ei minulla ole. Minä olen joutunut muistuttamaan toisinaan, että minäkin olen maahanmuuttaja, ja saanut vastaukseksi selityksen, että minä olen eri asia. Ihanko totta? Ja miksi??

Tätä miestä, täältä kotoisin, on kohdeltu "toisena" ja "vieraana" koko hänen elämänsä ajan, samalla kun minä, todellinen muukalainen olen saanut osakseni luottamusta ja ystävällisyyttä, olen kuulunut enemmän joukkoon kuin hän, amerikkalainen, napervillelainen. Miettikääpäs sitä hetkinen. Ja lukekaa yllä linkittämäni juttu.

Seniori

Valmistunut luokka hyvästeltiin kaksi ja puoli viikkoa sitten. Uudet aloittivat työnsä todenteolla tänään. Heinäkuun ensimmäisestä virallisesti kirjoissakin ollaan senioreja.

Kotipihapuu

Viimeisen vuoden haasteet ovat osittain erilaisia kuin aiemmin. Tänä vuonna pitää hakea pysyvää lisenssiä, läpäistä erikoislääkäritentti, löytää työpaikka, ja ennen kaikkea kouluttaa ekavuotisia ja opiskelijoita. Omalle kohdalle osuu myös curriculumin ja viikottaisten luentojemme kehittämistä.

Mitä tehdä kun oikeastaan tekisi vain mieli nukkua, hoivata kirsikkatomaatteja ja käydä välillä pyöräilemässä?

... no vitsivitsi, eiköhän tämä tästä lähde liikkeelle.

...kirsikkatomaattien voimin ellei muuten.

Kiukku puhuu

On jäänyt kirjoittaminen, eikä valitettavasti ahkeran tenttiinlukemisen johdosta. Tänä iltana koen kuitenkin tarvetta avautua, ja koska blogini on linnani, täältä pesee.

I get too worked up over things, otan kierroksia vähän liian herkästi, olen todennut pian jo lukemattoman määrän kertoja viime viikkojen ja kuukausien aikana etenkin lähimmille työkavereilleni.

Työasiat aina antaa kierroksia, ja voi olla, että se sitten herkistää ottamaan kierroksia muistakin asioista. Ei kannata lukea, jos on riskiä että kierrokset tarttuvat turhan herkästi. Nimittäin...

Työasioita:

• Passiivisaggressiiviset "tee tämä heti" -mailit byrokratiapuolelta täysin irrelevanteista aiheista. Minulla on parempaakin tekemistä
• Epämääräiset tehtävänannot ja suuret ja projektit joiden hyväksi pitäisi tehdä jotain ja mielellään heti, mutta joiden tarkoitus jää kerta toisensa jälkeen ainakin minulle hämärän peittoon. Yhä useammin tuntuu siltä, että haluaisin vaan valmistua ja yksinkertaisesti tehdä potilastyötä.
• Edellisessä mainitut, joiden jalkoihin jää asiat ja ideat joita haluaisin oikeasti toteuttaa erikoistumisaikanani. (Mutta samaan hengenvetoon on todettava, että parantamisen varaa on omassakin päässä ihan riittävästi eli kerron kyllä itsellenikin että lusikka kauniiseen käteen vaan.)
• Kun joutuu toteamaan sen, että omavuotiset työkaverit ovat niin paljon parempia kaikissa suhteissa, ja alkaa jännittää, minkälaiseksi muodostuu joukko, joka saapuu ensi heinäkuussa. Esimerkkinä mainittakoon vitivalkoinen maalaispoika, joka ei kolmannellakaan selittämällä ymmärtänyt, mitä rasistista on siinä, että toteaa "mustat lapset on niin söpöjä!" Jos lukijani Suomessa ei sitä intuitiivisesti ymmärrä, se sallittakoon - lukijani Suomessa todennäköisesti elää tilanteessa jossa on helpompi ymmärtää näkemys että tummaihoinen on "toinen" tai "muu" ja valkoinen on "normi". 
• Potilaat, jotka vievät valtavan määrän henkisiä voimavaroja ja aikaa, ja seuraavassa hetkessä heittävät kaiken työsi menemään. Esimerkiksi kävelemällä ulos klinikasta kun minä käsittelen monimutkaista ja herkkää tapausta erikoislääkärin kanssa. Tai ne jotka sekä esittävät olevansa terveyden perikuva ja ei voisi kuvitellakaan ottavansa pillereitä (=buranaa) että myöntävät käyttävänsä järkyttävät määrät alkoholia, tupakkaa ja maria sekä joitain epämääräisiä pillereitä, sekä kertovat syöpähuolistaan ja tykytyksistään ja patista tuossa ja tujauksesta tässä että eivät voi odottaa 10 minuuttia verikoetta moninaisten ongelmiensa selvittämisen aloittamiseksi. (Tiedän että meidän klinikassa usein on kyse tietämättömyydestä ja osaamattomuudesta, joten vastuu on aina minulla ohjata, selittää, ohjata uudestaan ja olla hermostumatta. Mutta silloin kun vaikka verikoe jää ottamatta siksi että potilas on liian pilvessä tajutakseen ohjeistusta "istu tuossa, sinut kutsutaan verinäytteelle" alkaa minulla tulla mitta täyteen. Mieluummin hoidan kolmea kuuskymppistä oikeasti monivaivaista heroinistiä kuin yhtä kuvatunkaltaista paranoidista pössyttelijää, ja molemmista todella on kokemusta.)
• Faksit. !"%)¤/ faksit, joiden lähettäjät ja vastaanottajat voivat kerta toisensa jälkeen kirkkain silmin todeta että ei mennyt perille, yritetään uudestaan, ja mikään ei etene, sillä kappas vaan, vieläkään ei mennyt faksi läpi. 
• Pirstoutunut terveydenhuolto. Tiedättekö, täällä voi tehdä lähetteen vaikka sydänkirurgialle ja laittaa siihen vain diagnoosin ja yhden sanan "kliinisiksi kommenteiksi". Tai radiologian lähetteet sairaalan puolella, joihin ei mahdu kolmea sanaa enempää ja radiologilla ei ole siten mitään kliinistä kontekstia. Kolmen kuukauden kuluttua näet potilaasi uudelleen, ja saat kuulla ettei mitään ole tapahtunut siten kuin piti koska faksit ei menneet perille, potilas ei ymmärrä mitä piti tapahtua, ja järjestelmät eivät puhu toisilleen. Tai vähintään oli jälleen jonkun hautajaiset tai kyytiongelma tai joku tarvitsi lapsenvahtia, ja näinollen jäi erikoislääkärin vastaanotto, testi tai terapia väliin - ja mitä voin siihen sanoa, potilaideni elämä kun vaan kerta kaikkiaan on kamalan monimutkaista, eikä välillä ole varaa kahden dollarin bussilippuun, ja elämän palasten koossa pysyminen on seitinohuen langan varassa.

