Taas kontrastia

Puhun paljon siitä, kuinka Chicago on jaettu ja jakautunut kaupunki, ja kuinka sitä kokee olevansa eri maailmassa North Sidella. Vietin lyhyen jakson erään kuuluisan yliopistosairaalan sivuklinikassa nuorisolääketieteen parissa, ja ihan sama taas, vaikka luulisi että olisi jo tottunut. Pöllämystymiseni alko heti kun saavuin vahingossa puoli tuntia etuajassa (kerta se ensimmäinenkin), ja minua kehotettiin käymään kulman ketjukahvilassa (kun meidän klinikalta kielletään lähtemästä yksin minnekään, ja etenkään käymään lähistön liikkeissä).

Liikkuvasta autosta otetut kuvat näyttävät parhaimmillaan tältä.

Hiljan olen entistä selkeämmin tajunnut sen, että nämä elintaso-, viihtyvyys- ja turvallisuuserot eivät ole syntyneet eivätkä jatku sattumalta, vaan ne ovat (mm. poliittisten) valintojen tulosta. Tällä hetkellä Illinois'n osavaltio on kahdettatoista kuukautta ilman budjettia (kysykää illinoislaisilta, kannattaako valita politiikan huippuhenkilöitä bisnesmeriittien perusteella), mikä on vaikuttanut lamauttavasti ja kuolettavasti lukuisiin nimenomaan kurjuudesta pois pyrkiville suunnattaviin palveluihin ja riskialttiiden lasten- ja nuorten palveluihin eli samoja valintoja herrat norsunluutornissaan tekevät yhä. Mitä valintoja minä voin tehdä? En uskalla asioida työpaikan läheisissä liikkeissä, enkä halua rajoittaa vapauttani muuttamalla köyhälle alueelle.

Yksinkertaistetusti sanoen, juuri näin.

Perjantaina palasin omaan sairaalaan ja klinikkaan. Ruuhkaa välttääkseni menin taas pikkukatuja (aina jälkeenpäin muistan, ettei kannattaisi, kun nykyään ammuskeluja sattuu aika paljon ihan päiväsaikaankin) ja meidän kaupunginosa näyttää sittenkin kauniilta. Ei sitä voi nousta autosta kuvaamaan, mutta nuorisoa kannustavat seinämaalaukset koulujen ja kirkkojen lähellä, etupihojen ruusupuskat, portailla auringosta nauttivat porukat, ja ne ainakin ulkoapäin edelleen kauniit kivitalot vieri vieressä lehtevien puiden varjostaman kadun varrella saivat sittenkin mielen toiveikkaaksi. Ja jotenkin kummasti koen että juuri tämä on minun Chicagoani. (Vaikka en uskallakaan nousta autosta.)

Pohjoispuolella sen sijaan käytin hyväkseni käveleskelytilaisuutta niin kortteleissa kuin järven rannalla. Alla siitä pari näpsäystä.

P.S. Korjasin viimein edellisen tekstin kuvaongelman, pahoitteluni! No Bernie on vielä kisassa mukana, edelleen ajankohtaista katsella niitä kuvia. ;)

Kotimatkalta napattua

Onneksi tuli saikkupäivä (säästän teidät yksityiskohdilta), jottei mennyt kokonaista kuukautta edellisestä päivityksestä!

Viime viikolla nappasin kotimatkalla tällaisen kuvan:

Avataanpa kuvaa hieman. Kuvassa etualalla tietenkin on maailmanpyörä. Täällä harrastetaan kiertäviä tivoleita siinä missä Suomessakin - viime vuonna sellainen oli ihan meidän sairaalan edessä. Taustalla oleva kookas kivirakennus on Cook Countyn rikosoikeustalo, ja kolmella suunnalla sen ympärillä aukeaa County Jail. 

Tässä hädintuskin parempi kuva rikosoikeudesta:

Korttelinpala etelään ollaan jo tukevasti vankilan vierellä. Silloin tällöin paikalla näkee uutiskameroita - kuka lienee ollut pääsemässä vapaalle jalalle? Säännöllisesti sen sijaan näkee tavallisia ihmisiä aamuvarhaisella jonottamassa vierailulle. Pimeän aikaan, kun vartijoilla on vuoronvaihto, risteyksessä suojatien kohdalla partioi sheriffin auto, ja mietin onko kyseessä enemmän liikenne- vai muun turvallisuuden kysymys. 

