Höyryjä päästelemässä

Syksyn ensimmäisiä kirpeitä aamuja viime lauantaina.
Hyvää syntymäpäivää minulle!

Yksi kyltti jäänyt matkasta

Monta viestiä, mutta ydin oli tässä

Mukana ainakin taviksia, äitejä, anarkisteja, maahanmuuttajia,
BLM-aktiiveja, lapsia, hippejä.

Ai että kun teki hyvää päästellä höyryjä.

Protestit itsessään tuskin paljoa muuttavat, ainakaan tällaiset
kohdentamattomat. Mutta se oli ensimmäinen ja paras feel-good-hetki
minulle vaalien jälkeen. Harmi kun en tänä lauantaina pääse.

Chicago on luvannut pysyä Sanctuary Citynä mitä tapahtuukaan.

Esivaaleista ennen kuin ovat kokonaan ohi

Surkea yksi päivitys per kuu -tahti näyttää jatkuvan, mutta jatkanpa sitä ainakin kertomalla jostain vähän erilaisesta - vaikka ihan jälkijunassa.

Illinois'n esivaalit olivat maaliskuun puolivälissä. Keskikastissa: Muutama osavaltio äänestää vasta kesäkuussa, ja oi-niin-tärkeät Iowa ja New Hampshire rynnivät ekoina matkaan heti alkuvuodesta. Kun kuulin, että Bernie Sanders oli tulossa vartin päähän kotiovelta, päätin lintsata tenttiinluvusta ja käydä katsastamassa meiningin.

Saavuin paikalle noin puoli tuntia ennen aikataulun mukaista ovien avautumisaikaa. Yllä kuvassa jonoa takanani. Vaikka siellä oli jo yli kahden täyden korttelin mitalta väkeä minun saapuessani, jono kasvoi pari korttelia lisää hyvin nopeasti.

Rekvisiittaa sai ostaa jonottaessa

Jonottaminen oli tietenkin sosiaalista toimintaa. Ei kestänyt kauaa, kun keski-ikäinen porukka takanani halusi haastella, sitten juttuun liittyi lukiolaispoika, pian kirjastossa työskentelevä sairaanhoitajaopiskelija, ja ennen kuin päästiin sisälle, oli lukiolaispoika solmimassa bändiyhteyksiä vähän edempänä jonottaneen porukan kanssa ja minä jakanut kahdelle eri taholle lääkis- ja uraneuvoja. (Eh, kokemuksen syvällä rintaäänellä tietenkin, mitä minä näistä lääkiksistä tiedän?)

Onneksi ei ollut kovin kylmä

Oli jo täyspimeä ennen kuin minun kohtani jonoa pääsi ovelle asti. En tiedä, olenko koskaan ollut niin pitkässä jonossa. Niin pitkään olen ollut jonossa, mutta lyhyemmissä sellaisissa. Muita ensimmäisiä oli salaisen palvelun agenttien tapaaminen, ja no, amerikkalaiseen vaalitilaisuuteen osallistuminen tietty.

Ja kauniista auringonlaskusta sai nauttia

Eihän näistä kännykkäkuvista saa kuvaa siitä, paljonko sitä porukkaa lopulta oli. Ennen Bernietä yleisöä lämmiteltiin Vampire Weekendin akustisella minikeikalla, ja sitten oli toistensa esittelevien poliitikkojen ketju, jonka aloitti Jesse Jacksonin poika - ei se joka on tuomittu korruptiosta, vaan professoripoika. Ketjun viimeinen ennen Bernietä oli Chuy Garcia, Rahm Emmanuelin haastaja viime vuoden pormestarivaaleista. Selvää paikallisväriä: Emmanuel on erittäin epäsuosittu pormestari, ja Clintonin luonnollinen liittolainen, joten Emmanuelin kriitikot ja vastustajat ovat luonnollista Bernie-heimoa.

Itse puhe oli paria paikallisviittausta lukuunottamatta TV:stä tuttua. ("Kiitos Rahm Emmanuel ettet asettunut tukemaan minua." :'D) Paikan päällä oli toki tunnelmaa, mutta kaiken kaikkiaan ilman jonotuksen tuomaa karnevaalin tuntua, olisi anti ollut pitkälti sama telkkarista katsottuna. Eli kiva kun menin, mutta en välttämättä kokeile uudestaan. Sen sijaan kyseistä lukiota vastapäätä olevassa leipomossa aion vierailla uudemmankin kerran. Parhaita muffineja ikinä! (Ja iltamyöhällä alehintaan Bernien kannattajille.)