Suomesta: Se epäsivistyksen, omaannapaantuijotuksen ja suoranaisen historian uudelleenkirjoituksen määrä, ja kaikki paljon pelottavammatkin vihan ilmiöt mitä sieltä kuulee, saa säännöllisesti ottamaan kierroksia, ja jättää samalla täysin sanattomaksi. Nyt sieltä kuuluu sellaistakin, mitä voin omakohtaisesti kommentoida, sillä se vaikuttaisi minun perheeseeni, jos suunnittelisin paluumuuttoa. Paluumuuttohalut ovat historiallisen alhaiset, mutta kuitenkin: Perheenyhdistämistä halutaan vaikeuttaa menemällä EU:n minimitasolle eli vaatimalla maksimit mitä EU-lainsäädännön puitteissa voidaan vaatia. Ehdotuksen rasistisia päämääriä on turha yrittää naamioida "maahanmuuttokriittisiksi" tai "tolkullisiksi", sillä lopputulos on sama kuin muilla persujen ja kumppaneiden "älynväläyksillä". Tarkoitan sellaisia kuten että "ei pakolaisia Suomeen, pitää auttaa lähtömaassa" -lausunnot kun on edellisessä kuussa leikattu 40% kehitysavusta ja järjestöiltä. Nyt on että "ei maahanmuuttajien perheitä Suomeen" kun ensin valitetaan kamalasti että maahan tulee nuoria miehiä ilman perheitään. Kun tällainen nuori mies saa toissijaisen suojelun tarpeen perusteella oleskeluluvan, halutaan näköjään varmistaa että hän jää yksinäiseksi nuoreksi mieheksi, sellaiseksi jota niin kovasti eräissä piireissä pelätään. Sentään tämä ei "toimisi": pakolaisten ja turvapaikan saaneiden kohdalla, heidän perheenyhdistämistään ei voi rajoittaa tulovaatimuksin. Mutta tästä päästäänkin minuun itseeni ja kaltaisiini: Suurimmat ryhmät, joihin tämä vaikuttaisi, olisivat opiskelun tai työn kautta Suomeen tulleet, ja Suomen kansalaiset joilla on ei-EU-kansalaisia perheenjäseninä. Siinä vaiheessa kun loppusijoitusmaa oli meillä vielä epäselvä, Suomeen asettuminen ja sinne ilolla veroja maksaminen oli houkuttelevaa erityisesti siksi, että byrokratia oli vähäisempää ja mies saisi yhteiskunnan tukea tullakseen mahdollisimman pian nettoveronmaksajaksi. Siinä vaiheessa olin myös juuri valmistunut, ja siinä varmaan alle 10%:ssa suomalaisia jotka vastavalmistuneena ylittivät sen täysin perusteettoman korkean tulovaatimuksen. (Sen on varmaan hatustaan vetänyt se sama kokoomuspoliitikko, joka ei uskonut että Suomessa kukaan tienaa alle kaksi tonnia kuussa.)

TL; DR eli yhteenvetona: Ei taida Suomi haluta sijoitustaan takaisin eli minua maksamaan sinne veroja.

USA:sta.

