Olen ollut töissä sekä terveyskeskuksessa että sairaalassa, mutta suurempi osa työkokemustani on terveyskeskuksesta. Nyt olen ensimmäistä kertaa työssä, jossa käyn osan viikkoa (ensimmäisenä vuonna puoli päivää viikossa) klinikalla, ja loput viikosta kuluu sairaalassa, tai toisinaan toki erikoispoleilla, joissa minulla ei ole varsinaisesti omia potilaita.
Viikonloppuna sain ensimmäisen kunnon kosketuksen sairaalatyöhön meidän omilla osastoilla, kun kirran jaksolaisena olin auttamassa "osastotiimiä". Ensinnäkin, kirurgiaan on vähän vaikea saada otetta, kun olen siellä vain kaksi viikkoa kerrallaan, kolme päivää viikossa. Toisekseen, on vähän kurja mennä osastoille kääntymään, kun en sitten saa jatkaa heidän hoitamistaan.
Ylipäänsä olen selvästi klinikkatyyppiä. Ainakin tässä vaiheessa klinikalla vastaan tulevat jutut ovat paremmin hallussa, ja vaikka siellä on paljon opittavaa (miten kirjoitetaan resepti hiivatulehduksen paikallishoitolääkkeeseen, mihin lähetetään fysioterapiaan, kuka varaa ajan röntgenkuvaan - puhumattakaan siitä millä tyylillä kukin erikoislääkäri, jonka kautta jokainen tapaus menee, haluaa minkäkin tapauksen hoidettavan)
...niin sairaalassa sitä vasta onkin. Kun potilas otetaan osastolle, minulla menee vielä pari tuntia pelkästään tulotekstin (paperilla... ja toivottavasti mustassa kynässä on mustetta jäljellä, kun musta on ainut mikä kelpaa) ja tulomääräysten (koneella... sillä 80-lukulaisen tyylisellä ohjelmalla) tekemiseen. Ei pidä muistaa ainoastaan laittaa lääkkeitä, vaan ruokamääräys (se tuntuu olevan tärkein jos hoitajilta kysytään), arvioida veritulppariski, laittaa labrat - ja jälleen erikoislääkäristä riippuu mitä ja kuinka usein testataan, ja sitten kun konsultoit vaikka kardiologia, hänellä on vielä omat toiveet. Loputonta klikkailua. Ja vaikka suurin osa tärkeimmistä määräyksistä on paketissa, josta vaan valitsee haluamansa, siitä puuttuu kuitenkin kaikille tarvittavaksi lääkkeeksi laitettavat pahoinvointi- ja kipulääkkeet, ja kaikille laitettava mahansuojalääke. Eikä pidä unohtaa määräystä seurata vitaaleja ja määräystä pysyä vuodelevossa/lupaa käydä vessassa ja niin edelleen. Kenelle pitää määrätä vieroitusoirevarotoimet, kenelle kramppivarotoimet? Ei pidä unohtaa dokumentoida kaikkea tätä myös kiertolistaan, joka on yksinkertaisesti word-dokumentti jaetulla levyllä.
Ja sairaalassa se potilaskontakti on niin, noh, kalsea? Potilas on siinä sängyssä vähän hämmentyneenä, tai sairaana, tai molempia, eikä ihan selvillä siitä miksi on pakko olla sairaalassa - tai vaihtoehtoisesti peloissaan - tai mukana hommassa vain omalla agendallaan, esimerkiksi tiettyä lääkettä toivoen. Parissa minuutissa pitäisi kuitenkin tehdä perusteellinen anamneesi ja status - ja oikeasti perusteellinen, sukurasitteet mukaanlukien - ja siirtyä seuraavaan, jos toivoo kahdentoista tunnin päästä pääsevänsä kotiin.
Eilen hoksasin aika myöhään, että potilas jolle oli alunperin väläytelty kotiutusta, ei ollut saanut päivitystä tilanteeseen vielä iltapäivän kallistuessa iltaan. Sanoin seniorille että käyn katsomassa ja samalla yritän saada selkoa asioista A ja B. Seniori totesi, että kyllä sinä pian opit olemaan turhia välittämättä.
Kokeilen ensin, jos pystyisin edelleen välittämään. Sillä yksi terveydenhuollon tehokkaimmista välineistä on uskottavan ammattilaisen muutama rauhoittava tai selkoa tuova sana. (Uskottava = uskottavan vaikutelman antava, riippumatta todellisesta varmuuden tilasta.)
Ja aina voin lohduttautua sillä, että muutaman vuoden päästä päässen halutessani polityöhön täysipäiväisesti. Siellä saa välittääkin - ainakin sitten kun on erikoislääkäri. Nyt yritän sanoa klinikalla potilaille että varatkaa kontrolliaika minulle, mutta lopulta minulla on aika vähän mahdollisuuksia todella vaikuttaa siihen, mitä "minun" potilailleni tapahtuu. Erikoislääkärin potilaitahan he oikeasti ovat, ja sekin tämänpäiväinen potilas joka todella tarvitsee apua, tulee (toivottavasti!!!) takaisin sovitusti melkein viikkoa ennen kuin olen itse taas klinikalla.
