Tutuksi

Suomalaisen ja amerikkalaisen osaston suurin rakenteellinen ero on, että siinä missä Suomessa osastolla on lääkäri(t) ja osaston kaikki potilaat on osaston lääkäri(e)n hoidossa, täällä erikoislääkärillä on potilaansa riippumatta siitä, millä osastolla he fyysisesti sijaitsevat.

Siitä ja ehkä muistakin syistä lääkärit kiertävät keskenään, ja usein kierrot ovat paperikiertoja eli potilaita ei välttämättä käydä katsomassa, ainakaan kaikkia. Sen sijaan juniori-erikoistuva ja seniori-erikoistuva käyvät molemmat (yleensä erikseen) katsomassa potilasta.

Mietin, että miten ihmeessä sitä oppii tuntemaan hoitajat, sosiaalityöntekijät, farmaseutit (jep! Ja jee! Meillä on osastoilla fyysisesti läsnä farmaseutti!) fyssarit, sairaalapastorit jne, kun sitä juoksee kolmen tai neljän osaston välillä pisin päivää (etsien toimivaa vapaana olevaa päätettä). Konsulttejakin on kamala määrä, monet tarvitsevat kardiologia, nefrologia, kirurgia tai psykiatria. Tai kaikkia niitä.

Muutaman viikon jälkeen huomaan ettei se tutustuminen ole yhtään niin vaikeaa kuin ensin luulin. Ja toisaalta, kun siellä on päivittäin keskimäärin kaksitoista tuntia... Sen hoitajan muistan hyvin, kenen kanssa vaihdettiin highfivet kun potilas toimitti vatsansa juuri ennen kuin oltiin ripustamassa kovan luokan peräruisketta. Sen jumpparin muistan, jonka kanssa tuskailtiin päivä toisensa jälkeen kotiuttamisvaikeuspotilaan kanssa. Varmana muistan sen sairaalapastorin, joka piti omaisen vasemmasta kädestä kun minä oikeasta, kun hänen läheistään samaan aikaan elvytettiin.