Bernien tapahtuman kanssa samaan aikaan Chicagon keskustassa tapahtui paljon jännittävämpää. Chicagon maine poliittisen kuohunnan keskuksena sai jatkoa, kun Trump päätyi perumaan tilaisuutensa kiihkeän (ja hyvin organisoituneen) vastustajajoukon vuoksi. Parasta mitä Chicagossa on tapahtunut tähän asti koko vuonna!

Ensimmäistä, vaan ei viimeistä kertaa amerikkalaisena.

Seuraavalla viikolla tallustin sitten äänestämään lähikoululle. On se vaan monimutkaista verrattuna suomalaiseen yhden vaalin äänestykseen. Minä äänestin presidenttiehdokkaan lisäksi demokraattien senaattoriehdokasta (joka toivottavasti päihittää Mark Kirkin marraskuussa), piirikunnan yleistä syyttäjää (viran nykyinen haltija hävisi Laquan McDonaldin vuoksi), joitain tuomareita, edustajia demokraattien puoluekokoukseen, ja kermana pohjalla metropolialueen vesihallinnon komissaareja. Viittä. 

Kuulin juuri, että Ted Cruz on jäädyttänyt kampanjansa hävittyään tänään Indianassa. Yleisvaalitaisto alkakoon. Pitänee pian hankkia myös Hillary-pinssi.

Päivä johon mahtui kaikkea

Aina välillä, etenkin kesänihkeään aikaan, palaan hetkeksi siihen kun olin uusi täällä. Suomalaisille on kai aika tuttu ilmiö, että pimeän ja kuumankostean yhdistelmä tekee vierauden tunteen. Tänään myös.

Päivään sopivaa Americana-soundtrackia:

 

Meidän maanantai alkoi kello kymmenen yli yksi aamulla ovikellon soittoon. Kerta se ensimmäinenkin. Mies meni avaamaan, ja kuulostellessani tapahtumia hetken ihmettelin miten se noin sumeilematta avaa oven keskellä yötä. Siellä oli poliisi, joka totesi että kaasua. Oli ajanut ohi ikkunat auki ja haistanut. Pian tuli palokunta, joka totesi että kaasua toden totta. Minä menin nokosille, sentään vaatteet päällä sen jälkeen, kun palokunta oli tullut sisällekin haistelemaan mittarinsa kanssa. (Harmitti, etten käynyt ennen nukkumaanmenoa suihkussa, ja harmitti, että tiskit oli vielä yhden yön odottamassa pesijäänsä. Kuka tietää milloin seuraavaksi saataisiin kuumaa vettä.)

Maakaasusta puhuttaessa ajattelen
ihan aina tätä. Ihan aina. (Wikipedia)

Sitten tuli kaasuyhtiö, joka totesi että kaasuahan se, ja tulee meidän crawl spacesta eli epäkellarista. Minä otin siinä vaiheessa nokosia BBC:n kv-radion tahtiin, kun mies nykäisi hihasta että kaasuahan se, ja meidän pitää lähteä. 

Varttia myöhemmin oli vähän tavaroita kasassa, ja ajoimme peräkanaa Holiday Inniin viitisen minuutin ajomatkan päähän. Saimme kakskymppiä alennusta koska saavuimme vasta kolmen jälkeen yöllä. Uni ei heti tullut silmään, mutta herätyskellon soidessa olisi tietenkin maistunut makeasti.

Puoli kahdeksalta marssin lääkärintakki olalla hotellin ovesta ulos ja suuntasin Route 66:a töihin. Totesin, ettei kesällä kannata jättää banaaninkuoria autoon vaikka kuinka olisi roskapussissa. Banaanikärpäset on yhtä hankalia hävittää autosta kuin keittiöstä. Ehdin töihin ajoissa viedäkseni viikonlopun terveysbasaarirekvisiitan takaisin koordinaattorille ja käydäkseni loungessa kaivamassa lokeron hätätilavarastosta unohtamaani deodoranttia kainaloon, ja kertomassa parille työkaverille kaasuepisodista.

