Taitekohta ja elämää

Tänään oli viimeinen päivä vastasyntyneiden osastolla vauvalääkärinä. Huomenna vielä puoli päivää lastenpsykiatriaa, ja ensimmäisen vuoden jaksot on paketissa. Pitää sanoa, että niin ihania mussukoita kuin vastasyntyneet voivatkin olla, olen kahdessa viikossa perinpohjin kyllästynyt niiden hoitamiseen. Jok'ikinen niistä on tasan samanlainen, paitsi että on tyttö tai poika. Tietty jokunen on vähän keltainen (harva), joillain on syntymämerkkejä, ja sitten on meidän sairaalassa väistämättä ne, joille pitää tehdä huumetesti tai pyytää lastensuojelua mukaan. Mutta nekin vauvat ovat niin samanlaisia, että on pitänyt tehdä kierrolla hyvät muistiinpanot, jotta muistaisin kuka on mitäkin.


Ehkä minun on vaikea innostua pikkuvauvoista senkin takia, että olen siellä omituisten asioiden keskellä: En ymmärrä amerikkalaisten ei-uskonnollista ympärileikkaustapaa, ja haluaisin saarnata imetyksen ilosanomaa. Kirjoitin rintaruokinnasta jo aiemmin (kts kommentit myös). Vastasyntyneiden osastolla kahdessa viikossa tapasin ehkä viisi täysimetystä suunnittelevaa äitiä, joista yksi luovutti jo ennen kotiinlähtöä. Hirvittävän herkästi äidit luulevat, että jos ensimmäisen 24 h aikana tuntuu että "maito ei riitä", pitää lasta ruokkia pullosta. Yhden äidin kohdalla se johti jatkuvaan pulautteluun, jota kas kas ei sattunut rintamaitoaterian jälkeen. Eniten edelleen ärsyttää se, että pulloruokintaa lähtökohtaisena valintana ei kyseenalaisteta edes sen vertaa, että kysyttäisiin äidiltä, miksi hän ei edes yritä rintaruokintaa.

Sairaala metroasemalta katsottuna. Tuli sekin kokeiltua, lähin metroasema. 

Nopeasta puutumisesta huolimatta on ollut herkkää olla elämän isojen käänteiden äärellä, ja nähdä myös niin selvästi vauvoistaan hurmaantuneita äitejä ja isiä. Elämä on, kuten sanotaan: Siinä missä ensimmäisen vuoden ensimmäinen puolikas ja pitkälle toistakin meni vain ja ainoastaan töitä tehden, töitä ajatellen ja töistä puhuen, viimeiset viikot olen saanut monta muistutusta siitä, että oikeaa elämää on.

Ensin oli matka Suomeen. Olen todella tyytyväinen tammikuiseen äkkipäätökseeni mennä sittenkin Suomeen lomalla, vaikka aika lyhyeksi jäikin. Pystyisinköhän enää lähtemään, jos muuttopäätös Suomesta pois pitäisi tehdä nyt? Suomalainen arkikin näyttäytyi lomalaiselle aika ihanana: arki-iltoinakin voi olla sosiaalista elämää? Linssit nostalgialaseissani sen kun vahvistuvat.

Todiste siitä, että olen käynyt keskustassa.
Keräilen näitä asemakirjaimia - kuvina toki vain.

Kotiin Chicagoon palattua täällä oli perheessä sairastapaus, ja olin onnekas kun ylipäänsä olin jaksoilla, joista etenkin hyvään syyhyn vedoten saattoi lähteä sairaalaan yli tunnin matkan päähän. Toipilas on nyt kotona, mutta tulipa todettua että jos perhettä asuu alle puolen tunnin matkan päässä, ei pitäisi antaa mennä kuukausia tapaamisten välillä. (Puhumattakaan siitä, että perhe Suomessa ei kuule minusta mitään kuukauteen, ja on saattanut pidemäänkin mennä.)

