Taitekohta ja elämää

Tänään oli viimeinen päivä vastasyntyneiden osastolla vauvalääkärinä. Huomenna vielä puoli päivää lastenpsykiatriaa, ja ensimmäisen vuoden jaksot on paketissa. Pitää sanoa, että niin ihania mussukoita kuin vastasyntyneet voivatkin olla, olen kahdessa viikossa perinpohjin kyllästynyt niiden hoitamiseen. Jok'ikinen niistä on tasan samanlainen, paitsi että on tyttö tai poika. Tietty jokunen on vähän keltainen (harva), joillain on syntymämerkkejä, ja sitten on meidän sairaalassa väistämättä ne, joille pitää tehdä huumetesti tai pyytää lastensuojelua mukaan. Mutta nekin vauvat ovat niin samanlaisia, että on pitänyt tehdä kierrolla hyvät muistiinpanot, jotta muistaisin kuka on mitäkin.


Ehkä minun on vaikea innostua pikkuvauvoista senkin takia, että olen siellä omituisten asioiden keskellä: En ymmärrä amerikkalaisten ei-uskonnollista ympärileikkaustapaa, ja haluaisin saarnata imetyksen ilosanomaa. Kirjoitin rintaruokinnasta jo aiemmin (kts kommentit myös). Vastasyntyneiden osastolla kahdessa viikossa tapasin ehkä viisi täysimetystä suunnittelevaa äitiä, joista yksi luovutti jo ennen kotiinlähtöä. Hirvittävän herkästi äidit luulevat, että jos ensimmäisen 24 h aikana tuntuu että "maito ei riitä", pitää lasta ruokkia pullosta. Yhden äidin kohdalla se johti jatkuvaan pulautteluun, jota kas kas ei sattunut rintamaitoaterian jälkeen. Eniten edelleen ärsyttää se, että pulloruokintaa lähtökohtaisena valintana ei kyseenalaisteta edes sen vertaa, että kysyttäisiin äidiltä, miksi hän ei edes yritä rintaruokintaa.

Sairaala metroasemalta katsottuna. Tuli sekin kokeiltua, lähin metroasema. 

Nopeasta puutumisesta huolimatta on ollut herkkää olla elämän isojen käänteiden äärellä, ja nähdä myös niin selvästi vauvoistaan hurmaantuneita äitejä ja isiä. Elämä on, kuten sanotaan: Siinä missä ensimmäisen vuoden ensimmäinen puolikas ja pitkälle toistakin meni vain ja ainoastaan töitä tehden, töitä ajatellen ja töistä puhuen, viimeiset viikot olen saanut monta muistutusta siitä, että oikeaa elämää on.

Ensin oli matka Suomeen. Olen todella tyytyväinen tammikuiseen äkkipäätökseeni mennä sittenkin Suomeen lomalla, vaikka aika lyhyeksi jäikin. Pystyisinköhän enää lähtemään, jos muuttopäätös Suomesta pois pitäisi tehdä nyt? Suomalainen arkikin näyttäytyi lomalaiselle aika ihanana: arki-iltoinakin voi olla sosiaalista elämää? Linssit nostalgialaseissani sen kun vahvistuvat.

Todiste siitä, että olen käynyt keskustassa.
Keräilen näitä asemakirjaimia - kuvina toki vain.

Kotiin Chicagoon palattua täällä oli perheessä sairastapaus, ja olin onnekas kun ylipäänsä olin jaksoilla, joista etenkin hyvään syyhyn vedoten saattoi lähteä sairaalaan yli tunnin matkan päähän. Toipilas on nyt kotona, mutta tulipa todettua että jos perhettä asuu alle puolen tunnin matkan päässä, ei pitäisi antaa mennä kuukausia tapaamisten välillä. (Puhumattakaan siitä, että perhe Suomessa ei kuule minusta mitään kuukauteen, ja on saattanut pidemäänkin mennä.)

Ja sitten viime lauantaina olimme ystävän hautajaisissa. Kuolema ei tullut yllätyksenä pitkän sairauden jälkeen, mutta... Epäreilua se silti on. Täysin epätieteellisesti väitän, että tässä maassa on liikaa nuoria syöpäpotilaita. (Käykää vaikka katsomassa Go Fund Me -sivustolta syöpään liittyvien joukkorahoitusaloitteiden määrää. Meidän ystävämme rahastoon kertyi niin paljon, että toivottavasti ei jää sairauskuluvelkoja.) Muistotilaisuudessa mieheni ystäväpiiri kokoontui yhteen pitkästä aikaa, hyvänä aikomuksena pitää jatkossa tiiviimmin yhteyttä. (Ei ole vain erikoistuvat lääkärit, jotka laiminlyövät ystäviään lähellä ja kaukana, erikoistuvat lääkärit vaan ovat siinä useaa astetta pahempia.)

Nyt, kun minulla on vapaita viikonloppuja, menoni koostuvatkin suurimmaksi osaksi töihin liittyvistä ulkoiluista - valmistujaisia ja opettajalääkärin brunssia. Siitä on hyvin pitkä aika, kun viimeksi olin tilanteessa, jossa kaipasin ikiomaa menoseuraa viikonloppuillalle: Joko seuraa oli, tai ei ollut viikonloppua.

On kuitenkin ehditty baseball-peliin pilviä ihailemaan

Toisen erikoistumisvuoden oppimistavoitteisiin sisältynee siis työn ja oikean elämän parempi yhteensovittaminen.

Ai niin, mutta enemmän vapaa-ajan voi käyttää myös tenttiinlukuun (syksyllä edessä kaksi), komiteoihin ja tiesmihin meitä ollaan lykkäämässä, sekä puolipakollisiin tutkimusprojekteihin.