Hotellihuoneen tiiliseinä kuin kotoisalta 80-luvulta
omiaan lisäämään surrealistista tunnelmaa. (Tripadvisor)

Matkalla olin jo saanut mieheltä viestin, että kaasuvuoto olikin naapurista sittenkin, ja viemäriä pitkin oli vuotanut meidän pyykkihuoneeseen. Eikä muuten haissut sisällä ollenkaan, ulkona vain. Eikä haissut pyykkihuoneessa kun Sunnuntaina pesin pyykkiä.

Työpäiväänkin mahtui kaikkea. Aamu oli tuskaisen hidas hiljaisella lastenneuron klinikalla. Tuskainen siksikin, että tekemistä oli juuri sen verran, ettei mitään muutakaan voinut tehdä. Siitä on aikaa, kun olen tuntenut itseni niin kandiksi, kuin kahden lääkisopiskelijan ja yhden lastentautien erikoistuvan kanssa tutkimushuoneessa seisoessani tumput suorana erikoislääkärin toimintaa seuraten. Yritin tietenkin näyttää kamalan älykkäältä ja samalla potilaalle empaattiselta. Onnistui varmasti mainiosti kolmen tunnin unilla.

Lounastauolla puin työkaverin kanssa sitä, mikä kaikki meidän klinikalla voisi olla paremmin, ja puputin iänikuista salaattia kananrinnalla.

Iltapäivä oli taas yksi klassikko juuri samaisella omalla klinikalla. Ensin odotan potilaita, sitten niitä pitäisi nähdä kerralla neljä. Yksi on samoin Suomessa ja täällä: Ihan vaan "reseptiä uusimaan" tullut potilas on tietenkin se monimutkaisin. Päätä alkaa särkeä, lääkäriharjoittelija katoaa ja olen siitä vain helpottunut sillä hän on anteeksi vaan niinsanotusti suoraan laivasta astunut, eikä minulla ole kiireinen klinikkarutiini niin hallussa, että pystyisin samalla opettamaan ummikkoa. Poikaparka.

Lopulta lääkäriharjoittelijaparka seisoo edessäni tumput suorana kun istun potilaiden lähdettyä hetken vaan hengähtämään ja ilahtumaan isän lähettämien kesäsaaristokuvien äärellä. (Kylmä tai ei, paratiisilta näyttää!) Lääkäriharjoittelijaparka taisi seisoa siinä viisi minuuttia ennen kuin tajusin että hän odotti minulta taikasanoja "Lähde kotiin."

Päänsärystä huolimatta päätän pitäytyä ennen kaasuepisodia tehdyssä suunnitelmassa mennä illaksi syvemmälle maakuntaan katsomaan iranilaista elokuvaa Ellystä. Onneksi tarkistan Googlesta: Eisenhowerilla on 50 minuutin hidastuma, ja kaarran Rooseveltille ennen tukosta, joka radion mukaan johtuu siitä, että poliisi etsii motarilta ammuskelun todistusaineistoa, ja kaikki kaistat on suljettu. Pikkutietä ajaessa saan hyvän tilaisuuden pysähtyä Walgreensiin päivällistä hakemaan, ja hankin aikoihin surkeimman pikkupurtavaillallisen, ja Monsterin (jolla päänsärky lähtee).

Vangitseva elokuva merimaisemassa. Suomessa kuitenkin kauniimpaa. (kuva)

Löydän miehen ja appivanhemmat elokuvateatterista juuri ennen elokuvan alkua. Kannatti mennä, vaikka kaikki klinikan paperityöt jäävätkin nyt huomiseen - huomiseen, jolloin tehtäväksi tulee jotain neljäntoista uuden potilaan klinikkapaperityöt.

Kotimatkalla avaan ikkunat selkoselleen ja kuvittelen viimeistenkin banaanikärpästen lentelevän pois. Kuumankostea tuuli ja Led Zeppelin radiosta vähän liian kovalla muistuttavat, että hei minä asun nykyään Amerikassa, kuinka kummallista. Kotona on ilmastointi päällä eikä ole tapahtunut kaasuräjähdystä.