• Täällähän on vallalla ihan sama nationalistisfasistinen populismin aalto kuin Euroopassa, ja rasismista ollaan jälleen tekemässä salonkikelpoista mm. surkuttelemalla kuinka vaikeaa on olla valkoinen Amerikassa. Haistakaa kukkanen. 
• Saan ihottumaa jo joka kerta kun kuulen Trumpin äänen. 
• Korkeimman oikeuden tuomari Scalia kuoli tänään. Yritin olla kommentoimatta mitään minnekään, ettei menisi epäasialliseksi, kuolihan hän vasta tänään. Pidin juuri kymmenen minuutin (tarpeettoman) luennon miehelle siitä, miksi Scalia oli halveksittavista halveksittavin tuomari ja miten kukaan kehtaa väittää hänen olleen puhtaasti perustuslaillinen, kun perustuslakia piti hänen mukaansa tulkita joko kirjaimelliesti tai aikalaistulkinnan perusteella - riippuen täysin siitä, mikä sopi hänen perikonservatiiviseen maailmankuvaansa. Mies, joka toi meille rajoittamattoman aseenkanto-oikeuden. Mies, joka vastusti kuolemantuomion poistamista kehitysvammaisten kohdalla. Mies, joka kehtasi väittää olevansa pelkästään perustuslain puolella, perustuslain joka varsin selvästi sanelee kirkon ja valtion erottamisen, vastusti vimmatusti julkirukoilun kieltoa. Esimerkkejä riittää. Vuosien varrella Scalian mielipiteiden kuuleminen on saanut veren kiehumaan, eikä hänen kuolinpäivänsä tehnyt poikkeusta.
• Ja ihan yhtä paljon ottaa pannuun saman tien alkanut taistelu, kuka nimittää Scalian seuraajan. Republikaaneille on yhtäkkiä ilmiselvää, että enää 11 kuukautta presidenttinä oleva presidentti ei ole presidentti enää ollenkaan, ja jotenkin elämme jotain välikautta, jolloin ei voi enää tehdä nimityksiä eikä päätöksiä. Eniten meinasi raivostuttaa republikaani/libertaaritutun kommentti, että ihan samalla tavalla demokraatit jumittaisivat republikaanien nimitysyritykset vastaavassa tilanteessa. Jos olisi ollut minun asiani vastata, olisin toivottanut hänet tervetulleeksi takaisin heti, kun argumentointi on viisivuotiaiden hiekkalaatikkokinasteluja korkeammalla. 
• Niin Suomessa kuin Illinois'ssa ja koko USA:ssa (etenkin Trumpin kannattajien keskuudessa) ollaan sellaisen harhan vallassa, että politiikassa kokematon, bisneksessä uraa tehnyt henkilö on paras johtamaan valtiota/osavaltiota/muuten vaan korkeaan poliittiseen tehtävään sopiva. Karhun marjat sanon minä. Suomessa tehdään päätöksiä ja sitten todetaan että oho se olisi laitonta, ajetaan alas yliopistoja ja niin edelleen ad nauseam. Illinois'ssa ei ole budjettia. Eli koko 12-miljoonainen osavaltio pyörii ilman rahoitusta kahdeksatta kuukautta, paitsi missä tuomarit ovat oikeudessa määränneet, että on maksettava vaikka rahaa ei olisi (kuten Medicaid, köyhien ja lasten terveysvakuutusjärjestelmä). Illinois'n republikaanikuvernööri haluaa murskata ammattiliitot, kutistaa budjettia ja säästää. Tällä hetkellä säästetään sitten sillä tavoin, että hädänalaisille ei ole sosiaalipalveluja (osavaltion suurin sosiaalipalvelujen tarjoajajärjestö irtisanoi juuri yli 40% työntekijöistään, koska osavaltiolta ei enää tule rahaa). Alaikäiset kodittomat, useat heistä väkivallan uhreja ja mielenterveysongelmaisia, löytäkööt itse yösijansa. Varhaisen puuttumisen pikkulapsityö ontuu, sillä vaikka ongelmien toteamispuoli saa edelleen rahoitusta, jos vaikka vauveli tarvitsisi fysioterapiaa tai toimintaterapiaa, niiden rahoitus onkin jo katki. Näitä säästöjä niitetään sitten, kun nuoruudesta asti työkyvyttömien tai runsaasti apua tarvitsevien määrä räjähtää käsiin.

Tähän vielä sellainen pikkujuttu kuin että ammuskeluja on Chicagossa alkuvuonna ollut käsittämättömän paljon. Olen alkanut seurata uutisista missä ja milloin niitä on tapahtunut, mutta ei kannattaisi. Ei siitä saa muuta kuin lisää sokeaa raivoa ja voimatonta surua, ja pahimmillaan alkaa pelottaa.

Jospa nyt rauhoittuisin tekemään loput rästityöt eiliseltä. 

Uusi vuosi ja déjà vu

Hyvää uutta vuotta! Kuten tavallista, toivottelen sitä vielä pitkälle alkaneen vuoden puolelle. Tänä vuonna aloitin vuoden pienellä déjà vulla, kun ilmoittauduin tenttiin. Ihan kuin olisin tehnyt jotain sellaista ennenkin.

Notarisoitu henkilöni todistaminen on matkalla Teksasiin. Nyt kun vielä saisin rutistettua sen verran tenttiinlukua että ei mene plörinäksi. Meinaa mennä saamattomuuden puolelle, ihan kuin olisi liikaa aikaa kun on kahden päivän viikonloppuja

Törmäsin myös siihen jo tuttuun ilmiöön,
että Amerikassa välitetään enemmän Suomen
"provinsseista" kuin Suomessa.
Mitään vikaa listassa? Minkä itse valitsisit?
(Jos tuota näkee kukaan lukea)

En ollut pahoillani kun pääsin jättämään hyvästit vuodelle 2015. Vuosikatsauksia lukiessa yhdessä kysyttiin päivämäärää, joka vuodesta jää mieleen. Varsin kuvaavaa koko vuodesta on, että ainut joka tuli mieleen, oli 12.4. Se oli viimeinen päivä osastotiimissä ykkösvuonna. Tälle vuodelle on luvassa parempaa. Muun muassa. Vähitellen selvinnee, mitä se muu sitten pitää sisällään.

