Välitä lujempaa

Elokuussa sain kutsun sairaalan strategiajohtajalta tapaamiseen, jonka tarkoitus selvisi minulle vasta paikan päällä: Kohderyhmähaastattelu talon sisäisestä markkinointikampanjasta. (Kyllä, "kohderyhmähaastattelu" käännökseksi focus groupille oli kovan työn takana, enkä ole varma kuinka hyvä lopputulos on.)

Muutama viikko sitten ne sitten ilmestyivät. Pikkumainokset kanttiiniin, jättijulisteet seinille, ja silikonirannekkeet jokaisen postilaatikkoon. Moraalinkohotusta, identiteetin rakentamista, tsemppausta. Ja kyllä se toimii.

Ole vahvempi, välitä lujempaa, rakasta syvemmin

Haastattelussa esiteltiin kaksi vaihtoehtoa, joista molempien selvä tarkoitus oli osoittaa, että teemme tärkeää työtä, jolle on ehkä vaikea saada sitoutuneita tekijöitä, ja teemme sitä haastavassa paikassa. Hylätty vaihtoehto teki sen negatiivisen kautta, tai niin minä ainakin sen koin. Se kuvasi naapuruston epätoivoisena paikkana, ja meidät viimeisenä mahdollisuutena sairauden ja vammautumisen musertavan taakan alla.

Me olemme leveiden harteiden sairaala. 

Ja sydämemme ovat vielä suuremmat.

Yhdessä voimme olla se muutos, jonka haluamme nähdä

Ei vain yhdelle potilaalle kerrallaan, vaan kaupungille.

Meidän kaupungillemme.

Me olemme *****. Ja kaupunkimme tarvitsee meitä.

Käännös on karkea, ja suomennettuna kornimpi kuin englanniksi (kuten yleensä?) mutta pysytään tässä anonyymimmassa versiossa.

Oli todella erikoista, miten voimakas tällainen viesti voi olla. Tapaamisessa se tietenkin esitettiin dramaattisemmin ja kuvien kanssa. En muistanut edes tapaamisen aikana mitkä sanat ja sanankäänteet tekivät eron epätoivoisen ja toivorikkaan viestin välillä, mutta sen muistan, että esitin mielipiteeni melkein itku kurkussa, niin voimakkaan vaikutuksen ainakin parempi ehdotuksista teki.

Kai se tarkoittaa myös, että olen sitoutunut työhöni. Ja totta kai olen ylpeä siitä. Olen ollut myös hyvin varma siitä, että kolmen vuoden jälkeen on aika vaihtaa organisaatiota. Levittää siipiä. Mutta haluan olla muutakin kuin sata potilasta viikossa ja varma laskutus. Pomo on hyvä inspiroija, mutta hyvä myös kylvämään epäilyksen siemeniä, kysymään oikeita kysymyksiä. Ja boostaamaan itsetuntoa: Ehkä ihan kuka tahansa ei ole tarpeeksi hyvä minun seuraavaksi työnantajakseni.

Jättijuliste pääovelta sisälle johtavalla käytävällä on muuten koristeltu milläpä muulla kuin erikoistumisohjelman johtavan lääkärin kuvalla. Valvovan silmän alla hyvinkin...

Amerikkalaisuuden sietämätön taakka

BBC aloitti juttunsa eilisestä San Bernadinon ammuskelusta jotenkin niin, että "On tavallinen päivä Amerikassa... Ammuskelussa haavoittuneita lastataan ambulansseihin."

Chicagossa poliisi pimitti 13 kuukautta valvontavideota, joka osoittaa kiistättömästi poliisin murhanneen teinin, joka ei aiheuttanut poliisille välitöntä uhkaa. Se teini kuoli meidän sairaalassa. Epäilty (syyllinen) poliisi nosti palkkaa koko 13 kuukauden ajan, useat poliisit valehtelivat hänen puolestaan, ja polisiiliiton pamput levittivät väärää tietoa tapahtumien kulusta, ja jotkut kollegat todennäköisesti tuhosivat muuta videotodistusaineistoa.

Sitten on Donald Trump, Ben Carson ja Ted Cruz.

Yksi meidän hoitajista, klinikan tukipilari, joutui ammuskelun kohteeksi ajaessaan pikatietä kotiin eräänä lauantaiyönä. Hänen serkkunsa sai takapenkillä päänahkaan luodista pitkän haavan - selvisi kirjaimellisesti hiuksenhienosti.

Kuunnellessani työkaverin tarinaa tuli ensimmäistä kertaa ikinä sellainen olo, että nyt pitää muuttaa Suomeen. Ei siksi, että olisin peloissani että minulle tapahtuisi jotain, vaan siksi, että ei pää eikä sydän kestä tätä hulluutta, jolle ei ole minkäänlaista loppua tai helpotusta näkyvissä.

Kiitospäivänä juttelin antaumuksella politiikasta anopin ja kälyn kanssa, ja tajusin jälleen kuinka onnekas olen, että voin jutella antaumuksella politiikasta anopin ja kälyn kanssa, kun puheisiin tuli kuinka jotkut muut sukulaiset ovat liittyneet pelon ja rasismin aaltoon, joka vyöryy täällä vain vähän eri tahtia kuin Suomessa. Eräs myöhäiskeski-ikäinen sukulaisnainen ei suostu käyttämään julkisia, ja hänet saa hädin tuskin liikkeelle poliisien asuttamasta lähiömäisestä kaupunginosastaan, vaikka hän kasvoi alemman keskiluokan asuttamassa sisäkaupungin naapurustossa!

