Viikkokatsaus: Osasto opettaa

Viides päivä takana osastolla, viides päivä kun seniori hoputti että mitä vielä täällä teet, sun pitää lähteä kotiin.

Ensimmäinen päivä kun seniori sanoi että sun pitää levätä ettet heti pala loppuun. (Ehdin hyvin ulos ovesta ennen kahdeksaa kuitenkin, mikä oli tärkeää koska kuudelta aamulla pitää olla taas pelipaikoilla, ja 10 tunnin lepo on pakko saada.)

Ensimmäinen päivä kun otin mutkia kovasti suoraksi potilasdokumentoinnissa. Täällä pitää tehdä täysi väliarvio joka päivä täysine potilaan tutkimisineen.

Viides päivä kun en jaksanut lukea asiasta A B tai C liittyen hoitamaani potilaaseen.

Ongelma kun on se, että samalla kun seniori sanoo, että meidän pitää saada sut lähtemään täältä aikaisemmin, hän myös kiittelee perusteellista dokumentointiani, ja toteaa että ne jotka kirjoittavat potilasmerkintänsä nopeasti eivät yleensä kirjoita niitä hyvin.

Eikä vaan se dokumentointi, vaikka se onkin se kita joka nielee ajasta valtavan lohkareen, vaan toistuvasti saamme ohjeita, että ei saa luottaa aiempiin merkintöihin, ei saa unohtaa kysyä tupakoinnista tai siitä, minkälainen reaktio sopimattomasta lääkkeestä oli tullut, ja kyllä jokaisen pitää omasta potilaasta tehdä täysi tutkimus. (Minun oikotieni ovat puutteellinen refleksien testaus, vajaa selän ja kaulan tutkiminen. Pitää löytää joitain oikoteitä niihin - ja joihinkin muihin. Joka kohta pitää kuitenkin täyttää. Englannin lääkärisanastoa ja ärsyttäviä lyhenteitä opin vähä vähältä. Kuten Yleisvaikutelma: Hyvin kehittynyt, hyvä ravitsemustila, ei akuuttia distressiä.

Eli tee vähemmässä ajassa enemmän, tai sama. Siinä taitaa olla jokaisen lääkärin työelämän ydinvaatimus.

Siinä tietty auttaa luntit. Kirralaisilla on oikein lunttivihko,
josta otin itselleni kopiot. Luntit auttaisi paremmin jos niitä muistaisi käyttää.
Harmi kyllä kiperimpiin juttuihin ei ole luntteja.

Ai niin, tänään oli ensimmäinen aamu kun nukuin herätyskellon ohi. Ehkä siksi että vaikka eilen oli ensimmäinen päivä kun en viimeistellyt potilasmerkintää kotona, otin silti töitä kotiin, kun faksista oli pukannut 89-sivuinen potilaani aiempi sairaushistoria, ja jossain välissä sekin piti käydä läpi. Kävin sitä läpi tässä sohvalla pidettyäni ensin ruokatauon, ja nukahdin se sylissä niin, että muistiinpanojani jouduin itsekin arvailemaan.

Mulla on silti maailman paras työ. Viimeistä potilastani katsomaan mennessä lupasin seniorille, että olen ihan tosi nopea, mutta siinä sairaalasängyn vieressä päätin kuitenkin olla vain vähän nopea, potilaan tapaamisessa on aina sitä jotakin - pakkopullista huolimatta. Potilas sanoo jotain, ja sitä lähtee seuraamaan kuin johtolankaa, tai vielä enemmän kun potilas kysyy jotakin, minusta on itse asiassa melkeinpä parasta päästä selittämään potilaalle hänen vaivaansa.

Ja lääketiede noin ylipäänsä, ilman potilaitakin, anteeksi nyt vaan mutta yksinkertaisesti en usko jos kukaan väittää että universumissa on jotain mielenkiintoisempaa ja monimuotoisempaa ja kiehtovampaa. Toistaiseksi pystyn nauttimaan jopa kantapään kautta oppimisesta. Hemodynamiikkaa, hydrostatiikkaa jopa, vähän kemiaa ja aimo annos farmakologiaa elävissä ihmisissä nähtynä!

Ja elektrofysiologiaa!