Päivä johon mahtui kaikkea

Aina välillä, etenkin kesänihkeään aikaan, palaan hetkeksi siihen kun olin uusi täällä. Suomalaisille on kai aika tuttu ilmiö, että pimeän ja kuumankostean yhdistelmä tekee vierauden tunteen. Tänään myös.

Päivään sopivaa Americana-soundtrackia:

 

Meidän maanantai alkoi kello kymmenen yli yksi aamulla ovikellon soittoon. Kerta se ensimmäinenkin. Mies meni avaamaan, ja kuulostellessani tapahtumia hetken ihmettelin miten se noin sumeilematta avaa oven keskellä yötä. Siellä oli poliisi, joka totesi että kaasua. Oli ajanut ohi ikkunat auki ja haistanut. Pian tuli palokunta, joka totesi että kaasua toden totta. Minä menin nokosille, sentään vaatteet päällä sen jälkeen, kun palokunta oli tullut sisällekin haistelemaan mittarinsa kanssa. (Harmitti, etten käynyt ennen nukkumaanmenoa suihkussa, ja harmitti, että tiskit oli vielä yhden yön odottamassa pesijäänsä. Kuka tietää milloin seuraavaksi saataisiin kuumaa vettä.)

Maakaasusta puhuttaessa ajattelen
ihan aina tätä. Ihan aina. (Wikipedia)

Sitten tuli kaasuyhtiö, joka totesi että kaasuahan se, ja tulee meidän crawl spacesta eli epäkellarista. Minä otin siinä vaiheessa nokosia BBC:n kv-radion tahtiin, kun mies nykäisi hihasta että kaasuahan se, ja meidän pitää lähteä. 

Varttia myöhemmin oli vähän tavaroita kasassa, ja ajoimme peräkanaa Holiday Inniin viitisen minuutin ajomatkan päähän. Saimme kakskymppiä alennusta koska saavuimme vasta kolmen jälkeen yöllä. Uni ei heti tullut silmään, mutta herätyskellon soidessa olisi tietenkin maistunut makeasti.

Puoli kahdeksalta marssin lääkärintakki olalla hotellin ovesta ulos ja suuntasin Route 66:a töihin. Totesin, ettei kesällä kannata jättää banaaninkuoria autoon vaikka kuinka olisi roskapussissa. Banaanikärpäset on yhtä hankalia hävittää autosta kuin keittiöstä. Ehdin töihin ajoissa viedäkseni viikonlopun terveysbasaarirekvisiitan takaisin koordinaattorille ja käydäkseni loungessa kaivamassa lokeron hätätilavarastosta unohtamaani deodoranttia kainaloon, ja kertomassa parille työkaverille kaasuepisodista.

Hotellihuoneen tiiliseinä kuin kotoisalta 80-luvulta
omiaan lisäämään surrealistista tunnelmaa. (Tripadvisor)

Matkalla olin jo saanut mieheltä viestin, että kaasuvuoto olikin naapurista sittenkin, ja viemäriä pitkin oli vuotanut meidän pyykkihuoneeseen. Eikä muuten haissut sisällä ollenkaan, ulkona vain. Eikä haissut pyykkihuoneessa kun Sunnuntaina pesin pyykkiä.

Työpäiväänkin mahtui kaikkea. Aamu oli tuskaisen hidas hiljaisella lastenneuron klinikalla. Tuskainen siksikin, että tekemistä oli juuri sen verran, ettei mitään muutakaan voinut tehdä. Siitä on aikaa, kun olen tuntenut itseni niin kandiksi, kuin kahden lääkisopiskelijan ja yhden lastentautien erikoistuvan kanssa tutkimushuoneessa seisoessani tumput suorana erikoislääkärin toimintaa seuraten. Yritin tietenkin näyttää kamalan älykkäältä ja samalla potilaalle empaattiselta. Onnistui varmasti mainiosti kolmen tunnin unilla.

Lounastauolla puin työkaverin kanssa sitä, mikä kaikki meidän klinikalla voisi olla paremmin, ja puputin iänikuista salaattia kananrinnalla.

Iltapäivä oli taas yksi klassikko juuri samaisella omalla klinikalla. Ensin odotan potilaita, sitten niitä pitäisi nähdä kerralla neljä. Yksi on samoin Suomessa ja täällä: Ihan vaan "reseptiä uusimaan" tullut potilas on tietenkin se monimutkaisin. Päätä alkaa särkeä, lääkäriharjoittelija katoaa ja olen siitä vain helpottunut sillä hän on anteeksi vaan niinsanotusti suoraan laivasta astunut, eikä minulla ole kiireinen klinikkarutiini niin hallussa, että pystyisin samalla opettamaan ummikkoa. Poikaparka.

Lopulta lääkäriharjoittelijaparka seisoo edessäni tumput suorana kun istun potilaiden lähdettyä hetken vaan hengähtämään ja ilahtumaan isän lähettämien kesäsaaristokuvien äärellä. (Kylmä tai ei, paratiisilta näyttää!) Lääkäriharjoittelijaparka taisi seisoa siinä viisi minuuttia ennen kuin tajusin että hän odotti minulta taikasanoja "Lähde kotiin."

Päänsärystä huolimatta päätän pitäytyä ennen kaasuepisodia tehdyssä suunnitelmassa mennä illaksi syvemmälle maakuntaan katsomaan iranilaista elokuvaa Ellystä. Onneksi tarkistan Googlesta: Eisenhowerilla on 50 minuutin hidastuma, ja kaarran Rooseveltille ennen tukosta, joka radion mukaan johtuu siitä, että poliisi etsii motarilta ammuskelun todistusaineistoa, ja kaikki kaistat on suljettu. Pikkutietä ajaessa saan hyvän tilaisuuden pysähtyä Walgreensiin päivällistä hakemaan, ja hankin aikoihin surkeimman pikkupurtavaillallisen, ja Monsterin (jolla päänsärky lähtee).

Vangitseva elokuva merimaisemassa. Suomessa kuitenkin kauniimpaa. (kuva)

Löydän miehen ja appivanhemmat elokuvateatterista juuri ennen elokuvan alkua. Kannatti mennä, vaikka kaikki klinikan paperityöt jäävätkin nyt huomiseen - huomiseen, jolloin tehtäväksi tulee jotain neljäntoista uuden potilaan klinikkapaperityöt.

Kotimatkalla avaan ikkunat selkoselleen ja kuvittelen viimeistenkin banaanikärpästen lentelevän pois. Kuumankostea tuuli ja Led Zeppelin radiosta vähän liian kovalla muistuttavat, että hei minä asun nykyään Amerikassa, kuinka kummallista. Kotona on ilmastointi päällä eikä ole tapahtunut kaasuräjähdystä.