Päivä johon mahtui kaikkea

Aina välillä, etenkin kesänihkeään aikaan, palaan hetkeksi siihen kun olin uusi täällä. Suomalaisille on kai aika tuttu ilmiö, että pimeän ja kuumankostean yhdistelmä tekee vierauden tunteen. Tänään myös.

Päivään sopivaa Americana-soundtrackia:

 

Meidän maanantai alkoi kello kymmenen yli yksi aamulla ovikellon soittoon. Kerta se ensimmäinenkin. Mies meni avaamaan, ja kuulostellessani tapahtumia hetken ihmettelin miten se noin sumeilematta avaa oven keskellä yötä. Siellä oli poliisi, joka totesi että kaasua. Oli ajanut ohi ikkunat auki ja haistanut. Pian tuli palokunta, joka totesi että kaasua toden totta. Minä menin nokosille, sentään vaatteet päällä sen jälkeen, kun palokunta oli tullut sisällekin haistelemaan mittarinsa kanssa. (Harmitti, etten käynyt ennen nukkumaanmenoa suihkussa, ja harmitti, että tiskit oli vielä yhden yön odottamassa pesijäänsä. Kuka tietää milloin seuraavaksi saataisiin kuumaa vettä.)

Maakaasusta puhuttaessa ajattelen
ihan aina tätä. Ihan aina. (Wikipedia)

Sitten tuli kaasuyhtiö, joka totesi että kaasuahan se, ja tulee meidän crawl spacesta eli epäkellarista. Minä otin siinä vaiheessa nokosia BBC:n kv-radion tahtiin, kun mies nykäisi hihasta että kaasuahan se, ja meidän pitää lähteä. 

Varttia myöhemmin oli vähän tavaroita kasassa, ja ajoimme peräkanaa Holiday Inniin viitisen minuutin ajomatkan päähän. Saimme kakskymppiä alennusta koska saavuimme vasta kolmen jälkeen yöllä. Uni ei heti tullut silmään, mutta herätyskellon soidessa olisi tietenkin maistunut makeasti.

Puoli kahdeksalta marssin lääkärintakki olalla hotellin ovesta ulos ja suuntasin Route 66:a töihin. Totesin, ettei kesällä kannata jättää banaaninkuoria autoon vaikka kuinka olisi roskapussissa. Banaanikärpäset on yhtä hankalia hävittää autosta kuin keittiöstä. Ehdin töihin ajoissa viedäkseni viikonlopun terveysbasaarirekvisiitan takaisin koordinaattorille ja käydäkseni loungessa kaivamassa lokeron hätätilavarastosta unohtamaani deodoranttia kainaloon, ja kertomassa parille työkaverille kaasuepisodista.

Hotellihuoneen tiiliseinä kuin kotoisalta 80-luvulta
omiaan lisäämään surrealistista tunnelmaa. (Tripadvisor)

Matkalla olin jo saanut mieheltä viestin, että kaasuvuoto olikin naapurista sittenkin, ja viemäriä pitkin oli vuotanut meidän pyykkihuoneeseen. Eikä muuten haissut sisällä ollenkaan, ulkona vain. Eikä haissut pyykkihuoneessa kun Sunnuntaina pesin pyykkiä.

Työpäiväänkin mahtui kaikkea. Aamu oli tuskaisen hidas hiljaisella lastenneuron klinikalla. Tuskainen siksikin, että tekemistä oli juuri sen verran, ettei mitään muutakaan voinut tehdä. Siitä on aikaa, kun olen tuntenut itseni niin kandiksi, kuin kahden lääkisopiskelijan ja yhden lastentautien erikoistuvan kanssa tutkimushuoneessa seisoessani tumput suorana erikoislääkärin toimintaa seuraten. Yritin tietenkin näyttää kamalan älykkäältä ja samalla potilaalle empaattiselta. Onnistui varmasti mainiosti kolmen tunnin unilla.

Lounastauolla puin työkaverin kanssa sitä, mikä kaikki meidän klinikalla voisi olla paremmin, ja puputin iänikuista salaattia kananrinnalla.

Iltapäivä oli taas yksi klassikko juuri samaisella omalla klinikalla. Ensin odotan potilaita, sitten niitä pitäisi nähdä kerralla neljä. Yksi on samoin Suomessa ja täällä: Ihan vaan "reseptiä uusimaan" tullut potilas on tietenkin se monimutkaisin. Päätä alkaa särkeä, lääkäriharjoittelija katoaa ja olen siitä vain helpottunut sillä hän on anteeksi vaan niinsanotusti suoraan laivasta astunut, eikä minulla ole kiireinen klinikkarutiini niin hallussa, että pystyisin samalla opettamaan ummikkoa. Poikaparka.

Lopulta lääkäriharjoittelijaparka seisoo edessäni tumput suorana kun istun potilaiden lähdettyä hetken vaan hengähtämään ja ilahtumaan isän lähettämien kesäsaaristokuvien äärellä. (Kylmä tai ei, paratiisilta näyttää!) Lääkäriharjoittelijaparka taisi seisoa siinä viisi minuuttia ennen kuin tajusin että hän odotti minulta taikasanoja "Lähde kotiin."