Koulutusta, koulutusta! Kyllä tässä oppiikin, oppii lääketieteestä, lääkäriydestä, sairaaloista, Chicagosta, eri kulttuureista, espanjan sanoja sieltä täältä.
Että jos tämä päivitys tuntuu täyteen ahdetulta tai sekavalta tai jäsentymättömältä, niin johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että on itselläkin vähän jäsentelemistä tässä kaikessa. Viikon päästä aloitan kokopäiväisesti osastoilla.
Itse sieltä potilaan näkökulmasta, tuo epävarmuuden tunne oli taannoisella sairaalareissullani ikävin asia. Hoitajat olivat (suurimmaksi osaksi) ihania ihmisiä ja lääkärit vaikuttavat asiantuntevilta silloin harvoin kun heitä näki, mutta esim tuo kotiutusasia meni minunkin kohdallani vähän miten sattuu, kun aikataulusta ei tuntunut olevan kellään tietoa, ei edes siitä, missä vaiheessa pääsen kipsattavaksi ja meneekö täällä vielä pari päivää sen jälkeen vai ei. Jatkuva epävarmuuden tunne sitten levisi minun kautta myös omaisiin ja ystäviin, kun en osannut vastata kenellekään edes suuntaa antavasti, kuinka pitkään olen sairaalassa ja milloin minua sopii tulla katsomaan mihinkin. Hienoa, että sinä jaksat välittää!
ReplyDeleteEi kuulosta kivalta kokemukselta tuo. Sairaaloilla aika universaalia on ylivertainen optimismi kotiuttamisen suhteen. Ja siinä joku pettyy kerta toisensa jälkeen kun taas viivästyy. Valitettavasti se kaikkien lankojen käsissä pitäminen on yleensä lääkärin tehtävä, eikä jonkun, joka osaisi ja ehtisi välittää aikataulut potilaalle - tai jolla olisi aikaa soitella perään niille tahoille, joiden mukanaolo lisää sitä epävarmuutta.
DeleteMielestäni antamasi määritelmä uskottavalle oli aika osuva. Uskon, että sama toimii myös sosiaalipuolella. Miksi lisätä ihmisten epävarmuutta olemalla välittämättä. Itselläni ei koskaan ole ollut pokkaa sanoa kenellekään asiakkaalle tai asiakkaan läheiselle, että sori, tämä asia ei oikeastaan mulle kuulu ja sen takia jättää asia sikseen. Mun ohjenuorana on aina ollut se, että jos en itse tiedä, lupaan selvittää asiaa tai etsiä asiakkaalle henkilön, joka asiasta tietää. Ihmisten pompotteleminen virkailijalta toiselle on jotain ihan kamalaa.
ReplyDeleteMeni nyt vähän ehkä sivuraiteelle, mutta ajatus oli, että hienoa, että jaksat kaiken paineen ja kiireen keskellä edelleen välittää. Sitä kovasti toivoo, että itsekin muistaisi sen välittämisen eikä leipääntyisi omaan hommaansa.
Työn iloa, sata kiloa! :)
Jep, niin paljon on samoin niin terveys- kuin sosiaalialoilla, eikä vähiten siksi, että sosiaalipuolen tarpeita riittää sairaalapotilaillakin, ja toisin päin. Mä olen lääkärinä siitä pehmeämmästä päästä, toivotaan etten kamalasti leipäänny. :) Kiitos toivotuksista, iloa löytyy ainakin vielä joka päivä, mutta kylläpä myös väsyttääkin!
DeleteKokeile edelleen välittämistä! Se on ihmisen ja lääkärin parhaita avuja! Aikaa myöten saat potilailta palautetta, joka antaa paljon voimaa. Tsemppiä unen puutteesta huolimatta!
ReplyDeleteKiitos! Kokeillaan. :)
DeleteSannan tavoin pysahdyin tuohon uskottavuuden maarittelyyn. Olin viime syksyna paivaleikkauksessa ja olin maailman huonoin potilas - hermostunut, peloissani, itkua tuhertava 'mess'. Tama sairaanhoitaja, joka tuntui ohjaavan toimintaa puhui niin rauhoittavasti ja varmasti etta minulle tuli aika pian parempi olo. Ja ei hermostunut minulle vaikka pyysin kertomaan, etta miten ne instumentit on steriloitu ja minka niminen kone heilla on sita varten.... Tosin itku tuli takaisin, kun leikkaava laakari tuli paikalle - mutta kun sain selville, etta laakari oli tehnyt saman toimenpiteen jo aiemmin, olin OK.... Tama oli itselle ensimmainen kokemus talla saralla ja olin aika yllattynyt - kuinka hyvin pysytyivat minut rauhoittamaan. Varmasti rankka ammatti - mutta taysi tunnustus kaikille jotka sita jaksavat tehda. Muista levata kun voit !
ReplyDeletePotilaan roolissa se on hyvin harvinainen tilanne jossa "tieto lisää tuskaa"! Hyvä, että sait sen tuen mitä tarvitsit.
DeleteToki Suomessakin selitetään potilaalle, mitä ollaan tekemässä, mutta olen nopeasti oppinut arvostamaan Informed Consent -prosessin perusteellisuutta. Omiaan sekin vähentämään pelkoa.