Maahanmuuttajaystävällinen paikallisvihamielinen seutu

Viimeisen kahden viikon tapahtumat tällä puolen Atlanttia lienevät päässeet uutisiin myös Suomessa: Kaksi surmaa poliisin toimesta, uhrit nuoria afroamerikkalaisia miehiä, ja surmat mitä todennäköisimmin täysin epäoikeutettuja, eli valkoista poliisia vaan alkoi pelottaa. Rauhanomaista marssia seuranneet poliisisurmat varmasti olivat uutisissa myös.

Minäkin asun varsin segregoituneessa lähiössä.
En tunne naapureitani, mutta luulen ettei täälläkään tajuta.

#BlackLivesMatter ja muu kansalaiskeskustelu surmien ja ihonväriin perustuvan epätasa-arvon ympärillä kiteytyy minun silmissäni siihen, että afroamerikkalaiset yrittävät saada valkoisia ymmärtämään edes hitusen, millaista on elää mustana valkoisessa yhteiskunnassa. Ja valkoiset eivät tajua. Että miksi pitäisi sanoa mustien elämällä olevan arvoa, kun kaikilla elämillä on arvoa. Paras lukemani vertaus, joka paljastaa väittämän sokeuden, menee seuraavasti:

Perhe istuu illallispöytään. Kaikki saavat ruoka-annoksensa, mutta Kaarlo jää ilman. Kaarlo siihen, jotta "Kaarlolle ruokaa". Perhe loukkaantuneena vastaa, "Kaikille ruokaa" ja jatkaa illallistaan huomioimatta Kaarlon tyhjää lautasta.

Samaan "all lives matter" -kategoriaan menee minulla myös ne valkoiset erityisesti miehet, jotka julistavat että he eivät ole "privileged", he eivät syntyneet kultalusikka suussa ja sitä paitsi mustat pojat kiusasivat koulussa. Eivätkä tajua, että kyse ei ole siitä etteikö valkoinen mies tekisi töitä menestyksensä eteen, vaan siitä, että valkoisella ei ole menestyksen tiellä rakenteellista estettä toinen toisensa jälkeen.

Tällä viikolla sosiaalisessa mediassa levisi Chicagon seudulla asuneen miehen kirjoitus siitä, millaista oli kasvaa afroamerikkalaisena Chicagon lähikaupunkialueella. Lukekaa! Lue tuo kirjoitus, vaikka et mitään muuta tänään lukisi. Vaikka olen luullut jo aika paljon tietäväni paikallisesta arjesta, kirjoitus jätti hämilleen.

Minulle kirjoitus oli erityisen pysäyttävä, sillä se osui kirjaimellisesti lähelle: kun muutin tänne, muutin puolen tunnin päähän kirjoittajan kotipaikasta. Maahanmuuttajana ja muukalaisena, vierasta kieltä puhuen ja erilaisiin tapoihin totutellen voisi luulla, että minulla olisi kokemusta siitä, millaista on olla "vieras", "toinen", "muukalainen". Vaan ei minulla ole. Minä olen joutunut muistuttamaan toisinaan, että minäkin olen maahanmuuttaja, ja saanut vastaukseksi selityksen, että minä olen eri asia. Ihanko totta? Ja miksi??

Tätä miestä, täältä kotoisin, on kohdeltu "toisena" ja "vieraana" koko hänen elämänsä ajan, samalla kun minä, todellinen muukalainen olen saanut osakseni luottamusta ja ystävällisyyttä, olen kuulunut enemmän joukkoon kuin hän, amerikkalainen, napervillelainen. Miettikääpäs sitä hetkinen. Ja lukekaa yllä linkittämäni juttu.

Ihmemaan ihme

Kuinka moni Suomessa tietää, kuka on Magic Johnson?

Meinasin nimittäin tulla kertomaan, kuinka yksi Ameriikan ihmeistä on olla melkein jossain tekemisissä milloin minkäkin julkkiksen kanssa. Kuinka kaverin firma on saanut toimeksiannon Oprahin alihankkijan alihankkijalta, tai kuinka sitä on kulkenut Obaman kotitalon läheltä. Tällaisia pieniä hassuja maalaistytölle.