Kaikenlaista tällaista olen pyöritellyt päässäni, mutta kuten huomaatte, en saa näistä helposti blogitekstiä aikaiseksi - jää listaksi irrallisia raivonaiheita, jotka painavat.

Olin vielä lukiossa muistaakseni, kun hyvän ystävän kanssa juteltiin tulevaisuudensuunnitelmista. Ystäväni on Maailmanmuuttaja, ja oli juuri päättänyt mitä hakee opiskelemaan yliopistossa. Minä totesin, että lääketiede sopii minulle, sillä sen kautta voin parantaa maailmaa yksi ihminen kerrallaan, pienessä mittakaavassa. Tällä hetkellä se on suuri lohdun lähde: Ainakin olen oikeassa paikassa jos haluan monia amerikkalaisia vääryyksiä oikoa, ja ehkä toisinaan työni parantaa yhden ihmisen maailmaa vähäsen. Samalla on aseteltava varpaitani asemiin niin, että ponnistan seuraavalle tasolle, sillä tuntuu ettei mikromittakaava verenpainelääkkeiden ja elintapaneuvonnan tai edes hengenpelastavan oikean diagnoosin muodossa riitä mihinkään.

Surullisten, traagisten ja suorastaan vihaa nostattavien tarinoiden keskellä pöyristyin silti ehkä kaikkein eniten kuullessani muutama päivä sitten, että eräs lääkäri, perhelääkäri, jonka kanssa minäkin työskentelen, on lähettänyt tyttärensä alle kaksivuotiaana isovanhempien hoitoon toiselle mantereelle. Tällä viikolla puolisonsa, lapsen isä, on hakemassa tyttöä kotiin vanhempien ja isoveljien luo, kolmevuotiaana. Pureskelkaapas sitä. (Ei, perheessä ei ole ollut vakavaa sairautta, turvallisuusuhkaa tai nälänhätää.)

Maailmantuskaa - myöhäinen kolmenkympin kriisi vai myöhäinen kulttuurisokki?

Hermot ja taudit

Bongasin tällaisen Facebookista: 

Huvitti.

Eräs hermojen keskittymä on ollut viime ajat Chicagon länsipuolen sydämessä, tarkemmin sanottuna meidän sairaalassa. Kuinka ollakaan rauhallisemmista elintavoista ei ole ollut tietoakaan, vaan joka ateria on syöty hätäisesti. Potilaita on hoidettu kiihkeää tahtia, ylenmääräisesti henkisiä kykyjä ponnistaen (vaikka rahallista lisähyötyä siitä ei ole tiedossa) ja lopulta tuntuu että potilaiden turvallisuuden kustannuksella. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä se urakka loppui, ja kun seuraavan kerran olen osa osastotiimiä muuten kuin tuuraajana (5 vuoroa), olen tokavuotinen. Sopimus on allekirjoitettu jo.

Sopimus on allekirjoitettu, joten eivät potkine minua pihalle, eikä minulla liene varaa lähteä lätkimään. Hah - ei minulla sentään sellaiseen olisi erityisemmin halua, mutta viimeiset neljä viikkoa koettelivat muutakin kuin työnteon määrällistä sietokykyä. Myös suomalainen luontoni pääsi esille, ja kävi ilmi etten ole riittävän amerikkalaistunut hyväksyäkseni seniorini todennäköisesti hyvää tarkoittaneen neuvon nauraa enemmän, sitten jaksaa paremmin.

Valitettavasti olen tosiaankin suomalainen, ja nauraminen ei kuulu siihen valikkoon, jonka klikkaan esille kun sataa niskaan sitä itseään päivästä toiseen - tai kun löydän itseni toisena päivänä peräkkäin seisomasta potilaani virtsaläkätössä. Sarkasmini ei ihan auennut kaikille. Kun mukaan lasketaan vielä suomalaisuuteni piirre, josta olen kaikkein ylpein, nimittäin kuville kumartelemattomuus ja siitä juontuva suorien sanojen sanominen myös senioreilleni, olen ilmeisesti saanut erään johtavan tahon huolestumaan hyvinvoinnistani.

Tiedättekö sen ilmiön, kuinka suomalaislapset joutuvat huolen kohteeksi kun eivät ole tarpeeksi äänekkäitä amerikkalaisessa lapsiryhmässä? Mutta ovat suomalaisittan ihan normaaleja ehkä vähän ujoja. Vähän sama taisi käydä minulle, mutta toisin päin. En nimittäin ole masentunut, ahdistunut, uneton (nyt kun taas on aikaa nukkua), enkä burnoutissa. Olen vain kiukkuinen siitä mihin pisteeseen meidät työnteolla ajetaan, kuinka vähän todellista koulutusta ja opiskelua siinä enää ehtii ja kuinka harva todella on valmis tekemään mitään asioiden muuttamiseksi - tai auttamaan töihin hukkuvia. Ja tiedän vielä senkin, mihin sublimoin kiukkuni, minä ja muut ekavuotiset: Ensi vuonna asiat ovat toisin, vaikka vain siksi että otamme asiat omiin käsiimme.

Vaikka tällaista jos tarpeen tulee:

Mutta nyt lienee parasta pitää suu kiinni muiden kuin kultaakin kalliimpien 1.-vuotiskollegojen seurassa muutama viikko paitsi nauraakseni oikeissa kohdissa ja usein - ainakin niin kauan kunnes saadaan kolmasvuotiset valmistuneeksi ja pois tieltä.