Voisi ja voisi

Spotifyn vaihtaessa Ryan Adamsiin stressi valuu olalta pois ja väsymys tulee tilalle. Ryanin pehmoisen äänen tuudittamana olen silti edelleen siinä uskossa että vielä voisi saada kaikki klinikkapotilaiden kertomukset valmiiksi tänä iltana, jotta huomenna voi keskittyä tenttiinlukuun.

Radiossa on pariin otteeseen viime päivinä puhuttu uudesta havainnosta, että väsymyksen tilassa keho tuottaa endokannabinoideja (vai miten se mekanismi menikään) niin että ruokahalu kasvaa melkein kuin olisi pilvenpössyttelijän "munchies". Ja kenelle tulee yllätyksenä? Olen taas yhdestä superkiireisestä osastojaksosta toipuessani malliesimerkkinä väsymyksen suklaanhimoa lisäävästä vaikutuksesta. (Kaksi viikkoa keskimäärin neljän tunnin unilla per yö - miten heräilevien lasten vanhemmat jaksaa??? Kolmatta päivää ja vieläkin matkaa täysiin tehoihin.)

Huomasin sitten suklaavälipalaani punaisissa valoissa hypistellessä, että voisin säästää vadelmaherkkuni valmistumiseeni asti. 6/30/17

 Hmmmmmmm.... Voisi ja voisi. Pitäisikö?

 Ei todellakaan. Voisin ostaa kahviosta uuden säästettäväksi jos myöhemmin harmittaa. 

Aito vadelman maku ja mehevyys!

Teki kotimatkasta kulkemisen arvoisen. En edes menettänyt hermoja, vaikka jouduin odottamaan kahden hitaasti kulkevan tavarajunan kulkua kun koti oli enää kulman takana. 

PS kun huumeista tuli puhe. Tiesittekö te, että heroiinia voi käyttää muutenkin kuin suoneen? Hiljan pääsin opettamaan tämän seikan eräälle sairaalamme röntgenlääkärille, ja olin vähän hämilläni. Että on meidän sairaalassa töissä eikä tiennyt. Mutta mistä lähtien minä olen sen tiennyt? Onko Suomessa paljon heroiininkäyttäjiä, jotka eivät käytä suonensisäisesti? Oliko tämä yksi niitä lukemattomia asioita, jotka olen huomaamatta omaksunut ensimmäisen parin kuukauden aikana näissä töissä, vai tiesinkö sen jo aiemmin? Se oli joka tapauksessa myös muistutus siitä, että on elämiä ja paikkoja ja ihmisiä, joita huumeet ei kosketa. Heroiinista on tullut niin arkipäiväinen juttu, että välillä hyvä muistaa kuinka täysin absurdia on, että heroiini on minulle täysin arkipäiväinen asia. Turha kai sanoakaan, että samoin suurin osa heroiininkäyttäjistä joita kohtaan, on varsin tavallisia ihmisiä. 

Vapaailta

Torstaista näyttää tulleen vakiovapaailta! Pari viikkoa sitten tällainen vapaailta:

Elämänlaatua-sarjan avaa pullo.

Siis ei mikään juopotteluilta, sattui vaan kaunis vadelmaoluen pullo ja taustalle kylämme pääkatu. Päivällisseurasta näkyy kyynärpää - ja mainittakoon, että en tiedä miten selviäisin ilman Päivällisseuraa. Kaikki ihmiskontakti olisi töiden kautta, söisin ainoastaan sairaalan ruokalaruokaa, ja puhtaat alusvaatteet olisi kroonisesti loppu.

Tänään, osastojakson viimeisen päivävuoron kunniaksi hankkiuduin eroon kaikista paitsi yhdestä potilaastani (yksi karkasi, yksi lähti vastoin lääkärin ohjeita ennen kuin päätyi ensiavusta osastolle, yksi teholle valitettavasti, yksi jatkohoitopaikkaan ja kaksi kotiin) ja olin silti valmis lähtemään kotiin ennen kuutta. Ensimmäinen alle 12 tunnin työpäivä yli viikkoon.

Tällaisesta vapaaillasta villiintyneenä päätin käydä ruokakaupassa. Tajuan kyllä, kuinka säälittävää on, että ruokakaupassa käynti tuntui virkistävältä ja siinä oli ikään kuin uutuudenviehätystä. Nyt on taas vähäksi aikaa marjoja, jääkahvia ja epäruokia kuten juustotikkuja. Amazon toi sattumoisin samana päivänä pääruokavalioni eli proteiini- ja myslipatukat. Hyvään aikaan, jäljellä kun on enää kaksi lääkärintakin taskussa litistynyttä ja yksi laukussa murustunut, eikä ruokalakortilla ole enää rahaa. Olen ostanut liikaa kahvia ja myslipatukoita. Onneksi välillä jotain ruokaakin. Ja tarkemmin ottaen olen viikonlopun töissä lähinnä ruokalan ollessa kiinni eli sitä tärkeämpää on taskuruoka.

Seuraavaksi nukun yli kuuden tunnin yöunet, ahh! Pitkän ilta+yövuoron hyvä puoli.

Standardisoinnin riemuvoitto: Elvytys

Tänään oli todennäköisesti pitkään aikaan viimeinen "freebie", eli päivä, jolloin ei ole potilasvastuuta ja pääsen kotiin etuajassa. Suoritamme viimein American Heart Associationin (AHA) aikuisten tehoelvytyskurssia. Meillä on jo sertifikaatit terveydenhuollon ammattilaisen suorittamalle peruselvytykselle (BLS) ja lapsen tehoelvytykselle (PALS), ja postista pitäisi pian tupsahtaa NRP-kortti vastasyntyneen elvytysohjelman suorittamisen merkiksi.