Amerikan ihmeitä, exhibit A: Valtava, ja poikkeuksellisesti
hyvä täytekakku meidän laitoksen pikkujouluissa.
(Suklaamousse. Ravitsevaa ja päivystyksen pelastavaa vielä
yli viikko juhlien jälkeen. Exhibit B: säilöntäaineet...)

Samaan kategoriaan menee se, että luen työsähköpostista meidän sairaalan olleen yksi 23 chicagolaisesta järjestöstä, jonka kesken Magic Johnson jakoi tänään rahaa. Nämä rahat hän voitti lakijupakassa, joka koski hänen nimensä/kuvansa väärinkäyttöä ruokakaupan mainoksessa.

Mutta sitten tajusin, etten minä itsekään tiennyt ennen tänne muuttoa, kuka on Magic Johnson. En nyt laita kuvaa, kun mitä jos tulisin haastetuksi oikeuteen.*

*vitsi.

Adoptoin Amerikan

Eilen se sitten tapahtui, Sibeliuksen syntymäpäivänä: adoptoin Amerikan. Sen verran kun olen töiltä ehtinyt, olen yrittänyt tätä sulatella. Tavallaan tämä tuli liian äkkiä - mutta juuri sopivasti jos aion ehtiä äänestää Bernietä esivaaleissa.

Viiletin eilen töistä kesken päivystyspäivän, ja vielä kahden tavallista traagisemman potilaan luota valatilaisuuteen. Mitkä raamit sainkaan siitä ensimmäiselle päivälleni "amerikkalaisen unelman" toteuttaneena, kun alle kaksi tuntia ennen kuin vannoin uskollisuutta Yhdysvalloille istuin vakavasti sairaan, itkevän potilaan vierellä kirjaimellisesti kädestä pitäen - potilaan, jonka hänen synnyinmaansa on joka kohdassa pettänyt - jolle valinnanvapaus ei tarjonnut mahdollisuuksia.


Lisää symboliikkaa tarjosivat Über-kuljettajani: Menomatkalla saksalaissyntyinen Marion, joka 17 täällä asutusta vuodesta huolimatta kirosi amerikkalaisen ajotyylin verrattuna miten "meillä Euroopassa" ajetaan. Hän kun etunimeni alkuperää kysellessään kuuli mistä olen tulossa ja mihin menossa. Ensimmäisen automatkani USA:n kansalaisena puolestaan tarjoili perusamerikkalainen Sam Lincoln-katumaasturissaan. Hänen kanssaan puhuttiin siitä miten hieno kaupunki Chicago on (mutta jätettiin mainitsematta ääneen viimeaikaiset isot skandaalit, arkkitehtuuria ja kulttuuria tarkoitettiin.) Tänään toin töihin kiitokseksi eilen valan ajan tuuranneille työkavereille (kaksi neljästä maahan muuttaneita sittemmin kansalaisia) minulle vielä muutama vuosi sitten täysin tuntematonta herkkua, cannoleja.

Koen vahvasti, että minä nimenomaan adoptoin Amerikan. Seuraavaksi pitää sitä sitten hoitaa ja kasvattaa.

Ehkä vähempikin riittää, mutta kansalaisuus on minulle paitsi käytännöllinen juttu, osoitus siitä, että sitoudun tähän työhön tällä seudulla. Olen entistä vähän vähemmän ulkopuolinen, joka tulee tirkistelemään, käyttämään yhteisöä hyväksi hankkimalla koulutuksen ja katoamalla - tai pätemään kertomalla miten asiat pitäisi tehdä.

Kansalaisuudesta riippumatta olen tosin aina vähän liian valkoinen ja ihan liian etuoikeutetuttu ollakseni koskaan kokonaan ei-ulkopuolinen tässä yhteisössä.

