Synnärillä

Gynen jaksolla jälleen. Minulla taitaa olla itse asiassa kaikkiin jaksoihin viha-rakkaussuhde, mutta tähän jaksoon kaikkein voimakkain sellainen. Plussien ja miinuksien listat menisivät melkolailla tasan (+++ ysin aamut kahdesti viikossa!!!), mutta yksi iso miinus tulee synnärivuoroista. Syntymän ihme - mikä sen etuoikeutetumpaa kuin päästä synnytyksiä hoitamaan, voisi kummastella. Vähän hävettää sanoa, mutta muutaman ensimmäisen kerran jälkeen se ei enää ole niin ihmeellistä, ja se kaikki muu synnärillä vie ihmeestä hohtoa.

Ensinnäkin siellä on hyvin tarkka hierarkia, plus hoitajat ovat erittäin tarkkoja reviiristään. Niinpä kahdesti viikossa yhteensä 16 kertaa vuodessa vuoroon tuleva erikoistuva joutuu joko nielemään läpinäkyvästi peitellyn huonon kohtelun tai käyttämään kyynärpäitään ja olemaan itse se peepää.

Synnärivuoroista 80 prosenttia on odottelua, että jotain tapahtuisi. Jos poistun osastolta, jotain tapahtuu takuuvarmasti silloin - eli jos välitän ollenkaan, parempi pysyä osastolla. Parempi pysyä etenkin silloin, jos paikalla on erikoislääkäri, koska he kyllä huomaavat, ja heiltä tulevat arvioinnit, vaikka 90%sti teemmekin työmme muiden erikoistuvien lääkärien kanssa. Siinä odotellessa gyn-erikoistuvat yrittävät saada yle-erikoistuvan niskoille ärsyttävimmät paperityöt. Eilisellä vuorolla niskaani heitettiin ei vain yksi, vaan kaksi tulotekstiä - sen jälkeen kun potilas oli jo synnyttänyt! Kummassakaan synnytyksessä en ollut mukana. Kiitti vaan.

Ja sitten kun on äksönin aika, pitäisi niitä kyynärpäitä käyttää kolmikertaisesti että pääsisi oikeasti hoitamaan sen synnytyksen. Järjestelmällisesti se on gyn-erikoistuva, joka sen synnytyksen hoitaa... eikä minulla ole tarpeeksi kyynärpäitä pitämään siinä kohtaa puoliani, eikä vähintään siksi että en voi väittää että pystyisin homman itsenäisesti edes hoitamaan!

Niinpä osakseni jää hohdokastakin hohdokkaampi istukan synnyttäminen.

Siitä äksönistä puheen ollen, olisi mielenkiintoista kuulla ovatko mielikuvani suomalaisesta synnäristä ihan vanhentuneita tai virheellisiä. Varoitus: Voi olla liian ällöjä juttuja joillekin, lue omalla vastuulla.

Peruserot on siinä, että täällä jokaisen synnytyksen hoitaa lääkäri. Opetussairaalassa erikoistuvat lääkärit ovat jatkuvasti läsnä, ja erikoislääkäri tulee ainakin pistämään päänsä ovesta sisälle, jotta voi kuitata palkkionsa. Mutta vastaavasti jos jotain tapahtuu, erikoislääkäri on vastuussa, oli hän paikalla tai ei.

Synnytyssalissa voi lapata väkeä kuin Laitilan Munamarkkinoilla. Ei tarvitse olla puoliso tai tukihenkilö, siellä on äitiä ja mummoa ja tätiä ja kaveria ja jonkun veljenkin olen tainnut tavata. Lapsia ei kuitenkaan. Synnytyssaliin ainakin meidän sairaalassa otetaan saman tien sairaalaan tullessa, ei varmistella osastolla, että käynnissä on. Jokunen näkemäni synnytys on tapahtunut ilman epiduraalia, mutta syystä tai toisesta kaikille tunnutaan tuppaavan oksitosiinia ellei saman tien niin parissa tunnissa, jos eteneminen on hidasta. Operatiivisempaa siis kuin Suomessa, jos käsitykseni enää paikkaansa pitävät, ja yksi suurimmista syistä lienee lääkärivetoisuus.