Elämänlaatuleluja(ko)

Minilomalaisella on aikaa kirjoittaa blogia. Niinpä täydennän nyt elämänlaatuhehkutustani ennen kuin paluu arkeen (tänä iltana kahdeksalta) koittaa. Töihinpaluusta puheen ollen, sain tuoreelta Chiefiltä tekstarin eilen illalla, kesken itsenäisyyspäiväjuhlinnan: Me lähetetään pian ensi vuoden ohjelma, mutta tiedoksi että päivystät huomenillasta maanantai-aamuun. Vastasin, että tiedän kyllä. Olisi pitänyt kysyä, että luulitko, etten tiedä, ja jos luulit etten tiedä, olisiko sinusta OK ilmoittaa sunnuntai-illan päivystyksestä 23 tuntia ennen sen alkua? Aikataulua edelleen odotellessa voinen olla tyytyväinen että ainakin tiedän maanantain ohjelmani, toisin kuin neljä muuta tuoretta kakkosvuotista. Pyörittelen silmiäni, mutta en oikeasti ole tästä erityisen häiriintynyt.

Meinasiko taas kääntyä työvalitukseksi? Nyt niihin leluihin!

Älykello. Mies vinkkasi, että Woot.com myi Motorolan älykelloa puoleen hintaan. Olen vähän kaivannut rannekelloa töissä, ja vähän enemmänkin tosissani miettinyt Fitbitin tai vastaavan ostoa, ehkä toiveajatellen, että väline kannustaisi säännöllisempään liikuntaan. Joko Googlen tai Motorolan sovellus kertoo askeleet, kertyneen liikunta-ajan, pyöräilyn, kävelyn ja juoksun erottaen, ja onnittelee kun pääset tavoitteeseesi. "Active time" on aika löysästi määritelty, kun päivä klinikassa vaan huoneesta toiseen pyörien kerrytti 30 minuuttia ja kaupassakäynti 14 minuuttia. Ei sitä nyt ihan urheiluksi voi laskea! Toistaiseksi vain sykemittarista (ja viallisesta virtajohdosta) on valittamista.




Kelloon saa ilmoituksen uusista viesteistä, voi lukea lyhyen viestin ja vastata puhumalla (englanniksi), vakilausein (Agreed, OK, Give me a minute ja niin edelleen) tai piirtämällä sormella hymiön. Toistaiseksi parasta on ollut, kun kesken työpäivän kelloon ilmestyi veljentytön nauravainen naama: WhatsAppiin oli tullut kuva. :) Toiseksi parasta on piirtohymiöillä leikkiminen. Pyöräillessä on karttatoiminnolle ollut oikeaakin käyttöä, mutta rehellisyyden nimissä leluhan tämä on.







Woot.comista tuli lempisivustoni, kun kellon viallisesta virtajohdosta valittaessani löysin seuraavaksi parhaan tarjouksen. Imurirobotti! Miehen mielestä innostukseni oli erittäin huvittavaa, mutta hankinta ei kohdannut vastustusta edes ennen perustelujani: Imurointi tekee minusta vihaisen, vaikkei se ole imuriparan eikä lattiaparkojen eikä kenenkään muunkaan syytä. Kuinka voisin vastustaa tarjouskapistusta, joka antaa minulle mahdollisuuden olla vähemmän vihainen?? Jälleen 50% alennusta vai oliko enemmänkin - nämä kappaleet on palautettu tehtaalle ja tehtaalla "uudelleenkoottu". Toistaiseksi Bertram ansaitsee kiitettävän arvosanan

Tässä välissä saimme kuin saimmekin uuden aikataulun. Aika ihanalta näyttää seuraavatkin kaksi kuukautta! Suurimmaksi osaksi teen nimittäin viisipäiväisiä viikkoja! Aikataulun tiirailu ynnä muu kuitenkin tekee sen, että lopuista lomapäiväiloistani kerron joskus toiste.

Bertram Roomba. Ei me muita lemmikkejä tarvittaisikaan.

Minilomalaisen elämänlaatuhehkutusta

Kun on yksitoista kuukautta elänyt 90-prosenttisesti 18-36 tunnin "viikonlopuilla", tuntuu normaali kahden päivän viikonloppu todella hyvältä. Sitten kun niitä on kaksi peräkkäin, alkaa tuntea itsensä taas ihmiseksi. Ja kun niitä seuraa kaksi pitkää viikonloppua, pitää puhua jo minilomasta.