Amerikkalaisuuden sietämätön taakka

BBC aloitti juttunsa eilisestä San Bernadinon ammuskelusta jotenkin niin, että "On tavallinen päivä Amerikassa... Ammuskelussa haavoittuneita lastataan ambulansseihin."

Chicagossa poliisi pimitti 13 kuukautta valvontavideota, joka osoittaa kiistättömästi poliisin murhanneen teinin, joka ei aiheuttanut poliisille välitöntä uhkaa. Se teini kuoli meidän sairaalassa. Epäilty (syyllinen) poliisi nosti palkkaa koko 13 kuukauden ajan, useat poliisit valehtelivat hänen puolestaan, ja polisiiliiton pamput levittivät väärää tietoa tapahtumien kulusta, ja jotkut kollegat todennäköisesti tuhosivat muuta videotodistusaineistoa.

Sitten on Donald Trump, Ben Carson ja Ted Cruz.

Yksi meidän hoitajista, klinikan tukipilari, joutui ammuskelun kohteeksi ajaessaan pikatietä kotiin eräänä lauantaiyönä. Hänen serkkunsa sai takapenkillä päänahkaan luodista pitkän haavan - selvisi kirjaimellisesti hiuksenhienosti.

Kuunnellessani työkaverin tarinaa tuli ensimmäistä kertaa ikinä sellainen olo, että nyt pitää muuttaa Suomeen. Ei siksi, että olisin peloissani että minulle tapahtuisi jotain, vaan siksi, että ei pää eikä sydän kestä tätä hulluutta, jolle ei ole minkäänlaista loppua tai helpotusta näkyvissä.

Kiitospäivänä juttelin antaumuksella politiikasta anopin ja kälyn kanssa, ja tajusin jälleen kuinka onnekas olen, että voin jutella antaumuksella politiikasta anopin ja kälyn kanssa, kun puheisiin tuli kuinka jotkut muut sukulaiset ovat liittyneet pelon ja rasismin aaltoon, joka vyöryy täällä vain vähän eri tahtia kuin Suomessa. Eräs myöhäiskeski-ikäinen sukulaisnainen ei suostu käyttämään julkisia, ja hänet saa hädin tuskin liikkeelle poliisien asuttamasta lähiömäisestä kaupunginosastaan, vaikka hän kasvoi alemman keskiluokan asuttamassa sisäkaupungin naapurustossa!

Kaikenlaista tällaista olen pyöritellyt päässäni, mutta kuten huomaatte, en saa näistä helposti blogitekstiä aikaiseksi - jää listaksi irrallisia raivonaiheita, jotka painavat.

Olin vielä lukiossa muistaakseni, kun hyvän ystävän kanssa juteltiin tulevaisuudensuunnitelmista. Ystäväni on Maailmanmuuttaja, ja oli juuri päättänyt mitä hakee opiskelemaan yliopistossa. Minä totesin, että lääketiede sopii minulle, sillä sen kautta voin parantaa maailmaa yksi ihminen kerrallaan, pienessä mittakaavassa. Tällä hetkellä se on suuri lohdun lähde: Ainakin olen oikeassa paikassa jos haluan monia amerikkalaisia vääryyksiä oikoa, ja ehkä toisinaan työni parantaa yhden ihmisen maailmaa vähäsen. Samalla on aseteltava varpaitani asemiin niin, että ponnistan seuraavalle tasolle, sillä tuntuu ettei mikromittakaava verenpainelääkkeiden ja elintapaneuvonnan tai edes hengenpelastavan oikean diagnoosin muodossa riitä mihinkään.

Surullisten, traagisten ja suorastaan vihaa nostattavien tarinoiden keskellä pöyristyin silti ehkä kaikkein eniten kuullessani muutama päivä sitten, että eräs lääkäri, perhelääkäri, jonka kanssa minäkin työskentelen, on lähettänyt tyttärensä alle kaksivuotiaana isovanhempien hoitoon toiselle mantereelle. Tällä viikolla puolisonsa, lapsen isä, on hakemassa tyttöä kotiin vanhempien ja isoveljien luo, kolmevuotiaana. Pureskelkaapas sitä. (Ei, perheessä ei ole ollut vakavaa sairautta, turvallisuusuhkaa tai nälänhätää.)