Päänsärystä huolimatta päätän pitäytyä ennen kaasuepisodia tehdyssä suunnitelmassa mennä illaksi syvemmälle maakuntaan katsomaan iranilaista elokuvaa Ellystä. Onneksi tarkistan Googlesta: Eisenhowerilla on 50 minuutin hidastuma, ja kaarran Rooseveltille ennen tukosta, joka radion mukaan johtuu siitä, että poliisi etsii motarilta ammuskelun todistusaineistoa, ja kaikki kaistat on suljettu. Pikkutietä ajaessa saan hyvän tilaisuuden pysähtyä Walgreensiin päivällistä hakemaan, ja hankin aikoihin surkeimman pikkupurtavaillallisen, ja Monsterin (jolla päänsärky lähtee).

Vangitseva elokuva merimaisemassa. Suomessa kuitenkin kauniimpaa. (kuva)

Löydän miehen ja appivanhemmat elokuvateatterista juuri ennen elokuvan alkua. Kannatti mennä, vaikka kaikki klinikan paperityöt jäävätkin nyt huomiseen - huomiseen, jolloin tehtäväksi tulee jotain neljäntoista uuden potilaan klinikkapaperityöt.

Kotimatkalla avaan ikkunat selkoselleen ja kuvittelen viimeistenkin banaanikärpästen lentelevän pois. Kuumankostea tuuli ja Led Zeppelin radiosta vähän liian kovalla muistuttavat, että hei minä asun nykyään Amerikassa, kuinka kummallista. Kotona on ilmastointi päällä eikä ole tapahtunut kaasuräjähdystä.

Taitekohta ja elämää

Tänään oli viimeinen päivä vastasyntyneiden osastolla vauvalääkärinä. Huomenna vielä puoli päivää lastenpsykiatriaa, ja ensimmäisen vuoden jaksot on paketissa. Pitää sanoa, että niin ihania mussukoita kuin vastasyntyneet voivatkin olla, olen kahdessa viikossa perinpohjin kyllästynyt niiden hoitamiseen. Jok'ikinen niistä on tasan samanlainen, paitsi että on tyttö tai poika. Tietty jokunen on vähän keltainen (harva), joillain on syntymämerkkejä, ja sitten on meidän sairaalassa väistämättä ne, joille pitää tehdä huumetesti tai pyytää lastensuojelua mukaan. Mutta nekin vauvat ovat niin samanlaisia, että on pitänyt tehdä kierrolla hyvät muistiinpanot, jotta muistaisin kuka on mitäkin.


Ehkä minun on vaikea innostua pikkuvauvoista senkin takia, että olen siellä omituisten asioiden keskellä: En ymmärrä amerikkalaisten ei-uskonnollista ympärileikkaustapaa, ja haluaisin saarnata imetyksen ilosanomaa. Kirjoitin rintaruokinnasta jo aiemmin (kts kommentit myös). Vastasyntyneiden osastolla kahdessa viikossa tapasin ehkä viisi täysimetystä suunnittelevaa äitiä, joista yksi luovutti jo ennen kotiinlähtöä. Hirvittävän herkästi äidit luulevat, että jos ensimmäisen 24 h aikana tuntuu että "maito ei riitä", pitää lasta ruokkia pullosta. Yhden äidin kohdalla se johti jatkuvaan pulautteluun, jota kas kas ei sattunut rintamaitoaterian jälkeen. Eniten edelleen ärsyttää se, että pulloruokintaa lähtökohtaisena valintana ei kyseenalaisteta edes sen vertaa, että kysyttäisiin äidiltä, miksi hän ei edes yritä rintaruokintaa.

Sairaala metroasemalta katsottuna. Tuli sekin kokeiltua, lähin metroasema. 

Nopeasta puutumisesta huolimatta on ollut herkkää olla elämän isojen käänteiden äärellä, ja nähdä myös niin selvästi vauvoistaan hurmaantuneita äitejä ja isiä. Elämä on, kuten sanotaan: Siinä missä ensimmäisen vuoden ensimmäinen puolikas ja pitkälle toistakin meni vain ja ainoastaan töitä tehden, töitä ajatellen ja töistä puhuen, viimeiset viikot olen saanut monta muistutusta siitä, että oikeaa elämää on.

Ensin oli matka Suomeen. Olen todella tyytyväinen tammikuiseen äkkipäätökseeni mennä sittenkin Suomeen lomalla, vaikka aika lyhyeksi jäikin. Pystyisinköhän enää lähtemään, jos muuttopäätös Suomesta pois pitäisi tehdä nyt? Suomalainen arkikin näyttäytyi lomalaiselle aika ihanana: arki-iltoinakin voi olla sosiaalista elämää? Linssit nostalgialaseissani sen kun vahvistuvat.

Todiste siitä, että olen käynyt keskustassa.
Keräilen näitä asemakirjaimia - kuvina toki vain.

Kotiin Chicagoon palattua täällä oli perheessä sairastapaus, ja olin onnekas kun ylipäänsä olin jaksoilla, joista etenkin hyvään syyhyn vedoten saattoi lähteä sairaalaan yli tunnin matkan päähän. Toipilas on nyt kotona, mutta tulipa todettua että jos perhettä asuu alle puolen tunnin matkan päässä, ei pitäisi antaa mennä kuukausia tapaamisten välillä. (Puhumattakaan siitä, että perhe Suomessa ei kuule minusta mitään kuukauteen, ja on saattanut pidemäänkin mennä.)