Ja sitten viime lauantaina olimme ystävän hautajaisissa. Kuolema ei tullut yllätyksenä pitkän sairauden jälkeen, mutta... Epäreilua se silti on. Täysin epätieteellisesti väitän, että tässä maassa on liikaa nuoria syöpäpotilaita. (Käykää vaikka katsomassa Go Fund Me -sivustolta syöpään liittyvien joukkorahoitusaloitteiden määrää. Meidän ystävämme rahastoon kertyi niin paljon, että toivottavasti ei jää sairauskuluvelkoja.) Muistotilaisuudessa mieheni ystäväpiiri kokoontui yhteen pitkästä aikaa, hyvänä aikomuksena pitää jatkossa tiiviimmin yhteyttä. (Ei ole vain erikoistuvat lääkärit, jotka laiminlyövät ystäviään lähellä ja kaukana, erikoistuvat lääkärit vaan ovat siinä useaa astetta pahempia.)

Nyt, kun minulla on vapaita viikonloppuja, menoni koostuvatkin suurimmaksi osaksi töihin liittyvistä ulkoiluista - valmistujaisia ja opettajalääkärin brunssia. Siitä on hyvin pitkä aika, kun viimeksi olin tilanteessa, jossa kaipasin ikiomaa menoseuraa viikonloppuillalle: Joko seuraa oli, tai ei ollut viikonloppua.

On kuitenkin ehditty baseball-peliin pilviä ihailemaan

Toisen erikoistumisvuoden oppimistavoitteisiin sisältynee siis työn ja oikean elämän parempi yhteensovittaminen.

Ai niin, mutta enemmän vapaa-ajan voi käyttää myös tenttiinlukuun (syksyllä edessä kaksi), komiteoihin ja tiesmihin meitä ollaan lykkäämässä, sekä puolipakollisiin tutkimusprojekteihin.

Teholla tehotta

Bloginhoidollisia ilmoituksia:

1. Kokeilin Google+ -kommentointia, mutta vaihdoin jo takaisin perinteiseen, sillä en halua rajoittaa kommentointia blogiin. Miksi haluaisin, kun vielä ei ole ilmestynyt spämmiä eikä edes rasistitrollia kommenttiboksiin! Sori vaan, en tiennyt mitä olin tekemässä. Ja olen pahoillani kun nyt näkyy jokunen kommentti kadonneen. Kiva että tykkäsit Ina musiikkipätkästä! Suosittelen muutakin Andrew Birdin tuotantoa. :)
2. On sääli, että Blogger on Googlen lapsipuoli, johon ei panosteta. Tulisi kirjoitettua enemmän ja kommentoitua nopeammin, jos pystyisin käyttämään blogia varten luomaani Google-tiliä mobiilisti ilman että kirjaudun kokonaan ulos Android-puhelimestani tai Android-tabletistani. Jos on vinkkejä, otan mielelläni vastaan.
   



Elämän pieniä iloja. 



3. Joku ehkä muistaa, että poistin yli puolet kirjoituksista tuossa loppuvuonna. Tein sen siksi, että aloin käydä harhaluuloiseksi sen suhteen, miten tarkka tarkastus meidän ohjelmalle oli valvovan tahon toimesta tulossa. Tarkastajat tulivat, tulivat tietty pahimman hullun kiireen ja stressin (tai en tiedä olinko stressaantunut, väsynyt vaan!) keskelle, mutta menivät jo, joten kirjoitukset on palautettu. Lupaan, etten ihan tosissani luullut, että ne paitsi löytäisivät blogini myös yrittäisivät kääntää sen englanniksi. Vain vähän tosissani, tarpeeksi että viitsin vähän klikkailla. Ei olla vielä kuultu mitä tarkastajat tykkäsivät.

Sitten asiaan, vaikkei sitä ole kovin paljoa. 

