Perspektiivi, työ ja elämän tarkoitus

Leikilläni olen sanonut, että vuodenvaihteen työrupeama osastotiimissä, kun vedin pari satatuntista työviikkoa, oli suorastaan traumatisoiva. Tosissani en sitä vieläkään sellaiseksi kutsuisi, mutta oli se käännekohta jonka jälkeen erikoistumisen alkuaika on varmuudella ohi. Sen lisäksi, että omieni joukossa en koe itseäni enää tulokkaaksi, suhtaudun työntekoon itsenäisemmin, ja näen erikoistumisohjelmamme puutteet selvemmin.

Olen kuitenkin akuutista univelasta selvittyäni ollut edelleen vähän jumissa. Sellainen keskitalven hidastuma, vaiko edelleen megatyöviikkojen seurausta?

Luin maanantaina jutun Sierra Leonesta USA:an palanneesta hoitajasta, joka eristettiin kotiinsa toimettomuuteen työskenneltyään kuusi hektistä, äärettömän rankkaa viikkoa ebolayksikössä. Kannattaa muuten lukea koko juttu. Huvittavaa kyllä tunnistin pienen mittakaavan yhtäläisyyksiä omaan tilanteeseeni. Huvittavaa siksi, että on naurettavaa paisuttelua verrata omia kokemuksiani erikoistuvana chicagolaisessa sairaalassa ebolan vastaiseen työhön Sierra Leonessa (perspektiiviä, nainen!) mutta tunnistettavaa, koska minä en vieläkään melkein neljän viikon jälkeen oikein tiedä miten päin olisin kun on aikaa muullekin kuin työnteolle ja nukkumiselle.

Talvisen toimintaterapian tulosta

En ole saanut rästitöitä hoidettua, en ole siivonnut, pyykkäsin vasta tänään kun käytössä oli viimeiset puhtaat ja ehjät alushousut, liityin viimein salille mutta olen käynyt siellä vasta pari kertaa, tein kyllä jäälyhtyjä ja leivoin leipää ja se oli varsin terapeuttista, mutta välttelen työpöydän ääreen istahtamista ja koen tuhlaavani aikaa, haahuilen, on outoa kun ei ole kamalasti vastuuta ja paine siirtyä heti seuraavaan tehtävään.

Sitä kokee olevansa äärettömän tärkeä, kun ei ehdi ajatella muuta kuin potilastyötä. Oli paljon helpompi nousta aamulla sängystä kun tiesi, että joku tarvitsee minua siellä, kuin nyt mennessäni synnärille tai klinikkaan, jossa hommat hoituisivat minusta riippumatta, vaikka voinkin siellä olla hyödyksi.

Toisin sanoen tähän työhön voi addiktoitua, ja vieroitusoireita esiintyy stimulaation loputtua. Silti enemmän pelkään kuin odotan teholle ja sitten takaisin osastotiimiin menoa kahden ja puolen viikon päästä.

Tästä tasapainoa!

Pitänee siis yrittää välttää tilannetta, jossa työ olisi elämäni tarkoitus. Välillä kun alkoi tuntua, että se olisi ihan hyväkin tarkoitus elämälle, mutta otan järjen käteen ja totean, että tasapainotettava on, jo erikoistumisen aikana.