Ja sitten viime lauantaina olimme ystävän hautajaisissa. Kuolema ei tullut yllätyksenä pitkän sairauden jälkeen, mutta... Epäreilua se silti on. Täysin epätieteellisesti väitän, että tässä maassa on liikaa nuoria syöpäpotilaita. (Käykää vaikka katsomassa Go Fund Me -sivustolta syöpään liittyvien joukkorahoitusaloitteiden määrää. Meidän ystävämme rahastoon kertyi niin paljon, että toivottavasti ei jää sairauskuluvelkoja.) Muistotilaisuudessa mieheni ystäväpiiri kokoontui yhteen pitkästä aikaa, hyvänä aikomuksena pitää jatkossa tiiviimmin yhteyttä. (Ei ole vain erikoistuvat lääkärit, jotka laiminlyövät ystäviään lähellä ja kaukana, erikoistuvat lääkärit vaan ovat siinä useaa astetta pahempia.)

Nyt, kun minulla on vapaita viikonloppuja, menoni koostuvatkin suurimmaksi osaksi töihin liittyvistä ulkoiluista - valmistujaisia ja opettajalääkärin brunssia. Siitä on hyvin pitkä aika, kun viimeksi olin tilanteessa, jossa kaipasin ikiomaa menoseuraa viikonloppuillalle: Joko seuraa oli, tai ei ollut viikonloppua.

On kuitenkin ehditty baseball-peliin pilviä ihailemaan

Toisen erikoistumisvuoden oppimistavoitteisiin sisältynee siis työn ja oikean elämän parempi yhteensovittaminen.

Ai niin, mutta enemmän vapaa-ajan voi käyttää myös tenttiinlukuun (syksyllä edessä kaksi), komiteoihin ja tiesmihin meitä ollaan lykkäämässä, sekä puolipakollisiin tutkimusprojekteihin.

Helpoksi ei väitettykään

Kukkivat puut kotinurkilla

Meidän erikoistumisohjelma on muutosten keskellä, kun vuosi sitten ohjelman johtaja vaihtui. Nykyinen oli laitoksella töissä ennenkin, ja entinen on edelleen laitoksen dekaani, mutta muutos on silti iso. Akateemisella puolella uusi pomo on tuomassa uusia käytäntöjä, tai elvyttämässä vanhoja, ja niinpä kävi että ensimmäinen morbiditeeti ja mortaliteetti -tapausselostus jossa olen läsnä, tulikin minun esitettäväkseni. Näissä esityksissä käsittelyyn otetaan tapaus, jossa potilas kärsi komplikaatioita tai sivuvaikutuksia tai kuoli odottamattomasti. Läsnäolijat ruotivat, missä ja mikä meni vikaan, mitä voi tehdä toisin ja mitä systeemissä tulisi muuttaa.

Esittelijässään, hoitavassa lääkärissä, ainakin minussa, tällainen puinti aiheuttaa tietenkin ahdistusta sanotaanko että riittävissä määrin. Sain tietää tästä velvollisuudestani vain viikkoa aiemmin, mutta meni silti päiviä ennen kuin sain koottua itseni valmistelemaan tapausta. Sen lisäksi, ettei minulla ollut haisuakaan millä formaatilla tai mihin keskittyen meidän laitoksella näitä yleensä vedetään, ahdisti tietenkin, että potilastietoja tarkastellessa löydän jonkun selkeän virheen, jotain yksinkertaista, joka minun olisi pitänyt huomata.

Lopulta aloitin työnteon keskiviikkona vähin erin, jatkoin torstaina nahkeasti mutta tavattuani pomon kanssa hahmotin edes, mihin keskittyä, mutta silti tein esitystä koko yön nukkumatta silmäystäkään.

Kun jo neljä viikkoa sitten lopetin osastojakson, yritin tuuletusperiodin jälkeen lopettaa myös valittamisen ja siihen keskittymisen, kuinka meiltä vaaditaan mahdottomia, ja että meillä pitäisi olla oikeus enempään lepoon ja elämään sairaalan ulkopuolella. Tätä esitystä valmistellessa huomasin, että sain vähitellen äänen vaihtumaan kellossa: Kukaan ei tätä tietä helpoksi väittänytkään. Suomessa lääkiksessä ja kavereiden kesken puhuttiin usein epävarmuuden sietokyvystä, ja käännän sen melkein ahdistuksen sietokyvyksi täällä, jossa epävarmuutta koko lääketieteen saralla siedetään hyvin huonosti.

Tämä on vaikea työ, ei vain siksi että se vaatii kaiken ajan, eikä vain siksi, että se vaatii osaamaan paljon niin yksityiskohtia kuin suuria linjoja ja niiden yhteensovittamista - ei vain siksi, että farmakokinetiikka ja fysiologia ovat vaikeita, tai siksi, että yön synkimpänä tuntina pitää kohdata vaikea potilas jonka tarinasta ei ota selvää millään. Tämä on vaikea työ ensiksi ja viimeksi siksi, että vilpittömästi parhaansa yrittäneenä ja kaikenkin aikansa antaneena joutuu kohtaamaan rankkoja tilanteita ja huonoja lopputuloksia, joiden jälkeen pitää pystyä katsomaan potilastaan ja pomoaan silmiin, itseänsä peiliin, ja pystyä kohtaamaan tekemänsä virheet ja niiden seuraukset, ja jatkamaan töitänsä pelkäämättä mutta entistä parempana lääkärinä.