Tulin kipeäksi. Taas! Olen teho-osastolla, ja tämä kaksiviikkoinen on alkanut paljon paremmin kuin ensimmäinen. Tämän viikon erikoislääkäri on tosi tiukka ja tosi tarkka, mutta opettaa paljon. Harmi vaan että aivot ei maanantain jälkeen ole olleet kovin vastaanottavaisella päällä, ja esimerkiksi eilinen hengityskoneopetus meni aika lailla yli hilseen.

Meidän lounge on suoraan teho-osaston alapuolella.
Kätevää! Mutta miltä vuosikymmeneltä
ovat nämä ovet ja niiden kyltit?

Todennäköisesti tästä jaksosta saankin hädin tuskin keskinkertaiset arvosanat... Ensi viikolla minä esitelmöin muille erikoistuville sepsiksestä, joten siihen paranee panostaa ihan Robbinsin, patologian raamatun, esiin kaivamista myöden.

Tänään ilmaannuin kierrolle maski kasvoilla. Vaikka inhoan sen pitämistä, en uskaltanut niiskuttaa ja yskiä hänen edessään ilman sitä. (Vielä on etsimättä se tutkimus, joka osoittaa että sairaana tavallisen maskin pitäminen oikeasti vähentää tartuntariskiä enemmän kuin pelkkä kyynärpäähän yskiminen ja hyvä käsihygienia.) Yllätyksekseni vaativa erikoislääkäri aloittikin kysymällä, mitkä on oireet, ja kysymällä sitten lopuilta erikoistuvilta, että eikö päästetäkin Pilvi tänään kierron jälkeen kotiin. Ensimmäinen, ja ehkä viimeinen kerta, kun minut komennetaan kotiin.

Voin nimittäin kuvitella vastaavan tilanteen ainakin neljällä eri tavalla, jotka kaikki sisältävät sympatiaa ja toipumisen toivotuksia ja avuntarjouksia, mutta yksikään niistä ei pääty siihen, että minulta otetaan töitä pois ja kirjaimellisesti komennetaan lähtemään kotiin. Sen sijaan päätös kotiin lähtemisestä jätetään minulle, enkä tietenkään kehtaa lähteä ennen kuin on työt tehty, sillä se tarkoittaisi lisätöitä muille.

Arvostan.

Perspektiivi, työ ja elämän tarkoitus

Leikilläni olen sanonut, että vuodenvaihteen työrupeama osastotiimissä, kun vedin pari satatuntista työviikkoa, oli suorastaan traumatisoiva. Tosissani en sitä vieläkään sellaiseksi kutsuisi, mutta oli se käännekohta jonka jälkeen erikoistumisen alkuaika on varmuudella ohi. Sen lisäksi, että omieni joukossa en koe itseäni enää tulokkaaksi, suhtaudun työntekoon itsenäisemmin, ja näen erikoistumisohjelmamme puutteet selvemmin.

Olen kuitenkin akuutista univelasta selvittyäni ollut edelleen vähän jumissa. Sellainen keskitalven hidastuma, vaiko edelleen megatyöviikkojen seurausta?

Luin maanantaina jutun Sierra Leonesta USA:an palanneesta hoitajasta, joka eristettiin kotiinsa toimettomuuteen työskenneltyään kuusi hektistä, äärettömän rankkaa viikkoa ebolayksikössä. Kannattaa muuten lukea koko juttu. Huvittavaa kyllä tunnistin pienen mittakaavan yhtäläisyyksiä omaan tilanteeseeni. Huvittavaa siksi, että on naurettavaa paisuttelua verrata omia kokemuksiani erikoistuvana chicagolaisessa sairaalassa ebolan vastaiseen työhön Sierra Leonessa (perspektiiviä, nainen!) mutta tunnistettavaa, koska minä en vieläkään melkein neljän viikon jälkeen oikein tiedä miten päin olisin kun on aikaa muullekin kuin työnteolle ja nukkumiselle.