Lomasta voi siksikin puhua, että opiskelua ja tulevan kongressimatkan suunnittelua lukuunottamatta en ole juuri koskenut työasioihin työajan ulkopuolella sen jälkeen, kun rästisanelujen lista kauniina kesäkuun kolmannen iltapäivänä näytti tältä:

Ja mitä olen muiden kanssa jutellut, minun ja huhtikuun kanssa-internin sanelukertymä oli jotain 180% normaalista sillä ajalla, joten selkääntaputukset omalta itseltäni saavutuksen johdosta, muilta on turha odottaa. 

Kuinka tässä onkaan taas käymässä? Minilomahehkutus on vaihtumassa työvalitukseksi! Takaisin raiteille. Nimittäin minä ja kaksi muuta meistä kuudesta on saanut nauttia paitsi pelkästä klinikkatyöskentelystä (klinikasta joskus toiste... ettei mene työvalitukseksi) myös ylimääräisistä vapaapäivistä. Minä olin tällä viikolla töissä kokonaista puolitoista päivää! No paperityöt lukien siitä tuli 18 tuntia, mutta mitä siitä, sillä olen aloittanut aamujani ja päättänyt päiviäni pyörälenkeillä, leiponut rapaperipiirakkaa tuoreista raparpereista jotka kävin hakemassa torilta, syönyt mansikoita, tuhlannut käyttänyt rahaa leluihin elämänlaatua kohottaviin hyödykkeisiin. Mutta aloitetaan parhaasta: 

Tsekattiin työkaverin kanssa U2:n viimeinen viidestä keikasta kilsan päässä työkaverin kotoa. 

Viisitoista vuotta sitten tämä olisi ollut Niin Iso Juttu, että pitihän sinne päästä, vaikka en edes ollut tietoinen U2:n kahdesta viimeisestä levystä. 

Tämä yksin on jo kokemus. Samassa hallissa oli vielä isommat pippalot muutama viikko sitten, kun kanadalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset toivat Stanley Cupin jälleen Chicagoon.

Niinhän se myös on, että U2:ta ei mennä katsomaan musiikin takia ainoastaan:

Kännykkälaadusta huolimatta kuvasta saa vähän osviittaa lavasta. Tuo videotaulu ei ole mikä tahansa taulu, vaan kehys jonka sisällä voi kävellä, ja olla siten osa videota. Kas näin:

Kuva Chicago Tribume Muitakin parempia kuvia linkin takana.

Parhaat animaatiot veivät mennessään, ja minuun vetosi myös uuden albumin teema kasvuvuosista Irlannissa. "Sanomaa" oli myös, ja Verinen Sunnuntai lienee kaikille bändin faneille niin tuttu, että Sunday Bloody Sundayn kanssa tämä sanoma lienee mennyt lähes kaikille perille: 

Sen sijaan innokkaat kiljaisut jokaisen "America" ja "Chicago" -maininnan jälkeen viestinevät siitä, että niin riistokapitalismikriittinen viesti kuin kappaleen Pride (In the name of love) aikana lähetetyt rauhantoiveet ja toiveet rauhantekijöistä väkivallan keskelle, menivät monelta yli hilseen. 

Vaikka U2 tuntuu monella tavoin hyvin amerikkalaiselta ilmiöltä, Chicagoon kokoontuneet faninsa ovat vielä paljon amerikkalaisempia. Yleisölle ei tullut mieleenkään, että joku päästäisi suustaan sanan Amerikka joukkokokoontumisessa muuten kuin valtaisia suosionosoituksia odottaen.

Vilpittömältä sen sijaan tuntui Bonon pariin kertaan toistama bonomaisuus "Amerikka on yhtä paljon idea kuin paikka". Ja niin U2 on amerikkalainen: U2 on idea-Amerikasta. Siitä samasta, joka välkähteli Obaman puheessa viime viikolla. 

Jaa-a, taidatte joutua odottamaan huisin kiintoisia kertomuksiani muista lomapuuhista ja niistä uusista leluista seuraavaan kertaan. On aika lähteä ostamaan aineksia periamerikkalaisiin side dish viemisiin huomisiin pippaloihin Paikka-Amerikan vuosipäivän kunniaksi. Mutta vähän pitää tehdä erilaisesti, ehkä sitten kansalaisuuden saatuani voin tehdä periamerikkalaisia reseptejä periamerikkalaisesti. 