En löytänyt sitä pelkäämääni käänteentekevää yksityiskohtaa joka aiemmin olisi jäänyt huomaamatta ja jolla komplikaatio olisi voitu väistää. Selvisin unettoman yön jälkeenkin esityksestä ja keskustelusta riittävän hyvin, vaikka suuta kuivasi. Hoidin hommat iltapäiväklinikallakin ihan muitta mutkitta, mutta nukuin sitten kaupan parkkipaikalla autossa (pysäköityäni!) parinkymmenen minuutin unoset huomaamattani - ja nukuin seuraavana aamuna niin pahasti pommiin, että viimeinen vuoroni ennen lomaa, synnärillä, jäi kokonaan väliin. Eli lintsasin! Tunnustin chiefille mutta se ei koskaan vastannut... Teen sen takaisin joskus, lupaan.

Mutta loma siis alkoi, ilman että ollenkaan sitä tajusin. Kuuden tunnin päästä lähden lentoon! Suomi kutsuu pikavisiitille, jolle luulin valmistautuvani edeltävällä viikolla sen sijaan että ahdistusmöykytyn työasioista. Pakattuna on jo alusvaatteet, mitäköhän sitä muuta tarvitsee?

P.S. Jos olet ystäväni Suomessa ja saat tietää matkastani tätä kautta, olen pahoillani - tiedotussihteerini otti lopputilin, ja aikaa Suomessa on liian vähän. Minut löytää vanhempieni luota, tervetuloa kahville!

Kypsymistä

Melkein yhdeksän kuukautta takana, 27 edessä. Sitä alkaa kypsyä: Olen kypsempi hoitamaan potilaitani itse, ja minulla alkaa viimein olla potilaita, jotka tulevat klinikalle ja nimenomaan haluavat minun vastaanotolle.

Olen kypsempi arvioimaan meidän erikoistumisohjelmaa ja näkemään sen hyvät ja huonot puolet, ja tämän viikon teema on itse asiassa ollut (tappavan työtahdin ohella) Asiat jotka me ensi ja seuraavana vuonna teemme paremmin, keskusteluja kollegoiden kesken. Lisää akateemista kunnianhimoisuutta! Vähemmän ensivuotisten harteille sysäämistä, vähemmän hierarkiaa. Vähemmän tyhjiä sanoja, enemmän tekoja erikoistuvien hyvinvoinnin edistämiseksi. Vähemmän säädösten tuijottamista säädösten täyttämisen vuoksi ja enemmän tarkoituksenmukaista oppimista.

Sitä alkaa kypsyä myös muussa mielessä, kun palaa osastotiimiin katastrofipäivänä ja tekee 19 tuntia töitä, nukkuu puolitoista, herätäkseen viimeistelemään edelliseltä yöltä ylijääneet työt ja tekemään toisen 18-tuntisen työpäivän, jolta myös jää rästitöitä tehtäväksi vaikka tänään, vapaa-aamuna ennen 16 tunnin vuoroa (joka, let's face it, venynee vähintään 20-tuntiseksi.)

Tällaisina viikkoina viimeistään torstaina ei kotimatkalla enää jaksa kuunnella radiota, vaan pitää turvautua tähän ja epäterveellisiin äänenvoimakkuuksiin:

Voimamusiikkia.

Olen kuitenkin tämän satatuntisen työviikon paremmalla puolella jo, ja ilmassa on toivoa elämän jatkumisesta, kun ensinnäkin nukuin yli kuusi tuntia, ja aamulla olin yhtä aikaa hereillä ja kotona miehen kanssa, ja ensimmäistä kertaa sunnuntain jälkeen juteltiin ilman että olin puolikoomassa, ja samalla nautiskelin Mokkamestareiden kahvilla (sisko! <3) ja Ruispuikulalla avokado-tomaattipäällysteellä.

Tänään kahdeksi töihin ajaessa saattaakin riittää Florence + The Machine ja normaalit volyymit.

Perspektiivi, työ ja elämän tarkoitus

Leikilläni olen sanonut, että vuodenvaihteen työrupeama osastotiimissä, kun vedin pari satatuntista työviikkoa, oli suorastaan traumatisoiva. Tosissani en sitä vieläkään sellaiseksi kutsuisi, mutta oli se käännekohta jonka jälkeen erikoistumisen alkuaika on varmuudella ohi. Sen lisäksi, että omieni joukossa en koe itseäni enää tulokkaaksi, suhtaudun työntekoon itsenäisemmin, ja näen erikoistumisohjelmamme puutteet selvemmin.

Olen kuitenkin akuutista univelasta selvittyäni ollut edelleen vähän jumissa. Sellainen keskitalven hidastuma, vaiko edelleen megatyöviikkojen seurausta?

Luin maanantaina jutun Sierra Leonesta USA:an palanneesta hoitajasta, joka eristettiin kotiinsa toimettomuuteen työskenneltyään kuusi hektistä, äärettömän rankkaa viikkoa ebolayksikössä. Kannattaa muuten lukea koko juttu. Huvittavaa kyllä tunnistin pienen mittakaavan yhtäläisyyksiä omaan tilanteeseeni. Huvittavaa siksi, että on naurettavaa paisuttelua verrata omia kokemuksiani erikoistuvana chicagolaisessa sairaalassa ebolan vastaiseen työhön Sierra Leonessa (perspektiiviä, nainen!) mutta tunnistettavaa, koska minä en vieläkään melkein neljän viikon jälkeen oikein tiedä miten päin olisin kun on aikaa muullekin kuin työnteolle ja nukkumiselle.