Talvisen toimintaterapian tulosta

En ole saanut rästitöitä hoidettua, en ole siivonnut, pyykkäsin vasta tänään kun käytössä oli viimeiset puhtaat ja ehjät alushousut, liityin viimein salille mutta olen käynyt siellä vasta pari kertaa, tein kyllä jäälyhtyjä ja leivoin leipää ja se oli varsin terapeuttista, mutta välttelen työpöydän ääreen istahtamista ja koen tuhlaavani aikaa, haahuilen, on outoa kun ei ole kamalasti vastuuta ja paine siirtyä heti seuraavaan tehtävään.

Sitä kokee olevansa äärettömän tärkeä, kun ei ehdi ajatella muuta kuin potilastyötä. Oli paljon helpompi nousta aamulla sängystä kun tiesi, että joku tarvitsee minua siellä, kuin nyt mennessäni synnärille tai klinikkaan, jossa hommat hoituisivat minusta riippumatta, vaikka voinkin siellä olla hyödyksi.

Toisin sanoen tähän työhön voi addiktoitua, ja vieroitusoireita esiintyy stimulaation loputtua. Silti enemmän pelkään kuin odotan teholle ja sitten takaisin osastotiimiin menoa kahden ja puolen viikon päästä.

Tästä tasapainoa!

Pitänee siis yrittää välttää tilannetta, jossa työ olisi elämäni tarkoitus. Välillä kun alkoi tuntua, että se olisi ihan hyväkin tarkoitus elämälle, mutta otan järjen käteen ja totean, että tasapainotettava on, jo erikoistumisen aikana.

Hengissä!

Sitten viime kuuluman olen lomaillut (näköjään myös blogin kirjoittamisesta) ja palannut töihin, ja selvinnyt siitäkin hengissä. Teho-osasto vei mehut tehokkaasti. Lohdullista oli tänään kuulla yksikön ylilääkäriltä, että potilaslista oli top 10 rankimman joukossa hänen 30-vuotisella urallaan. Että ehkä oli ihan luonnollista olla jokseenkin overwhelmed, mitä se taas suomeksi olikaan, melkein joka päivä, ja niin rättiväsynyt ettei jaksanut nukkumaan mennä kotiin tultua!

Teho-osasto on aika surullinen paikka. Olen tiennyt koko lääkärin(opinto)urani ettei se ole minun paikkani, ja tämä kokemus vahvisti sitä käsitystä. Ei siksi että en kestäisi surullisia asioita - nuoren potilaani kuolema tällä viikolla ei ollut läheskään stressaavinta koko viikolla, sitä tragediaa väheksymättä - vaan siksi, että teho-osastolla potilaista ei oikein saa irti mitään, eikä heille voi oikein tarjota mitään paitsi kovaa kylmää lääketiedettä.

Riemastuttavan virkistävän vastakohdan teho-osastolle tarjosi perjantain klinikkailtapäivässä nuori mies, jonka kanssa sain harjoittaa sekä kovempaa lääketiedettä että yleislääketieteen lujia mutta pehmeitä peruspilareita. Erittäin terävä nuori mies omasta mielestään tiesi tarkalleen mistä on kyse ja miten itseään hoitaa, mutta oli avoin keskustelulle kun se kerran lähti käyntiin. Akuutista lääkärille tuoneesta vaivasta viis, uskon että se vartti minkä puhuimme hänen kroonisesta sairaudestaan, on alku vuosien paremmalle voinnille. Ainakin minulla riittää mielikuvitusta uskoa niin! Klinikalta ei hevillä saa selkääntaputuksia, joten taputanpa itse itseäni olalle että menipä hyvin.

Lastentaudit, uusi otos

Kuin yö ja päivä - ebony and ivory - maa ja taivas - vuori ja laakso - Gandalf ja Sauron - ja mitä näitä nyt on.

