Lastentaudit

Ensimmäinen viikko lastentaudeilla takana. Tänään on mielestäni kovasti ansaittu (melkein-)vapaapäivä: kolmeen viikkoon ensimmäinen vapaapäivä, joka ei alkanut yövuorolla. Takana seitsemän päivän putki 12-13-tuntisia päiviä.

Kerronpa viikostani.

Sunnuntai: Kirralaisen päivystysvuoro omilla osastoilla. Paljon sairaita potilaita tai sellaisia, joille tapahtuu jotain mihin pitää reagoida. Hoitajat eivät jätä rauhaan ja piippari piippaa säännönmukaisesti silloin, kun olen pääsemässä dokumentoinnin alkuun, ja päivä on alusta loppuun sekava. Käyn tutkimassa viimeisen väliarviopotilaani samalla kellonlyömällä, kun minun pitäisi jo päästä lähtemään.

Maanantai: Hiirenpapanoita kotona! Nakerrettu myslipatukka! Leppoisaa lastentautien jaksoa odottaen kyseiselle osastolle aamuseitsemäksi. Koen, että minulla on varsinainen ensimmäisen päivän syndrooma, kun kaikki vaikuttaa epäjärjestelmälliseltä ja työnjako epämääräiseltä. Pakenen ilman lounasta hädin tuskin työt tehtynä klinikalle iltapäiväksi.

Tiistai: Herään lopullisesti siinä vaiheessa kun huomaan, että housuissani on reikä. Mihin olen voinut repäistä takapuoleni lääkärintakin läpi?? Raks-raks-raks -> EI! Hiiri. Hiiri on mennyt housuistani läpi päästäkseen myslipatukkapaperille taskuun. Ähäkutti, paperi oli jo tyhjä. Jään miinukselle silti, oli uudet lempihousut! Asialle on tehtävä jotain. Mies on vähän hellämielinen, kutsuu hiirtä "häneksi" ja "kämppikseksi".

Töissä huomaan, että edellinen päivä ei ollut ensimmäisen päivän syndroomaa, vaan lastentaudeilla on epäjärjestelmällistä ja työnjako on epämääräistä. Asiakirjat kirjoitetaan käsin, seniorit ovat suoraan sanottuna hukassa ja päättämättömiä, ja erikoislääkäri on tiukka ja tarkka (turhan-, sanoisinko.) Minulla on 13 tunnin vuoro.

Keskiviikko: Töissä entistä pahempi kaaos. Päivävuoron seniorit lähtevät, minä olen tehnyt ylitöitä tunnin siinä vaiheessa, kun yövuoron seniori tulee sanomaan että olisi uusi potilas, kolme itse asiassa, joista päivävuoron seniorit eivät sanoneet mitään. Minut velvoitetaan katsomaan niistä yksi, vaikka minun vuoroni on jo ohi. Lähden kotiin vihaisempana kuin koskaan mistään työpaikasta kolmen ylityotunnin jälkeen.

Torstai: Herään leppyneenä, mikä on helpotus sillä pelkäsin palaavani töihin ja järjestäväni kohtauksen. Mutta hiiri on kiivennyt laukkuuni nakertamaan myslipatukkaa! Ja kyllä, myslipatukka on nykyisin ravintoympyrästäni 180-210°. Yääääk. Töihin saapuessani huomaan että vesipullo on kaatunut laukkuun, miten se oli löysällä? Voinko syyttää hiirtä siitäkin?? Miksi otin laukun jossa tiesin hiiren käyneen??? Tänään on minun vuoroni jäädä kahdeksaan saakka töihin. Kaaos jatkuu, pääsen lounaalle kello kuusi. Onneksi myslipatukoita riitti taskuun hiiren jälkeenkin. Kaaosseniorit kehottavat käymään syömässä, mutta koska minulle on jo aiemmin viikolla esitetty ääneen tyytymättömyyttä kun asiat eivät olleet valmiina ja seniorit saivat kuulla kunniansa kun lastentaudeille ei ollut ainuttakaan vapaata paikkaa vaikka päivystyksessä oli viisi lasta odottamassa, päätän jättää lounaan myöhemmäksi. Edelleen tiimi tekee paljon päällekkäistä ja tuplatyötä. Päätöksiä ei osata tehdä. Minua kehotetaan soittamaan konsultille, mutta ennen kuin lause loppuu seniori muuttaa mieltään ja sanoo soittavansa itse - ovat ilmeisen pelokkaita jok'ikistä konsulttia kohtaan, koska ovat ilmeisesti niin tiukkoja. Kumma kyllä ne joille minä puhuin, vaikuttivat järjen ihmisiltä, eivätkä yrittäneet lytätä minua. Niin ja seuraavana aamuna sama puhelu on edelleen tekemättä, ja minua pyydetään soittamaan.

