Valvomisen ja nukkumisen harjoittelua

Itsenäisyyspäivän jälkeinen yö oli viimeinen perehdytysvuoroni sairaalassa. Viime syksynä haastattelussa juuri tähän paikkaan jonka sain, vastasin kysyttäessä odottavani suurimmaksi vaikeudeksi unenpuutetta. En olisi millään viitsinyt ihanana kesäiltana sulkeutua makuuhuoneeseen pimennysverhojen taakse nukkumaan ennen keskiöistä vuoron alkua, mutta mies sai vakuutettua että hullu olen jos en yritä. Pyörin sängyssä tunnin laput silmillä ja korvilla jotain meditaatiovesikohinaa kuunnellen, nukuin noin tunnin, heräsin ihan lähellä ammuttuihin itsenäisyyspäiväraketteihin, ja torkuin vielä puoli tuntia pauketta kuunnellen.

Tänään vuoron jälkeen olin kotona puoli kymmeneltä, ja vaikka unta oli yön aikana tullut noin kolmekymmentä sekuntia, aamupala oli tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen. Täten julistan että Post Call Breakfastista tulkoon tapa! Tapa sisältää 10 minuutin kävelymatkan siihen paikkakunnan lähiruoka/luomu/fiinimpään aamiaisravintolaan, ja mitä tahansa niiden aamiaislistalta. Saatan jonkun toisenkin kerran syödä niiden Eggs Benedict Paris -annoksen (croissantilla kinkkua, brietä, uppomunat ja hollandaise). Ettei vahingossa tule pitkän yön päälle kalorivaje, katsokaas.

Mies on sitä mieltä, että minä nukun missä vain ja milloin vain, mutta ei se ihan pidä paikkaansa. Tänään post-call unet oli parhaimmillaan sohvalla, kun taustalla soi jalkapallo ja mies kannusti vieressä (kaksi matsia, nukuin kuin tukki noin kaksi matsia kun lisäaika otetaan huomioon). Sen sijaan pelien välissä yritin turhaan lisäunta. Päivänukkumisessa on siis vielä harjoiteltavaa.