On aikaa ihmetellä, mitä kaikkea niin pieneen taskuun mahtuukaan.

Siinä missä viime viikolla en päässyt lounaalle, tällä viikolla on aikaa jälkiruualle (no vain yhtenä päivänä söin suklaakakkua!) Siinä missä viime viikolla en päässyt kotiin ajoissa lyhyinä päivinä, tällä viikolla pääsen ajoissa kotiin myös pitkinä päivinä - vietettyäni iltapäivän loppujen sanelujen parissa ja lokerooni kasaantunutta paperiläjää siivoten enkä suinkaan pää kolmantena jalkana juosten  ei kun sihteeröiden osastolla.

Tämä kelpaa kyllä. Melkein jopa tein ruokaakin tänään, arki-iltana!! Melkein, sillä lähinnä lämmitin tähteitä ja keitin pastaa lisukkeeksi.

Itse asiassa sekä lastentautien juniori että seniori luulivat, että olin lähtenyt kotiin. Hei, jos olisin tiennyt että siihen suhtauduttaisiin suopeasti, olisin saattanut lähteäkin!

Olisi varmaan pitänyt vaihtaa aikuisten elvytyskaaviot lapsiin tälle jaksolle.

Sekä seniorit että juniorit vaihtuivat tällä viikolla. Juniori kysyi aika jännin sanankääntein viime viikosta. Mukavuus/turvallisuus/toimivuus - että oliko toimivaa-mukavaa-turvallista työskennellä heidän kanssaan. Vastasin, että viime viikko oli hektinen. "Ja onko siinä kaikki mitä voit sanoa?" Joo siinä oli kaikki mitä voin sinulle sanoa, vaikka merkitsevät äänenpainosi kannustavat avautumaan.

Mutta jos potilaita siellä on yleensä yhtä vähän kuin nyt (3-6), viimeviikkoiset työtavat voivat olla ihan kestäviä ja toimivia. Että ehkä minun pitää vähän löysätä kritiikkiäni, mutta olen silti onnellinen että olen erikoistumassa yleislääketieteeseen. Ainakin olen lopullisesti leppynyt.

Lastentaudit

Ensimmäinen viikko lastentaudeilla takana. Tänään on mielestäni kovasti ansaittu (melkein-)vapaapäivä: kolmeen viikkoon ensimmäinen vapaapäivä, joka ei alkanut yövuorolla. Takana seitsemän päivän putki 12-13-tuntisia päiviä.

Kerronpa viikostani.

Sunnuntai: Kirralaisen päivystysvuoro omilla osastoilla. Paljon sairaita potilaita tai sellaisia, joille tapahtuu jotain mihin pitää reagoida. Hoitajat eivät jätä rauhaan ja piippari piippaa säännönmukaisesti silloin, kun olen pääsemässä dokumentoinnin alkuun, ja päivä on alusta loppuun sekava. Käyn tutkimassa viimeisen väliarviopotilaani samalla kellonlyömällä, kun minun pitäisi jo päästä lähtemään.

Maanantai: Hiirenpapanoita kotona! Nakerrettu myslipatukka! Leppoisaa lastentautien jaksoa odottaen kyseiselle osastolle aamuseitsemäksi. Koen, että minulla on varsinainen ensimmäisen päivän syndrooma, kun kaikki vaikuttaa epäjärjestelmälliseltä ja työnjako epämääräiseltä. Pakenen ilman lounasta hädin tuskin työt tehtynä klinikalle iltapäiväksi.

Tiistai: Herään lopullisesti siinä vaiheessa kun huomaan, että housuissani on reikä. Mihin olen voinut repäistä takapuoleni lääkärintakin läpi?? Raks-raks-raks -> EI! Hiiri. Hiiri on mennyt housuistani läpi päästäkseen myslipatukkapaperille taskuun. Ähäkutti, paperi oli jo tyhjä. Jään miinukselle silti, oli uudet lempihousut! Asialle on tehtävä jotain. Mies on vähän hellämielinen, kutsuu hiirtä "häneksi" ja "kämppikseksi".