Korjatkaa jos olen väärässä, mutta käsittääkseni Suomen ohjeistukset muokataan hyvin pitkälti AHA:n algoritmien mukaan. Lääkiksessä meillä tietenkin oli elvytyskoulutusta, ja olin myös työn kautta muutamassa simulaatiossa. Opin kyllä tehokkaan peruselvytyksen, ja adrenaliinin käytön, mutta päällimmäiseksi jäi silti kuristava pelko siitä, että taitoja joskus joutuisi käyttämään, eikä informaatio ollut päässä mitenkään jäsentyneesti.

Sydänpysähdyksen lisäksi algoritmi löytyy mm. tajuissaan olevalle takykardialle. Lähde.

En tiedä, järjestetäänkö Suomessa AHA:n kursseja, mutta jos joskus saat mahdollisuuden osallistua, voin suositella, etenkin jos olet terveydenhuollossa mutta et alueella, jossa elvytystaidot pysyvät yllä. Kaksipäiväiseen (tai puolitoistapäiväiseen) kurssiin sisältyy kirja, jonka sisältöä pitää tenttiä etukäteen. AHA:n videot käyvät systemaattisesti läpi jokaisen vaiheen, joita sitten harjoitellaan mannekiinien kanssa ryhmissä. Käytössä oli myös mainio EKG-simulaattori, laite, josta nappia painamalla sai defibrillaattoriin haluamansa rytmin. Sitä tiiraillessa totesin, että EKG:n tulkinta on yksi suomalaisen lääkärikoulutuksen eroista amerikkalaiseen verrattuna. Rytmit, jotka minun mielestäni pitäisi jokaisen vastavalmistuneenkin tunnistaa unissaan, opetettiin meille kuin alusta alkaen.

Kaikki suomalaiset lääkärit ja monet hoitajat tietää heti tämän.

Olen yleensä suuri soveltamisen ja itsenäisen oppimisen ja opettamisen puolustaja ja vastahankaan standardointia, mutta tehoelvytyksen kohdalla pitää antaa tunnustusta AHA:n ohjelmalle. Vaikka edelleen toivon, etten joudu elvyttämään, tiedän nyt että onnistuisin tehoelvytyksen johtamisessa sen aloittamisesta aina toiseen amiodaroniampullaan ja sydänpysähdyksen syiden arviointiin* saakka - kunhan saatavilla olisi joko larynx-maski tai joku joka osaa intuboida paremmin kuin minä.

*Kaikelle on muistisääntönsä, tässä Hoot ja Teet.

P.S. Tänään tosiaan "freebie", huomenna taas ensimmäinen tosipäivystys, kun olen kakkospäivystäjänä omilla osastoilla klo 22-08, ja sunnuntaina 08-20. Kaksi viikkoa sitten ei ollut yhtään uutta potilasta perjantaiyönä, kuulin. Ei haittaisi vaikka olisi toimintaa jonkun verran, mutta tunnustan että hartain toiveeni on että saisin nukkua yli tunnin. Niin se vaan on, että ei päivystyksen jälkeisenä päivänä (viimeiset 2 viikkoa olin la-su-yön synnärillä) eikä seuraavina öinä mitenkään pysty kuromaan kiinni univajetta. Se näyttäytyy etenkin siinä, että lyhyenkään työpäivän jälkeen en pysty mihinkään blogipostausta vaativampaan fyysiseen tai kognitiiviseen suoritukseen, ja hommat kasaantuu, ja pian se stressaa...

Valvomisen ja nukkumisen harjoittelua

Itsenäisyyspäivän jälkeinen yö oli viimeinen perehdytysvuoroni sairaalassa. Viime syksynä haastattelussa juuri tähän paikkaan jonka sain, vastasin kysyttäessä odottavani suurimmaksi vaikeudeksi unenpuutetta. En olisi millään viitsinyt ihanana kesäiltana sulkeutua makuuhuoneeseen pimennysverhojen taakse nukkumaan ennen keskiöistä vuoron alkua, mutta mies sai vakuutettua että hullu olen jos en yritä. Pyörin sängyssä tunnin laput silmillä ja korvilla jotain meditaatiovesikohinaa kuunnellen, nukuin noin tunnin, heräsin ihan lähellä ammuttuihin itsenäisyyspäiväraketteihin, ja torkuin vielä puoli tuntia pauketta kuunnellen.

Tänään vuoron jälkeen olin kotona puoli kymmeneltä, ja vaikka unta oli yön aikana tullut noin kolmekymmentä sekuntia, aamupala oli tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen. Täten julistan että Post Call Breakfastista tulkoon tapa! Tapa sisältää 10 minuutin kävelymatkan siihen paikkakunnan lähiruoka/luomu/fiinimpään aamiaisravintolaan, ja mitä tahansa niiden aamiaislistalta. Saatan jonkun toisenkin kerran syödä niiden Eggs Benedict Paris -annoksen (croissantilla kinkkua, brietä, uppomunat ja hollandaise). Ettei vahingossa tule pitkän yön päälle kalorivaje, katsokaas.

Mies on sitä mieltä, että minä nukun missä vain ja milloin vain, mutta ei se ihan pidä paikkaansa. Tänään post-call unet oli parhaimmillaan sohvalla, kun taustalla soi jalkapallo ja mies kannusti vieressä (kaksi matsia, nukuin kuin tukki noin kaksi matsia kun lisäaika otetaan huomioon). Sen sijaan pelien välissä yritin turhaan lisäunta. Päivänukkumisessa on siis vielä harjoiteltavaa.