Perjantai: Hiiri on käynyt taas laukulla, vaikka olin nostanut sen korkealle pöydälle. Nyt riitti. Mies virittää töistä tultuaan loukun, ja syötiksi tietenkin sitä myslipatukkaa (maapähkinä-manteli-tummasuklaa on sen suosikki. Hiiren, ei miehen.) Minä olen aamupäivän luennoilla omieni parissa, ja omalle vuosikurssille päästelen vähän höyryjä lastentautien meiningistä. Myöhemmin kuulen, että minulla olisi kuin olisikin oikeus lähteä kello viisi, eikä heillä todellakaan oikeutta lykätä minulle lisätöitä sen jälkeen - liian myöhään välttääkseni sen päivän ylityöt, lähden taas kahdeksalta vaikka viideltä oli määrä. Sama meininki jatkuu.

Kotimatkalla kuulen mieheltä, että yksi hyvistä ystävistään on parhaillaan yrittämässä itsemurhaa ja lähettää sekavia viestejä. Mies on jo soittanut poliisille. Kun pääsen kotiin, lähdetään vajaan tunnin matkan päähän metsään joen varteen tietämättä mikä siellä on vastassa - meillä ei ole kaverin vaimon yhteystietoja. Lopulta saamme poliisilta tietää että kaveri on löydetty ja viety tajuissaan sairaalaan. Vietämme loppuillan sairaalassa kaverin vaimon kanssa.

Kun palataan kotiin puolenyön jälkeen, loukku on lauennut ja hiiri on nalkissa. Tuntuu kummallisen osuvalta ja osuvasti kummalliselta päätökseltä rankalle illalle ja kaoottiselle työviikolle.

Lauantai: Päivystysvuoro lastentaudeilla. Pelkään pahinta. Saavun hieman myöhässä ja pienen asenneongelman kanssa jo. Niin ja huomattavan väsyneenä. Seniori on vaihtunut, myös erikoislääkäri on eri, ja päivä sujuu rauhaisissa tunnelmissa. Potilaitakaan ei tunge ovista ja ikkunoista. Lounaalla (oikeaan lounasaikaan!) tapaan yleislääketiedekollegani ja todetaan ykstuumin, että tästä vuodesta voisi selvitä vähemmin vaurioin, jos työn ulkopuoliset asiat voisi laittaa pakkaseen, eikä mitään tapahtuisi kenellekään.

Käytän kaksi tuntia yhden tulotekstin käsinkirjoittamiseen, sillä välillä pitää käydä hakemassa kahvia ja sulkea silmät. Ajatus ei kulje. Huudatan lapsiparkoja. Pääsen lähtemään puoli tuntia etuajassa. Nukahdan vaille tunti kotiin tulostani.

Sunnuntai: Vapaapäivä! Ei herätyskelloa! Kävellään miehen kanssa aamupalalle lempparipaikkaani syksyltä haiskahtavassa kirkkaassa aamussa. Hyvää ruokaa! Ehdin ja jaksan lähteä kirkkoon, ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen - kuorolla vielä kappale jonka osaan joten voin mennä mukaan! Aurinko paistaa! Hangout-videopuhelu siskon kanssa! Ja töitäkin saan tehtyä, enää neljä rästisanelua, saatanpa paitsi välttää varoituskirjeen yli 30 päivää rästissä olleista saneluista, myös saada työnantajalta hyvityksen tämän kuun parkkimaksusta. (Viime kuusta en todellakaan saanut.) Ehkä ehdin vielä yhden sanelun ennen kuin lähdetään vielä tapaamaan paria kaveria.

Ja tein pannaria! Onnistui sanelujen lomassa! Tätä
lähemmäs ruuanlaittoa en ole päässyt viikkokausiin!

Jo 20 tuntia poissa työpaikalta tekee näköjään ihmeitä: Jostain syystä suhtaudun toiveikkaasti tulevaan viikkoon, ehkä pääsen tekemään muutakin kuin kirjurin hommia, ehkä opin jotain peräti lääketieteellistä? Yksi on varma: En tee yhtään ylimääräistä palvelusta lastentautien tiimille, enkä tee tuntiakaan ylitöitä.