Maailmantuskaa - myöhäinen kolmenkympin kriisi vai myöhäinen kulttuurisokki?

Päivä johon mahtui kaikkea

Aina välillä, etenkin kesänihkeään aikaan, palaan hetkeksi siihen kun olin uusi täällä. Suomalaisille on kai aika tuttu ilmiö, että pimeän ja kuumankostean yhdistelmä tekee vierauden tunteen. Tänään myös.

Päivään sopivaa Americana-soundtrackia:

 

Meidän maanantai alkoi kello kymmenen yli yksi aamulla ovikellon soittoon. Kerta se ensimmäinenkin. Mies meni avaamaan, ja kuulostellessani tapahtumia hetken ihmettelin miten se noin sumeilematta avaa oven keskellä yötä. Siellä oli poliisi, joka totesi että kaasua. Oli ajanut ohi ikkunat auki ja haistanut. Pian tuli palokunta, joka totesi että kaasua toden totta. Minä menin nokosille, sentään vaatteet päällä sen jälkeen, kun palokunta oli tullut sisällekin haistelemaan mittarinsa kanssa. (Harmitti, etten käynyt ennen nukkumaanmenoa suihkussa, ja harmitti, että tiskit oli vielä yhden yön odottamassa pesijäänsä. Kuka tietää milloin seuraavaksi saataisiin kuumaa vettä.)

Maakaasusta puhuttaessa ajattelen
ihan aina tätä. Ihan aina. (Wikipedia)

Sitten tuli kaasuyhtiö, joka totesi että kaasuahan se, ja tulee meidän crawl spacesta eli epäkellarista. Minä otin siinä vaiheessa nokosia BBC:n kv-radion tahtiin, kun mies nykäisi hihasta että kaasuahan se, ja meidän pitää lähteä. 

Varttia myöhemmin oli vähän tavaroita kasassa, ja ajoimme peräkanaa Holiday Inniin viitisen minuutin ajomatkan päähän. Saimme kakskymppiä alennusta koska saavuimme vasta kolmen jälkeen yöllä. Uni ei heti tullut silmään, mutta herätyskellon soidessa olisi tietenkin maistunut makeasti.

Puoli kahdeksalta marssin lääkärintakki olalla hotellin ovesta ulos ja suuntasin Route 66:a töihin. Totesin, ettei kesällä kannata jättää banaaninkuoria autoon vaikka kuinka olisi roskapussissa. Banaanikärpäset on yhtä hankalia hävittää autosta kuin keittiöstä. Ehdin töihin ajoissa viedäkseni viikonlopun terveysbasaarirekvisiitan takaisin koordinaattorille ja käydäkseni loungessa kaivamassa lokeron hätätilavarastosta unohtamaani deodoranttia kainaloon, ja kertomassa parille työkaverille kaasuepisodista.

Hotellihuoneen tiiliseinä kuin kotoisalta 80-luvulta
omiaan lisäämään surrealistista tunnelmaa. (Tripadvisor)

Matkalla olin jo saanut mieheltä viestin, että kaasuvuoto olikin naapurista sittenkin, ja viemäriä pitkin oli vuotanut meidän pyykkihuoneeseen. Eikä muuten haissut sisällä ollenkaan, ulkona vain. Eikä haissut pyykkihuoneessa kun Sunnuntaina pesin pyykkiä.

Työpäiväänkin mahtui kaikkea. Aamu oli tuskaisen hidas hiljaisella lastenneuron klinikalla. Tuskainen siksikin, että tekemistä oli juuri sen verran, ettei mitään muutakaan voinut tehdä. Siitä on aikaa, kun olen tuntenut itseni niin kandiksi, kuin kahden lääkisopiskelijan ja yhden lastentautien erikoistuvan kanssa tutkimushuoneessa seisoessani tumput suorana erikoislääkärin toimintaa seuraten. Yritin tietenkin näyttää kamalan älykkäältä ja samalla potilaalle empaattiselta. Onnistui varmasti mainiosti kolmen tunnin unilla.

