Maisemaa

Likainen, ränsistynyt, kuoppainen, pölyinen, ahdas, stressaava, arvaamaton, sanoinko jo kuoppainen, laudoitettu, surullinen, kiehtova, värikkäästi maalattu, luotaantyöntävä, epätoivoinen, lannistunut, yrittävä.

Ei laatu- eikä muitakaan ruokatavaroita enää täältä.

Sellainen on työmatkani toisen puolikkaan maisema, ja sielunmaisema. Riippuen siitä, menenkö sairaalalle vai klinikalle, ja onko ruuhkaa vai voinko käyttää pikatietä, näen tietenkin vähän erilaisia kulmakuntia. Yhteistä kaikille Chicagon kaupunginosille eri työmatkavaihtoehtojeni varrella on köyhyys ja väkivaltaisuus. Samoilta kulmilta tulevat suurin osa potilaistakin, joten tietyssä mielessä opittava olemaan kotonaan siellä, ja etenkin tuntemaan seutu, vaikka tunnen oloni usein tunkeilijaksi autossakin. Yritän pitää avoimen mielen, mutta en aina osaa, ja etenkin autolla jotain uutta reittiä kokeillessa, huomaan kuinka toivottomalta ympärillä näyttää, ja välillä yllätän itseni pelkäämästä huonon reittivalinnan jälkeen - yleensä kummuten enemmän ennakkoluuloista kuin mistään todellisista uhista.

"Lepää rauhassa, Pikku-John"

Paremmillakin kulmilla kaupungissa joskus vaan on liikaa autoja, ihmisiä, busseja, melua, seiniä, kylttejä ja hajuja. Monena päivänä huomaan hengittäväni vapaammin, kun ajan kotikortteliin tai kävelen koti"kylän" keskustan läpi kotiin. Puita, kasveja, tilaa, jopa hiljaisuutta.

Viinakaupat ovat usein ainoita ruokakauppoja. Ja kyllä niistä ruokaakin saa - en ole
koskaan käynyt katsomassa minkälaista ja mikä on ruuan ja viinan suhde hyllyillä.

Omasta mielestäni asuisin oikeastaan mieluummin Chicagon keskustan liepeillä, jossa autoa tarvitsisi paljon vähemmän, Chicagon kaikki tarjonta olisi siinä jalkojen juuressa, ja töihin olisi lyhyt matka. Tosiasia lienee, että minulle on parempi kuin uskonkaan asua rauhallisessa lähiössä, jossa voi välillä ottaa etäisyyttä kaupungin stressaavuuteen.