Töissä huomaan, että edellinen päivä ei ollut ensimmäisen päivän syndroomaa, vaan lastentaudeilla on epäjärjestelmällistä ja työnjako on epämääräistä. Asiakirjat kirjoitetaan käsin, seniorit ovat suoraan sanottuna hukassa ja päättämättömiä, ja erikoislääkäri on tiukka ja tarkka (turhan-, sanoisinko.) Minulla on 13 tunnin vuoro.

Keskiviikko: Töissä entistä pahempi kaaos. Päivävuoron seniorit lähtevät, minä olen tehnyt ylitöitä tunnin siinä vaiheessa, kun yövuoron seniori tulee sanomaan että olisi uusi potilas, kolme itse asiassa, joista päivävuoron seniorit eivät sanoneet mitään. Minut velvoitetaan katsomaan niistä yksi, vaikka minun vuoroni on jo ohi. Lähden kotiin vihaisempana kuin koskaan mistään työpaikasta kolmen ylityotunnin jälkeen.

Torstai: Herään leppyneenä, mikä on helpotus sillä pelkäsin palaavani töihin ja järjestäväni kohtauksen. Mutta hiiri on kiivennyt laukkuuni nakertamaan myslipatukkaa! Ja kyllä, myslipatukka on nykyisin ravintoympyrästäni 180-210°. Yääääk. Töihin saapuessani huomaan että vesipullo on kaatunut laukkuun, miten se oli löysällä? Voinko syyttää hiirtä siitäkin?? Miksi otin laukun jossa tiesin hiiren käyneen??? Tänään on minun vuoroni jäädä kahdeksaan saakka töihin. Kaaos jatkuu, pääsen lounaalle kello kuusi. Onneksi myslipatukoita riitti taskuun hiiren jälkeenkin. Kaaosseniorit kehottavat käymään syömässä, mutta koska minulle on jo aiemmin viikolla esitetty ääneen tyytymättömyyttä kun asiat eivät olleet valmiina ja seniorit saivat kuulla kunniansa kun lastentaudeille ei ollut ainuttakaan vapaata paikkaa vaikka päivystyksessä oli viisi lasta odottamassa, päätän jättää lounaan myöhemmäksi. Edelleen tiimi tekee paljon päällekkäistä ja tuplatyötä. Päätöksiä ei osata tehdä. Minua kehotetaan soittamaan konsultille, mutta ennen kuin lause loppuu seniori muuttaa mieltään ja sanoo soittavansa itse - ovat ilmeisen pelokkaita jok'ikistä konsulttia kohtaan, koska ovat ilmeisesti niin tiukkoja. Kumma kyllä ne joille minä puhuin, vaikuttivat järjen ihmisiltä, eivätkä yrittäneet lytätä minua. Niin ja seuraavana aamuna sama puhelu on edelleen tekemättä, ja minua pyydetään soittamaan.

Perjantai: Hiiri on käynyt taas laukulla, vaikka olin nostanut sen korkealle pöydälle. Nyt riitti. Mies virittää töistä tultuaan loukun, ja syötiksi tietenkin sitä myslipatukkaa (maapähkinä-manteli-tummasuklaa on sen suosikki. Hiiren, ei miehen.) Minä olen aamupäivän luennoilla omieni parissa, ja omalle vuosikurssille päästelen vähän höyryjä lastentautien meiningistä. Myöhemmin kuulen, että minulla olisi kuin olisikin oikeus lähteä kello viisi, eikä heillä todellakaan oikeutta lykätä minulle lisätöitä sen jälkeen - liian myöhään välttääkseni sen päivän ylityöt, lähden taas kahdeksalta vaikka viideltä oli määrä. Sama meininki jatkuu.