Teholla tehotta

Bloginhoidollisia ilmoituksia:

1. Kokeilin Google+ -kommentointia, mutta vaihdoin jo takaisin perinteiseen, sillä en halua rajoittaa kommentointia blogiin. Miksi haluaisin, kun vielä ei ole ilmestynyt spämmiä eikä edes rasistitrollia kommenttiboksiin! Sori vaan, en tiennyt mitä olin tekemässä. Ja olen pahoillani kun nyt näkyy jokunen kommentti kadonneen. Kiva että tykkäsit Ina musiikkipätkästä! Suosittelen muutakin Andrew Birdin tuotantoa. :)
2. On sääli, että Blogger on Googlen lapsipuoli, johon ei panosteta. Tulisi kirjoitettua enemmän ja kommentoitua nopeammin, jos pystyisin käyttämään blogia varten luomaani Google-tiliä mobiilisti ilman että kirjaudun kokonaan ulos Android-puhelimestani tai Android-tabletistani. Jos on vinkkejä, otan mielelläni vastaan.
   



Elämän pieniä iloja. 



3. Joku ehkä muistaa, että poistin yli puolet kirjoituksista tuossa loppuvuonna. Tein sen siksi, että aloin käydä harhaluuloiseksi sen suhteen, miten tarkka tarkastus meidän ohjelmalle oli valvovan tahon toimesta tulossa. Tarkastajat tulivat, tulivat tietty pahimman hullun kiireen ja stressin (tai en tiedä olinko stressaantunut, väsynyt vaan!) keskelle, mutta menivät jo, joten kirjoitukset on palautettu. Lupaan, etten ihan tosissani luullut, että ne paitsi löytäisivät blogini myös yrittäisivät kääntää sen englanniksi. Vain vähän tosissani, tarpeeksi että viitsin vähän klikkailla. Ei olla vielä kuultu mitä tarkastajat tykkäsivät.

Sitten asiaan, vaikkei sitä ole kovin paljoa. 

Tulin kipeäksi. Taas! Olen teho-osastolla, ja tämä kaksiviikkoinen on alkanut paljon paremmin kuin ensimmäinen. Tämän viikon erikoislääkäri on tosi tiukka ja tosi tarkka, mutta opettaa paljon. Harmi vaan että aivot ei maanantain jälkeen ole olleet kovin vastaanottavaisella päällä, ja esimerkiksi eilinen hengityskoneopetus meni aika lailla yli hilseen.

Meidän lounge on suoraan teho-osaston alapuolella.
Kätevää! Mutta miltä vuosikymmeneltä
ovat nämä ovet ja niiden kyltit?

Todennäköisesti tästä jaksosta saankin hädin tuskin keskinkertaiset arvosanat... Ensi viikolla minä esitelmöin muille erikoistuville sepsiksestä, joten siihen paranee panostaa ihan Robbinsin, patologian raamatun, esiin kaivamista myöden.

Tänään ilmaannuin kierrolle maski kasvoilla. Vaikka inhoan sen pitämistä, en uskaltanut niiskuttaa ja yskiä hänen edessään ilman sitä. (Vielä on etsimättä se tutkimus, joka osoittaa että sairaana tavallisen maskin pitäminen oikeasti vähentää tartuntariskiä enemmän kuin pelkkä kyynärpäähän yskiminen ja hyvä käsihygienia.) Yllätyksekseni vaativa erikoislääkäri aloittikin kysymällä, mitkä on oireet, ja kysymällä sitten lopuilta erikoistuvilta, että eikö päästetäkin Pilvi tänään kierron jälkeen kotiin. Ensimmäinen, ja ehkä viimeinen kerta, kun minut komennetaan kotiin.

Voin nimittäin kuvitella vastaavan tilanteen ainakin neljällä eri tavalla, jotka kaikki sisältävät sympatiaa ja toipumisen toivotuksia ja avuntarjouksia, mutta yksikään niistä ei pääty siihen, että minulta otetaan töitä pois ja kirjaimellisesti komennetaan lähtemään kotiin. Sen sijaan päätös kotiin lähtemisestä jätetään minulle, enkä tietenkään kehtaa lähteä ennen kuin on työt tehty, sillä se tarkoittaisi lisätöitä muille.

Arvostan.

Musiikkitauko kaupunkimatkalla höystettynä

Ei ole mitään kerrottavaa, joten jaanpa musiikkituokion.