Sen sijaan yhtään episiotomiaa en ole nähnyt.

En muista, että Suomessa synnärillä sisätutkimukset olisi tehty steriilillä hanskalla. On mielestäni itsensä huijaamista, että sisätutkimus koskaan olisi steriili. Ponnistusvaiheessa lääkäri pukeutuu steriiliin kaapuun ja hanskoihin, synnyttäjää peitetään steriilein liinoin ja alapää pestään jodilla. Olen muistavinani, että melkein 10 vuotta sitten Suomessa synnärivuoroja tehdessäni alapään "steriiliksi" pesun oltiin todettu vähentävän infektioita plusmiinusnolla, eikä sitä harjoitettu.

Mutta toisin kuin Suomessa(?) kenellekään ei täällä tarjota peräruisketta, joten tosi steriilinä alue pysyykin.

Ison plussan annan USA:n systeemille siitä, että joka nainen tapaa imetyskonsultin jolla siis on ihan varsinainen imetyskoulutus, ennen kotiutumista. Mutta miinuksen puolelle jää se, että jälkitarkastukseen tulevista potilaista, tai lastentaudeilla tapaamistani pikkuvauvoista tasan yksi on ollut täysimetetty yli muutaman viikon, ja hänellä olikin sitten puutostauti.

Olisi mielenkiintoista kuulla, jos jollain on ajantasaisempaa tietoa ja/tai muita vertailukohtia synnäritoimintaan.

Tuli todettua

Olen synnärillä/naistentaudeilla jälleen. Tuli todettua että minulla on huono synnärikarma - ei taaskaan synnytyksiä.

Otin kyllä ilon irti hiljaisesta päivästä, ja varastin itselleni sekä aamupalatauon että aamupäiväunet(!!!) kun edellisenä yönä taas yhden mahdottoman päivystysvuoron jälkeen nukuin vain vaille neljä tuntia.

Vielä sen lisäksi jäi aikaa viimeisen rästisanelun hoitamiselle ja potilaslokien edistämiselle.

Ja nyt potilaslokin pariin jälleen: En edes ole ihan varma paljonko minulla on vielä aukkoja heinä-syyskuussa, jonka deadline on huomenna.

Onneksi on mies, joka patistaa osallistumaan joulukuuhun mm. kuusta ja valoja laittamalla, ja äiti, joka lähettää partiolaisten joulukalenterin! Ei jää työpaikan joulukoristelut ainoaksi muistutukseksi lähestyvästä juhlasta.

Getting your numbers

Yleislääketieteilijöinä me kierretään olennaisia erikoisaloja pääasiassa kahden viikon jaksoissa. Kaksi viikkoa on aika lyhyt aika, mutta mukavaa tietty on että rankimmat jaksot eivät jatku loputtomiin. (Tai että koko kuukautta putkeen ei tarvitse olla sairaalalla puoli kuusi aamulla.) Ainoastaan omilla osastoilla ollaan kuukausi kerrallaan.

Niinpä olen jo tehnyt kolme ensimmäisen gynen jaksoni neljästä synnärivuorosta. Ylempivuotisilla on pääasiassa yksi neuvo gynen jaksoille: Get your numbers early. Toisin sanoen,  erikoislääkäriyteen vaaditaan 30 synnytystä ja 10 jatkuvuuspotilasta (joita hoitaa sekä "neuvolassa" että synnärillä), ja on hyvä saada kriteerit pitkälle täytettyä ensimmäisenä vuonna jo.

Mutta mitä tehdä, kun omien vuorojen aikana potilaat joko puuttuvat tyystin (pitkä on se yövuoro jossa on vaille tunnille töitä, mutta valvoa pitää 12 tuntia) tai he kieltäytyvät synnyttämästä?? Ei ainoatakaan synnytystä vielä.