Lounastauolla puin työkaverin kanssa sitä, mikä kaikki meidän klinikalla voisi olla paremmin, ja puputin iänikuista salaattia kananrinnalla.

Iltapäivä oli taas yksi klassikko juuri samaisella omalla klinikalla. Ensin odotan potilaita, sitten niitä pitäisi nähdä kerralla neljä. Yksi on samoin Suomessa ja täällä: Ihan vaan "reseptiä uusimaan" tullut potilas on tietenkin se monimutkaisin. Päätä alkaa särkeä, lääkäriharjoittelija katoaa ja olen siitä vain helpottunut sillä hän on anteeksi vaan niinsanotusti suoraan laivasta astunut, eikä minulla ole kiireinen klinikkarutiini niin hallussa, että pystyisin samalla opettamaan ummikkoa. Poikaparka.

Lopulta lääkäriharjoittelijaparka seisoo edessäni tumput suorana kun istun potilaiden lähdettyä hetken vaan hengähtämään ja ilahtumaan isän lähettämien kesäsaaristokuvien äärellä. (Kylmä tai ei, paratiisilta näyttää!) Lääkäriharjoittelijaparka taisi seisoa siinä viisi minuuttia ennen kuin tajusin että hän odotti minulta taikasanoja "Lähde kotiin."

Päänsärystä huolimatta päätän pitäytyä ennen kaasuepisodia tehdyssä suunnitelmassa mennä illaksi syvemmälle maakuntaan katsomaan iranilaista elokuvaa Ellystä. Onneksi tarkistan Googlesta: Eisenhowerilla on 50 minuutin hidastuma, ja kaarran Rooseveltille ennen tukosta, joka radion mukaan johtuu siitä, että poliisi etsii motarilta ammuskelun todistusaineistoa, ja kaikki kaistat on suljettu. Pikkutietä ajaessa saan hyvän tilaisuuden pysähtyä Walgreensiin päivällistä hakemaan, ja hankin aikoihin surkeimman pikkupurtavaillallisen, ja Monsterin (jolla päänsärky lähtee).

Vangitseva elokuva merimaisemassa. Suomessa kuitenkin kauniimpaa. (kuva)

Löydän miehen ja appivanhemmat elokuvateatterista juuri ennen elokuvan alkua. Kannatti mennä, vaikka kaikki klinikan paperityöt jäävätkin nyt huomiseen - huomiseen, jolloin tehtäväksi tulee jotain neljäntoista uuden potilaan klinikkapaperityöt.

Kotimatkalla avaan ikkunat selkoselleen ja kuvittelen viimeistenkin banaanikärpästen lentelevän pois. Kuumankostea tuuli ja Led Zeppelin radiosta vähän liian kovalla muistuttavat, että hei minä asun nykyään Amerikassa, kuinka kummallista. Kotona on ilmastointi päällä eikä ole tapahtunut kaasuräjähdystä.

Minilomalaisen elämänlaatuhehkutusta

Kun on yksitoista kuukautta elänyt 90-prosenttisesti 18-36 tunnin "viikonlopuilla", tuntuu normaali kahden päivän viikonloppu todella hyvältä. Sitten kun niitä on kaksi peräkkäin, alkaa tuntea itsensä taas ihmiseksi. Ja kun niitä seuraa kaksi pitkää viikonloppua, pitää puhua jo minilomasta.

Lomasta voi siksikin puhua, että opiskelua ja tulevan kongressimatkan suunnittelua lukuunottamatta en ole juuri koskenut työasioihin työajan ulkopuolella sen jälkeen, kun rästisanelujen lista kauniina kesäkuun kolmannen iltapäivänä näytti tältä:

Ja mitä olen muiden kanssa jutellut, minun ja huhtikuun kanssa-internin sanelukertymä oli jotain 180% normaalista sillä ajalla, joten selkääntaputukset omalta itseltäni saavutuksen johdosta, muilta on turha odottaa. 