Minusta tuo oli outo sijainti lasten huvitukselle, mutta miehen mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Ainakin on poliisin läsnäolon puolesta turvattu paikka. No joo, mutta onko se sitten niin mieltä ylentävää nousta maailmanpyörään ja ihmeellisin mitä sieltä näkee, on vankilan aidan taakse?

Oppii ja ajattelee

Viimeisen muutaman viikon ajan on ehtinyt vähän hengittääkin. Sen kummempaa ei sitten olekaan jaksanut, mutta ehkä olen jo toipunut viimeisimmästä epäinhimillisestä urakasta. 

Puisto NL:ssa

Toipumista edisti huomattavasti meidän yhteisölääketieteen jakso, joka toi meidät ekavuotiset kaikki yhteen melkein joka päivä (melkein, sillä meillä oli vapaapäiviä, voitteko kuvitella) ja harjoitimme vertaistukea olan takaa. Välillä psykiatrina toimi Dr. Samuel Adams ja terassiterapiaa kokeiltiin myös. Näiden kamujen kanssa kelpaa jatkaa seuraavatkin vuodet.

Olemme samanmielinen joukko myös siinä, että ylevät ihmistä palvelevat tavoitteet on kaikilla niin, että päivä toisensa jälkeen innostuimme ja vaikutuimme niistä palveluista, joita meidän yhteisölle on tarjolla. Ja vastaavasti vaikenimme paikallisia terveystilastoja kuullessamme. Kyllähän me tiedettiin, mutta... Sairaalan kaupunginosa NL ja klinikkamme kaupunginosa WGP kilpailevat kyseenalaisesta kunniasta - yleensä NL:ää huonommin asiat olivat vain WGP:ssä. Oli kyseessä sydäntauti- tai lapsikuolleisuus, luvut ovat kaksinkertaisia Chicagon keskiarvoon nähden.

Samaa puistoa

Edelleen jatkuva rästitöiden purku on ollut hyvä tekosyy olla kirjoittamatta näistä tänne, mutta oikeasti on ollut niin paljon sanottavaa niin painavista asioista, että ei tiedä mistä aloittaa, saatika miten. 

Pääsen työssäni lähelle sellaista, mitä ei valkonaama yleensä näe, ei etenkään Chicagossa käväisijä, mutta ei vaikka koko ikänsä keskiluokassa täällä eläneenä. Se on aika hurjaa se, että pian joudan nokkapokkasille miehen eräiden sukulaisten kanssa väittäessäni tuntevani todellisen Chicagon paremmin kuin he ja tietäväni mitä kaupungissa tapahtuu. Ja se, että valkoinen keskiluokka näinkin lähellä elää vaivattomasti monenlaisien harhaluulojen vallassa mitä tulee köyhyyteen, sosiaaliseen liikkuvuuteen ja etniseen alkuperään, kertoo karua tarinaa liittovaltion kuulemma segregoituneimmasta kaupungista. (Kun Baltimoressa roihahti, mietin että miksi siellä mutta ei täällä, ja mitä tarvittaisiin, että täällä roihahtaisi.)

Oikean reunan kattoterassilla yksi iltapäiväsessio
keskustellen tämän väestön palvelemisesta

Täältä ei tarvitse lähteä globaaliin etelään voidakseen tehdä ruohonjuuritason töitä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden eteen. Palaset loksahtelevat paikalleen kun opin, että NL tai WGP eivät muuttuneet nykyisenlaisikseen sattumalta, vaan tarkoituksellisen riiston ja syrjinnän kautta.  Tämä maailman rikkaimmassa valtiossa, näköetäisyydellä yhdestä maailman finanssikeskuksista. Olen vuosia tiennyt että Chicagon Loop on varjonsa matkan päässä kurjuudesta, mutta kun sen kohtaa ja oppii, on se vaikeampi ohittaa tai lokeroida muiden maailman hurjuuksien joukkoon. Eli siitä on tulossa minun henkilökohtainen ongelmani.

Näitä ajatuskulkuja ja oppimisia on seurannut vahvasti joka päivä kysymys, mitä minä aion elämälläni ja urallani tehdä. Mihin minusta olisi, ja missä?

Arkieloa ja -iloa

Taas tulisi tällainen satunnaisuuksia-päivitys, mutta sentään kuvilla. 

Ensimmäisessä kuvassa en yrittänyt ikuistaa autoa, vaan sen takana olevan talon. Lämmitti sydäntä kauniisti koristeltu kuisti keskellä kurjistunutta kaupunginosaa. Kuvat tietty on kaikki taattua Motorola-laatua.