Luultavasti kuulin Andrew Birdista ensin radiosta. En tiedä artistista itsestään mitään, mutta tykästyin paitsi musiikkiin, myös Chicago-viitteisiin. 

Spotifyttomille YouTubea: 

Casimir Pulaski oli puolalainen vallankumouksellinen, joka tuli taistelemaan Pariisista maanpaosta Yhdysvaltain vallankumoussotaan. Pulaskin päivää vietetään maaliskuun ensimmäisenä maanantaina Illinois'ssa, mutta koululaiset eivät enää saa sitä vapaaksi suurimmassa osassa osavaltiota, ei edes Chicagossa muutamaan viime vuoteen. 

Pulaskin mukaan on nimetty pohjois-etelä-suuntainen katu 4000W linjalla (eli 40 korttelia nollapisteestä länteen). Pulaski alkaa Bryn Mawrin alueelta, Devon Avenuen kulmasta, ja aloittaa kulkunsa melkein lähiömäisen Pohjois-Chicagolaisen kaupunginosan läpi. Irving Parkin jälkeen se reunustaa eloisaa (ylemmän?) keskiluokkaista Logan Squarea ja sukeltaa sitten Hermosaan, alemman keskiluokkaiseen latinokaupunginosaan. Seuraavaksi etelään jatkaessa on West Garfield Park, jossa sijaitsee (kuulemma upea) konservatorio, jossa on vieläkin käymättä, mutta josta turisteja varoitellaan ettei ainakaan julkisilla uskalla sinne liikkua.

Niillä kulmilla, lähellä 0N-pistettä eli Madison Streetiä on meidän klinikka ja niillä seuduin olenkin eniten Pulaskia kulkenut. Sinnittelevä afrikkalaisamerikkalainen kaupunginosa, ja siitä etelään pahamaineinen Pohjois-Lawndale jossa meidän sairaalakin sijaitsee. Lawndalesta etelään on jälleen enemmän latinoasutusta Little Villagen reunamilla. Maisema vaihtuu teolliseksi valtatietä I-55 lähestyttäessä ja varastot ja jakelukeskukset takaavat vilkkaan rekkaliikenteen. I-55:n eteläpuolella Pulaski kulkee jälleen latinokaupunginosien ja keskiluokkaisten kaupunginosien läpi ja läheltä Midwayn lentokenttää. Pulaski jatkuu muutaman kymmenen korttelia Chicagon etelärajalle ja vielä Chicagon ulkopuolelle, kulkien kolmen eteläisen lähiön läpi, muuttaen vihdoin Midlothianissa nimeään vanhaksi Crawford Avenueksi kannettuaan yli 40 kilometriä Chicagon puolalaisia yhdistävän itsenäisyyssankaritaistelijan nimeä.

Mietin, missäköhän kohtaa Andrew Bird on Pulaskia kulkenut sen öisiä valoja katsellen. Minä kiinnyn kuukausi kuukaudelta enemmän tähän kaupunkiin ja seutuun, ja ihmettelen kuinka moni työkaveri on tullut tänne vain erikoistumaan ja suunnittelee lähtöä saman tien erikoislääkärin paperit kädessä. 

Remonttia

Vähän remonttia täällä, älkää ihmetelkö jos tuntuu että jotain puuttuu, varmuuden välttämiseksi kuten sanotaan.

Huomenna takaisin osastotiimiin. Uskoo ken tahtoo, mutta ajatus tuntuu mukavalta paitsi että meillä ei ole kandeja auttamassa. Saavat kolmen viikon joululoman, mokomat. Niin saatiin mekin lääkiksessä, mutta ilmeisesti tällä porukalla on ensimmäinen vuosi. Hyvä että saavat, yritän olla olematta ihan niin itsekäs. ;)

Perjantaina saatiin vuositentin tulokset. Se oli siis neljän tunnin monivalintatentti, unohdin jo montako kysymystä. Me ekavuotiset pärjättiin parhaiten suhteessa vuosiluokan keskitasoon! Ja minä kiillotan kylkeäni ja julkean julkisesti täällä iloita, että minulla oli meidän vuosluokan parhaat pisteet!

Tämä tietenkin tarkoittaa lisäpaineita ensi vuoteen, jotta saan odotetun parannuksen ekasta tokaan vuoteen... No ajattelen sitä sitten ensi syys-lokakuussa.