Kuinka tässä onkaan taas käymässä? Minilomahehkutus on vaihtumassa työvalitukseksi! Takaisin raiteille. Nimittäin minä ja kaksi muuta meistä kuudesta on saanut nauttia paitsi pelkästä klinikkatyöskentelystä (klinikasta joskus toiste... ettei mene työvalitukseksi) myös ylimääräisistä vapaapäivistä. Minä olin tällä viikolla töissä kokonaista puolitoista päivää! No paperityöt lukien siitä tuli 18 tuntia, mutta mitä siitä, sillä olen aloittanut aamujani ja päättänyt päiviäni pyörälenkeillä, leiponut rapaperipiirakkaa tuoreista raparpereista jotka kävin hakemassa torilta, syönyt mansikoita, tuhlannut käyttänyt rahaa leluihin elämänlaatua kohottaviin hyödykkeisiin. Mutta aloitetaan parhaasta: 

Tsekattiin työkaverin kanssa U2:n viimeinen viidestä keikasta kilsan päässä työkaverin kotoa. 

Viisitoista vuotta sitten tämä olisi ollut Niin Iso Juttu, että pitihän sinne päästä, vaikka en edes ollut tietoinen U2:n kahdesta viimeisestä levystä. 

Tämä yksin on jo kokemus. Samassa hallissa oli vielä isommat pippalot muutama viikko sitten, kun kanadalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset toivat Stanley Cupin jälleen Chicagoon.

Niinhän se myös on, että U2:ta ei mennä katsomaan musiikin takia ainoastaan:

Kännykkälaadusta huolimatta kuvasta saa vähän osviittaa lavasta. Tuo videotaulu ei ole mikä tahansa taulu, vaan kehys jonka sisällä voi kävellä, ja olla siten osa videota. Kas näin:

Kuva Chicago Tribume Muitakin parempia kuvia linkin takana.

Parhaat animaatiot veivät mennessään, ja minuun vetosi myös uuden albumin teema kasvuvuosista Irlannissa. "Sanomaa" oli myös, ja Verinen Sunnuntai lienee kaikille bändin faneille niin tuttu, että Sunday Bloody Sundayn kanssa tämä sanoma lienee mennyt lähes kaikille perille: 

Sen sijaan innokkaat kiljaisut jokaisen "America" ja "Chicago" -maininnan jälkeen viestinevät siitä, että niin riistokapitalismikriittinen viesti kuin kappaleen Pride (In the name of love) aikana lähetetyt rauhantoiveet ja toiveet rauhantekijöistä väkivallan keskelle, menivät monelta yli hilseen. 

Vaikka U2 tuntuu monella tavoin hyvin amerikkalaiselta ilmiöltä, Chicagoon kokoontuneet faninsa ovat vielä paljon amerikkalaisempia. Yleisölle ei tullut mieleenkään, että joku päästäisi suustaan sanan Amerikka joukkokokoontumisessa muuten kuin valtaisia suosionosoituksia odottaen.

Vilpittömältä sen sijaan tuntui Bonon pariin kertaan toistama bonomaisuus "Amerikka on yhtä paljon idea kuin paikka". Ja niin U2 on amerikkalainen: U2 on idea-Amerikasta. Siitä samasta, joka välkähteli Obaman puheessa viime viikolla. 

Jaa-a, taidatte joutua odottamaan huisin kiintoisia kertomuksiani muista lomapuuhista ja niistä uusista leluista seuraavaan kertaan. On aika lähteä ostamaan aineksia periamerikkalaisiin side dish viemisiin huomisiin pippaloihin Paikka-Amerikan vuosipäivän kunniaksi. Mutta vähän pitää tehdä erilaisesti, ehkä sitten kansalaisuuden saatuani voin tehdä periamerikkalaisia reseptejä periamerikkalaisesti. 