Olen kävellyt. Nyt tosin mietin onkos tämä ollut ainut kerta viime aikoina. Muutettiin 9 kk sitten, eikä vieläkään ole uutta salijäsenyyttä. Talvella pyörälenkit on kuitenkin jokseenkin hypoteettinen liikunnan muoto. (Viimeksi lomalla.)

Hei olen käynyt Chicagon keskustassakin! Kuvassa paras(!!) pikaotos jouluvaloista. Kaupungin joulukuusi on vielä näkemättä, joulutori jäänee kokonaan väliin tänä vuonna. Mutta haitanneeko välivuosi.

Saimme viimein käyttöömme uuden sosiaalitilan. Niin kai sitä suomeksi kutsuttaisiin - paitsi että pomon vastustuksesta huolimatta halusimme sinne työpisteitä, ei vaan sohvan, telkkarin ja jääkaapin.  Käyttöönvihkiäisiä vietettiin viime perjantaina nyyttäreillä. Tähän asti sisältä ottamiani kuvia ei voi julkaista, mutta tässä näkymä ikkunasta: Etualalla akuuttipsykiatrian ulkoilutila.

Kävin keskustassa uudemman kerran kun järjestimme ensimmäisen ekavuotisten tapaamisen työn ulkopuolella. Suunnitelmissa se on ollut vasta kolmisen kuukautta, oli aikakin! Elephant & Castle tarjosi yllättäen valtavan maukasta hummusta, ja pääsin pitkästä aikaa junamatkustamaan. 

Chicagon Union Stationin komea ja tyhjä Great Hall

Tai ei ihan tyhjä sittenkään:

Mitä teet, mies?

Ja kauniiksi lopuksi esittelen uuden minäni, Pilvi Puunmurhaaja. Tässä on n. 60% ensimmäisen viiden kuukauden aikana potilastyössä käyttämästäni paperista matkalla tietosuojatun paperin roskikseen. Tästä kuvasta on jo vähän aikaa, mutta muutenkin on paperityöt melko kivasti pulkassa, ja syytä onkin kun deadlinejen lisäksi lähestyy seuraava osastojakso.

Maisemaa

Likainen, ränsistynyt, kuoppainen, pölyinen, ahdas, stressaava, arvaamaton, sanoinko jo kuoppainen, laudoitettu, surullinen, kiehtova, värikkäästi maalattu, luotaantyöntävä, epätoivoinen, lannistunut, yrittävä.

Ei laatu- eikä muitakaan ruokatavaroita enää täältä.

Sellainen on työmatkani toisen puolikkaan maisema, ja sielunmaisema. Riippuen siitä, menenkö sairaalalle vai klinikalle, ja onko ruuhkaa vai voinko käyttää pikatietä, näen tietenkin vähän erilaisia kulmakuntia. Yhteistä kaikille Chicagon kaupunginosille eri työmatkavaihtoehtojeni varrella on köyhyys ja väkivaltaisuus. Samoilta kulmilta tulevat suurin osa potilaistakin, joten tietyssä mielessä opittava olemaan kotonaan siellä, ja etenkin tuntemaan seutu, vaikka tunnen oloni usein tunkeilijaksi autossakin. Yritän pitää avoimen mielen, mutta en aina osaa, ja etenkin autolla jotain uutta reittiä kokeillessa, huomaan kuinka toivottomalta ympärillä näyttää, ja välillä yllätän itseni pelkäämästä huonon reittivalinnan jälkeen - yleensä kummuten enemmän ennakkoluuloista kuin mistään todellisista uhista.

"Lepää rauhassa, Pikku-John"

Paremmillakin kulmilla kaupungissa joskus vaan on liikaa autoja, ihmisiä, busseja, melua, seiniä, kylttejä ja hajuja. Monena päivänä huomaan hengittäväni vapaammin, kun ajan kotikortteliin tai kävelen koti"kylän" keskustan läpi kotiin. Puita, kasveja, tilaa, jopa hiljaisuutta.

Viinakaupat ovat usein ainoita ruokakauppoja. Ja kyllä niistä ruokaakin saa - en ole
koskaan käynyt katsomassa minkälaista ja mikä on ruuan ja viinan suhde hyllyillä.

Omasta mielestäni asuisin oikeastaan mieluummin Chicagon keskustan liepeillä, jossa autoa tarvitsisi paljon vähemmän, Chicagon kaikki tarjonta olisi siinä jalkojen juuressa, ja töihin olisi lyhyt matka. Tosiasia lienee, että minulle on parempi kuin uskonkaan asua rauhallisessa lähiössä, jossa voi välillä ottaa etäisyyttä kaupungin stressaavuuteen.