Työaikasäädökset

Erikoistuvan lääkärin taskutarvikkeistoa.

Kun kaikki on uutta, ottaa se tietenkin voimille enemmän kuin sitten kun tämä kaikki hoituu rutiinilla. En edes ole joutunut koviin töihin ensimmäisen viikon aikana, osin koska meillä ei ole vielä tunnuksia kahteen kolmesta(!!) sähköisestä potilastietojärjestelmästä, jota sairaala ja eri klinikat käyttävät. Vaikka tunteja onkin viidessä päivässä kertynyt ihan reippaasti, neljänä päivänä ehdin syödä lounasta, ja neljänä olin kotona ennen seitsemää. Silti en eilen illalla enkä tänään ole saanut aikaiseksi mitään, mitä olisi pitänyt, enkä oikein hahmota että viiden tunnin kuluttua olen aloittanut kahdentoista tunnin synnärivuoron. 

Viimeisen vuosikymmenen aikana viranomainen, American College of Graduate Medical Education (ACGME) on alkanut valvoa erikoistuvien työtunteja tarkemmin, ja

Sairaalan viehkeää sisustusta. Ihan joka osa
ei ole näin ankeaa.

meidänkin pitää joka viikko vahvistaa toteutuneet aikataulut: yli 80 viikkotunnin ei saa mennä (neljän viikon keskiarvona laskettaen), pisin yhtäjaksoinen työvuoro ensimmäisenä vuonna saa olla 16 tuntia, ja kahden vuoron välissä pitää olla vähintään 8 tuntia, mieluiten 10. Meidän aikataulumme on rakennettu näiden sääntöjen ympärille, mutta ilmeisesti pikku ylityksistä kuten neljän tunnin ylitöistä ei kukaan tee poikkeusilmoituksia. Turhaa paperityötä, kun työ nyt on mitä on, ja työt on tehtävä.

Oma kiertelyni alkoi siis naistentaudeilla ja synnytyksillä, jota on edessä vielä toinen viikko. Viikko-ohjelman mukaan työtunteja olisi 62, ja ACGME:n vaatimukset täyttyvät helposti saadessani peräti kaksi(!) 24 tunnin lepoa - eilisillasta tähän iltaan 25 tuntia, ja sunnuntaiaamusta maanantaiaamuun 24 tuntia. Yli 25 tunnin yhtäjaksoista vapaata ei sitten olekaan odotettavissa ennen kuin lomalla, jonka ensimmäiselle päivälle osuukin minulla sopivasti ensimmäinen in-service exam, erikoistuvien pakollinen tentti.

Hyvä(?) alku

Yksi ihmetyttävimmistä asioista terveydenhuollossa minulle oli alkuun se, miten ihmiset käyttävät leikkaussalivaatteita ja labra- ja lääkärintakkeja ympäri kaupunkia. En kerta kaikkiaan ymmärtänyt sitä.

Tänään aloitin osastojaksot synnärillä, jossa leikkaussaliasu on pakollinen. Kulttuuriin sulautumisen kannalta voi sanoa että alku oli hyvä:

Siinäpä minä istun autossa kotimatkalla lääkärintakki päällä. Ja alla on ne scrubsit. Syitä? Ensiksi puutteelliset pukuhuonetilat (lue: niitä ei ole). Toiseksi, aloitan huomenna päiväni sairaalan ulkopuolella, ja lääkärintakki piti tuoda kotiin kuitenkin. Kolmanneksi, ajansäästö. Neljänneksi, kotimatka meni yksityisautossa - ehkä polkupyöräily on yksi syy etten koskaan lähtenyt minnekään takki päällä Suomessa! :D Viidenneksi, kallisarvoisen ajan säästö. Jaa se tuli kahteen kertaan. No syystäkin.

Ja sitäpaitsi noudatin protokollaa ja scrubsien päällä on suojavaate, ts. lääkärintakki.