Tänään Amerikassa

Tänään Amerikan Yhdysvalloissa korkein oikeus päätti tasa-arvoisen avioliittolain puolesta, presidentti puhui Etelä-Carolinassa osavaltion senaattorin hautajaisissa, ja vankikarkuri ammuttiin kuoliaaksi jossain New Yorkin osavaltion pohjoisessa metsässä. Chicagossa sataa, ja minulla on vapaapäivä.

Vankikarkuritarinaa lukuunottamatta merkit ovat selvät: Tänään haen Yhdysvaltain kansalaisuutta.

Vapaapäivän kunniaksi kävin miehen kanssa lounaalla, ja kotimatkalla kotiruokapäivällistä varten (vapaapäivä = terveellistä ruokaa ainakin yhdellä aterialla!) pysähdyin kaupassa hakemassa vielä retiisejä ja keräsalaatinpään. Juuri ennen kaupan pihaan ajoa presidentti oli aloittanut puheensa Rev. Pinkneyn muistotilaisuudessa. Istuin autossa kaupan parkkipaikalla puhetta kuuntelemassa koko sen puoli tuntia jonka puhe kesti. (Vapaapäivän luksuksia!)

Suosittelen kuuntelemaan koko puheen, jos Yhdysvaltain historia ja kansalaisoikeudet kiinnostavat. Tai jos Yhdysvaltain vähemmistöt, eriarvoisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus kiinnostavat. Obama toivoo, että viime viikon väkivaltainen hyökkäys olisi avannut silmämme niin menneiden vääryyksien varjoille kuin tänä päivänä jatkuville vääryyksille, ja että tästä hirveästä surmatyöstä voisi seurata uusi tietoisuus epätasa-arvosta ja päättäväisyys toimia sen purkamiseksi. 

Ote puheesta Washington Postin litteroimana:

For too long, we’ve been blind to be way past injustices continue to shape the present. Perhaps we see that now. Perhaps this tragedy causes us to ask some tough questions about how we can permit so many of our children to languish in poverty…

… or attend dilapidated schools or grow up without prospects for a job or for a career.
Perhaps it causes us to examine what we’re doing to cause some of our children to hate.

Perhaps it softens hearts towards those lost young men, tens and tens of thousands caught up in the criminal-justice system and lead us to make sure that that system’s not infected with bias.

… that we embrace changes in how we train and equip our police so that the bonds of trust between law enforcement…

… and the communities they serve make us all safer and more secure.

Maybe we now realize the way a racial bias can infect us even when we don’t realize it so that we’re guarding against not just racial slurs but we’re also guarding against the subtle impulse to call Johnny back for a job interview but not Jamal…

… so that we search our hearts when we consider laws to make it harder for some of our fellow citizens to vote…

… by recognizing our common humanity, by treating every child as important, regardless of the color of their skin…

… or the station into which they were born and to do what’s necessary to make opportunity real for every American. By doing that, we express God’s grace.

Yleensä en usko Amerikan erityislaatuisuuteen. "American exceptionalism" tuntuu isolta valheelta suurten lupauksien maassa, joka polkee heikoimpansa maahan kerta toisensa jälkeen. Mutta sitten on tämä Amerikka, jonka Obama maalaa puheessaan - ei ensimmäisenä eikä ensimmäistä kertaa, mutta se joka vastoinkäymisistä ja taka-askelista huolimatta siintää puheissa ja aatteissa ja unelmissa. Joka tuntuisi utopialta, ellen näkisi ja kuulisi juuri ja juuri riittävästi myös teoista jotka pitävät toivon yllä, että se on mahdollinen.

Päädyin tänne, pääsin töihin, olen täällä jäädäkseni ja haluan olla siinä joukossa, joka pitää toivoa yllä paremmasta tulevaisuudesta. Korkeimman oikeuden portailla laulettiin tänä aamuna täydellisessä harmoniassa Yhdysvaltain kansallislaulu, ja liikutuin siitä lähes kyyneliin. Tunnun löytäneen paikkani täällä, niin konkreettisesti kuin henkisesti ja hengellisesti, joten miksi en täydentäisi pakettia hankkimalla äänioikeuden? (Vaikken ehkä pääsekään Bernie Sandersia äänestämään.)