Torstaina karkasin töistä aikaisin (kakskyt vaille seitsemän) ja menin katsomaan elokuvaa, joka nimestään huolimatta ei kertonut minun keskiviikkoillasta, eikä perjantai- eikä lauantai-illasta (tai no yöhönhän sen meni ennen kuin kotiin lähdin).
Hienosti remasteroitu Beatles-elokuva vanhassa leffateatterissa oli mainiota vastapainoa työnteolle. Hyvä, etten perunut kun tuntui siltä etten ehdi ajoissa (lopulta myöhästyin vain 10 minuuttia). Erityisesti koska oltiin appivanhempieni kanssa: Appiukko on ainut tuntemani ihminen, joka on nähnyt Beatlesit livenä.
Anopilta sain elokuvan jälkeen pikkupussin suklaatryffeleitä lääkärintakin taskuun. Perjantain pelastukset!
Pelastuksista puheen ollen, en osaa kuvitella että jaksaisin mitään muuta työtä tällaista tahtia. Potilaskontaktissa itsessään on jotain, mikä auttaa jaksamaan. Se on mielenkiintoista, se on haastavaa, ja vaatii kaiken huomion niin, että haastatellessa ja tutkiessa potilasta sekä johtopäätöksiä tehdessä on hämmästyttävän helppo keskittyä juuri siihen potilaaseen, unohtaen muut vaatimukset ja muut odottavat työt. Mikä mahtava työ, vaikka kaiken nieleekin.
Kuulosti niin kovalta tuo sun työsi kun kuvailit kiireisen päivän menoa, että ajattelin miten ihmeessä jaksat päivästä toiseen. Mutta uskon ymmärtäväni miten työ itsessään tosiaan auttaa jaksamaan, on varmasti mielekästä tavalla jota harvat muut työt ovat.
ReplyDeleteHyviä päiviä sinne!
Kiitos! Huomiseen lähdetään lyhyemmällä listalla potilaita kuin pelkäsin, joten sovitaan että siitä tulee hyvä päivä. :) En varmasti jaksaisi, jos tätä tahtia pitäisi mennä monta kuukautta putkeen. Onneksi ollaan omilla osastoilla vain 4 viikkoa kerrallaan, muut jaksot ovat vähän löysempiä.
DeleteHyviä päiviä sinne myös, ihan erilaisten haasteiden keskelle!