Talvisen toimintaterapian tulosta

En ole saanut rästitöitä hoidettua, en ole siivonnut, pyykkäsin vasta tänään kun käytössä oli viimeiset puhtaat ja ehjät alushousut, liityin viimein salille mutta olen käynyt siellä vasta pari kertaa, tein kyllä jäälyhtyjä ja leivoin leipää ja se oli varsin terapeuttista, mutta välttelen työpöydän ääreen istahtamista ja koen tuhlaavani aikaa, haahuilen, on outoa kun ei ole kamalasti vastuuta ja paine siirtyä heti seuraavaan tehtävään.

Sitä kokee olevansa äärettömän tärkeä, kun ei ehdi ajatella muuta kuin potilastyötä. Oli paljon helpompi nousta aamulla sängystä kun tiesi, että joku tarvitsee minua siellä, kuin nyt mennessäni synnärille tai klinikkaan, jossa hommat hoituisivat minusta riippumatta, vaikka voinkin siellä olla hyödyksi.

Toisin sanoen tähän työhön voi addiktoitua, ja vieroitusoireita esiintyy stimulaation loputtua. Silti enemmän pelkään kuin odotan teholle ja sitten takaisin osastotiimiin menoa kahden ja puolen viikon päästä.

Tästä tasapainoa!

Pitänee siis yrittää välttää tilannetta, jossa työ olisi elämäni tarkoitus. Välillä kun alkoi tuntua, että se olisi ihan hyväkin tarkoitus elämälle, mutta otan järjen käteen ja totean, että tasapainotettava on, jo erikoistumisen aikana.

Hyvät ja huonot

Arkiset tavat ovat muuttuneet etenkin aikaisten aamujen myötä. 

Tämän erikoistuvan lääkärin pelastus on monena aamuna ollut kuivasampoo, jolla käsittelyn jälkeen tukka näyttää amerikkalaiskelpoiselta. Siinä missä Suomessa en kokenut mitään sosiaalista painetta hiusten laittoon (mutta pesin joka aamu lyhyen pehkoni), täällä pitää olla joko huolella kiharrettu tai huolella suoristettu tukka. Minulla ei ole edelleenkään kumpaakaan, mutta tarvittaessa hiustenpesun jälkeisenä päivänä kuivasampoon suihkuttelulla bedhead on parissa minuutissa kurissa ja kelvollinen, enkä olekaan toivottoman myöhässä. 

Tämän erikoistuvan lääkärin turmioksi puolestaan koituu ruokala. Sokerin- tai suklaanhimoksikin sitä voisi kutsua. Työntäyteisen 31-päiväisen kuukauden mahantäytteitä ei ihan saanut työnantajan 160 dollarin ruokarahalla, joka on kätevästi ladattu henkilökorttiin. Niinpä viimeisen viikon aamukahvit (ja aamuomeletit!) ja lounaat (ja puddingit kerma- ja dominokeksikerroksineen) tulivat osin parempionnisten kollegojen korteilta, osin koordinaattorilta kinutuilla vouchereilla ja loput omasta pussista. Ilman pudinkia tuntui mahdottomalta tarttua jälleen nälkävuoden pituiseen rästisanelulistaan rauhallisena lastentautilauantaina.

Arkieloa ja -iloa

Taas tulisi tällainen satunnaisuuksia-päivitys, mutta sentään kuvilla. 

Ensimmäisessä kuvassa en yrittänyt ikuistaa autoa, vaan sen takana olevan talon. Lämmitti sydäntä kauniisti koristeltu kuisti keskellä kurjistunutta kaupunginosaa. Kuvat tietty on kaikki taattua Motorola-laatua.

Olen kävellyt. Nyt tosin mietin onkos tämä ollut ainut kerta viime aikoina. Muutettiin 9 kk sitten, eikä vieläkään ole uutta salijäsenyyttä. Talvella pyörälenkit on kuitenkin jokseenkin hypoteettinen liikunnan muoto. (Viimeksi lomalla.)

Hei olen käynyt Chicagon keskustassakin! Kuvassa paras(!!) pikaotos jouluvaloista. Kaupungin joulukuusi on vielä näkemättä, joulutori jäänee kokonaan väliin tänä vuonna. Mutta haitanneeko välivuosi.

Saimme viimein käyttöömme uuden sosiaalitilan. Niin kai sitä suomeksi kutsuttaisiin - paitsi että pomon vastustuksesta huolimatta halusimme sinne työpisteitä, ei vaan sohvan, telkkarin ja jääkaapin.  Käyttöönvihkiäisiä vietettiin viime perjantaina nyyttäreillä. Tähän asti sisältä ottamiani kuvia ei voi julkaista, mutta tässä näkymä ikkunasta: Etualalla akuuttipsykiatrian ulkoilutila.

Kävin keskustassa uudemman kerran kun järjestimme ensimmäisen ekavuotisten tapaamisen työn ulkopuolella. Suunnitelmissa se on ollut vasta kolmisen kuukautta, oli aikakin! Elephant & Castle tarjosi yllättäen valtavan maukasta hummusta, ja pääsin pitkästä aikaa junamatkustamaan. 

Chicagon Union Stationin komea ja tyhjä Great Hall

Tai ei ihan tyhjä sittenkään:

Mitä teet, mies?

Ja kauniiksi lopuksi esittelen uuden minäni, Pilvi Puunmurhaaja. Tässä on n. 60% ensimmäisen viiden kuukauden aikana potilastyössä käyttämästäni paperista matkalla tietosuojatun paperin roskikseen. Tästä kuvasta on jo vähän aikaa, mutta muutenkin on paperityöt melko kivasti pulkassa, ja syytä onkin kun deadlinejen lisäksi lähestyy seuraava osastojakso.