Kotimatkalla kuulen mieheltä, että yksi hyvistä ystävistään on parhaillaan yrittämässä itsemurhaa ja lähettää sekavia viestejä. Mies on jo soittanut poliisille. Kun pääsen kotiin, lähdetään vajaan tunnin matkan päähän metsään joen varteen tietämättä mikä siellä on vastassa - meillä ei ole kaverin vaimon yhteystietoja. Lopulta saamme poliisilta tietää että kaveri on löydetty ja viety tajuissaan sairaalaan. Vietämme loppuillan sairaalassa kaverin vaimon kanssa.

Kun palataan kotiin puolenyön jälkeen, loukku on lauennut ja hiiri on nalkissa. Tuntuu kummallisen osuvalta ja osuvasti kummalliselta päätökseltä rankalle illalle ja kaoottiselle työviikolle.

Lauantai: Päivystysvuoro lastentaudeilla. Pelkään pahinta. Saavun hieman myöhässä ja pienen asenneongelman kanssa jo. Niin ja huomattavan väsyneenä. Seniori on vaihtunut, myös erikoislääkäri on eri, ja päivä sujuu rauhaisissa tunnelmissa. Potilaitakaan ei tunge ovista ja ikkunoista. Lounaalla (oikeaan lounasaikaan!) tapaan yleislääketiedekollegani ja todetaan ykstuumin, että tästä vuodesta voisi selvitä vähemmin vaurioin, jos työn ulkopuoliset asiat voisi laittaa pakkaseen, eikä mitään tapahtuisi kenellekään.

Käytän kaksi tuntia yhden tulotekstin käsinkirjoittamiseen, sillä välillä pitää käydä hakemassa kahvia ja sulkea silmät. Ajatus ei kulje. Huudatan lapsiparkoja. Pääsen lähtemään puoli tuntia etuajassa. Nukahdan vaille tunti kotiin tulostani.

Sunnuntai: Vapaapäivä! Ei herätyskelloa! Kävellään miehen kanssa aamupalalle lempparipaikkaani syksyltä haiskahtavassa kirkkaassa aamussa. Hyvää ruokaa! Ehdin ja jaksan lähteä kirkkoon, ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen - kuorolla vielä kappale jonka osaan joten voin mennä mukaan! Aurinko paistaa! Hangout-videopuhelu siskon kanssa! Ja töitäkin saan tehtyä, enää neljä rästisanelua, saatanpa paitsi välttää varoituskirjeen yli 30 päivää rästissä olleista saneluista, myös saada työnantajalta hyvityksen tämän kuun parkkimaksusta. (Viime kuusta en todellakaan saanut.) Ehkä ehdin vielä yhden sanelun ennen kuin lähdetään vielä tapaamaan paria kaveria.

Ja tein pannaria! Onnistui sanelujen lomassa! Tätä
lähemmäs ruuanlaittoa en ole päässyt viikkokausiin!

Jo 20 tuntia poissa työpaikalta tekee näköjään ihmeitä: Jostain syystä suhtaudun toiveikkaasti tulevaan viikkoon, ehkä pääsen tekemään muutakin kuin kirjurin hommia, ehkä opin jotain peräti lääketieteellistä? Yksi on varma: En tee yhtään ylimääräistä palvelusta lastentautien tiimille, enkä tee tuntiakaan ylitöitä.

Vanha rakennus elää ja sairaalassa haisee

Ensikäyntini sairaalalle tapahtui pari päivää ilmojen kylmenemisen jälkeen viime vuonna. Oli vähän balanssi hakusessa lämmityksen kanssa, ja hikoilin koko haastattelupäivän jakussa. Viime viikolla hypättiin nihkeästä 25°C päivästä suoraan reiluun kymmeneen ja kalseaan vihmaan. Tulipa mieleen viimevuotinen käyntini ja lämmityksen käynnistäminen. Se tapahtunee kalenterin, ei sään mukaan, ja niinpä perjantaina paleltiin luennoilla yksissä tuumin, kun keskusilmastointi puhalsi luokkaan kylmää ilmaa ikkunoista puskevan lisäksi. 

Huomasin myös koko sairaalan hajumaiseman muuttuneen sään myötä. 

Uusimmasta rakennuksesta ulos auringonlaskuun
Vasemmalla yläkulmassa vanhinta(?) rakennusta.

Kuljen joka päivä parkkihallista pääovelle, pääovelta päivystyskoppiin, jossa meidän kaapit on, ja sieltä kolmannen rakennuksen läpi neljänteen, uusimpaan, jossa suurin osa osastoista sijaitsee. Paitsi että osaan sokkeloisen reitin jo unissanikin, aivoihin on painunut myös jokaisen rakennuksen tai kerroksen oma haju.

Parkkihallissa kompensoidaan ylihajusteilla, joita innokas talkkari yhdistelee luovasti. Ällöttää vähän. Myös päivystyskopin käytävällä haisee usen hajusteelta, tänään tosin miehen deodorantilta - joku siis ilmeisesti käyttää kuin käyttääkin päivystyshuoneiden, vanhan hoitajien asuntolan suihkuja? Yhdyskäytävä tuoksuu siltä, miltä sää milloinkin, ja lämpötila on samoin huonosti säädelty. Vanhan sairaalan läpi kulkiessa mietin kerta toisensa jälkeen, voiko olla, että täällä ei ole homevaurioita. Huono eristys suojannee. Ja viimeistään haju muistuttaa, että pitää leimata "kellokortti".

Tässä huoneessa on aina
tunkkaista.

Sitten kun pääsen uusimpaan rakennukseen, haistan enää steriiliä sairaalaa. Niin myös viikonloppuna, kun koko muu kompleksi tuntui vaihtaneen hajumaailmaa kylmän ilman myötä. 

Alkaa tuntua kotoisalta siellä, hajuista piittaamatta. Tutulta tuntuu myös vähän orpo ensimmäisen päivän tunne. Tänään aloitin ensimmäisen lastentautien jakson. Minnesotalaislähtöinen erikoislääkäri tunnisti minut nimen perusteella suomalaiseksi, lastentaudit käyttävät edelleen paperisia potilaskansioita mutta osasin varautua ja ostin lisää mustia kyniä - vain musta muste kelpaa - ja osastolla lienee enää yksi tai kaksi joilla ei ole enteroviruksen aiheuttamaa hengitystieinfektiota (traumapuolella kai).

Hengähdys

Elämänlaatua: Kotipihan tomaatteja!

Sunnuntaiaamuna (kolme tuntia myöhässä) loppui osastourakka. Maanantain sain ekstrana vapaaksi, täällä oli Työn päivä. Olin muuten ainut ekavuotisista, jolla oli se vapaana, ja sattuman kautta vain. Tämän viikon olen ollut kirurgialla, ja kohdellut sitä hengähdystaukona aikaisista aamuista huolimatta. 

Yritän olla avulias, mukana ja kiinnostunut silloin kuin jotain mielekästä on, mutta en tarjoudu tekemään ylimääräistä, ja kun mitään tekemistä ei minulle ole, jätän kirurgian ekavuotisen omaan rauhaansa ja vedän lonkkaa/teen rästitöitä/valmistelen hieman viime tipassa tietooni tullutta potilastapausta huomisen luentoaamuun. 

Ja lähden aikaisin kotiin töistä! Tiistaina lähdin neljältä, ja vaikka 10 tuntia ehti tulla täyteen, vähän silti nolotti kun niin aikaisin lähdin, seniorilta varmistamatta. Mutta kirralla nyt tuntuu että on parempi vain pysyä pois seniorin tieltä, etenkin kun en erityisemmin kaipaa lisätöitä.