Adoptoin Amerikan

Eilen se sitten tapahtui, Sibeliuksen syntymäpäivänä: adoptoin Amerikan. Sen verran kun olen töiltä ehtinyt, olen yrittänyt tätä sulatella. Tavallaan tämä tuli liian äkkiä - mutta juuri sopivasti jos aion ehtiä äänestää Bernietä esivaaleissa.

Viiletin eilen töistä kesken päivystyspäivän, ja vielä kahden tavallista traagisemman potilaan luota valatilaisuuteen. Mitkä raamit sainkaan siitä ensimmäiselle päivälleni "amerikkalaisen unelman" toteuttaneena, kun alle kaksi tuntia ennen kuin vannoin uskollisuutta Yhdysvalloille istuin vakavasti sairaan, itkevän potilaan vierellä kirjaimellisesti kädestä pitäen - potilaan, jonka hänen synnyinmaansa on joka kohdassa pettänyt - jolle valinnanvapaus ei tarjonnut mahdollisuuksia.


Lisää symboliikkaa tarjosivat Über-kuljettajani: Menomatkalla saksalaissyntyinen Marion, joka 17 täällä asutusta vuodesta huolimatta kirosi amerikkalaisen ajotyylin verrattuna miten "meillä Euroopassa" ajetaan. Hän kun etunimeni alkuperää kysellessään kuuli mistä olen tulossa ja mihin menossa. Ensimmäisen automatkani USA:n kansalaisena puolestaan tarjoili perusamerikkalainen Sam Lincoln-katumaasturissaan. Hänen kanssaan puhuttiin siitä miten hieno kaupunki Chicago on (mutta jätettiin mainitsematta ääneen viimeaikaiset isot skandaalit, arkkitehtuuria ja kulttuuria tarkoitettiin.) Tänään toin töihin kiitokseksi eilen valan ajan tuuranneille työkavereille (kaksi neljästä maahan muuttaneita sittemmin kansalaisia) minulle vielä muutama vuosi sitten täysin tuntematonta herkkua, cannoleja.

Koen vahvasti, että minä nimenomaan adoptoin Amerikan. Seuraavaksi pitää sitä sitten hoitaa ja kasvattaa.

Ehkä vähempikin riittää, mutta kansalaisuus on minulle paitsi käytännöllinen juttu, osoitus siitä, että sitoudun tähän työhön tällä seudulla. Olen entistä vähän vähemmän ulkopuolinen, joka tulee tirkistelemään, käyttämään yhteisöä hyväksi hankkimalla koulutuksen ja katoamalla - tai pätemään kertomalla miten asiat pitäisi tehdä.

Kansalaisuudesta riippumatta olen tosin aina vähän liian valkoinen ja ihan liian etuoikeutetuttu ollakseni koskaan kokonaan ei-ulkopuolinen tässä yhteisössä.

Paperit perillä

Etenkin kun on ollut työjuttuja joita vältellä, kansalaisuushakemus jonka täyttöön innostuin reilu kuukausi sitten, tuli valmiiksi suht kivutta. Voi olla, että jotkut järjestöistäni, joiden jäsen olen ollut, jäivät listalta pois - olen kummallista kyllä hukannut Adjustment of Status -hakemukseni, jossa muistaakseni viimeksi näitä listasin. Näkee sitten jääkö kaksoiskansalaisuus siitä kiinni. Matkat ulkomaille sen sijaan tuli tasan tarkkaan ilmoitettua Google-kalenterin avustuksella, vaikka meinasi Tanska ja Saksa unohtua yhdeltä reissulta ilmoittamatta.

Siinäpä se, 21 sivua hakemusta ja toinen samanmoinen liitteitä.

Oli löysempi työpäivä klinikalla viime viikolla, ja menin hoodin postiin lounastauolla. On veikeää elää elämää, jossa halutessaan pääsee joka päivä kohtaamaan omat ennakkoluulonsa ja niihin perustuvat pelkonsa. Posti on pari korttelia tutusta työreitistä sivuun, sen ympäristössä oli paljon enemmän porukkaa liikkeellä ja vielä isot tietyöt joten jouduin parkkeeraamaan sivummas. Tutulla reitillä en enää ajattele ketä kohtaan, enkä sitäpaitsi lähes koskaan nouse autosta kesken työmatkan Chicagon puolella. Nyt huomasin tarkkaavani ympäristöä koko lyhyen kävelyn tavanomaista enemmän, ja yritin olla erityisen nonchalant. Voi minua, valkoista keskiluokkaista lähiöläistä.

Eilen menin töihin julkisilla, sillä oli jälleen baseballin vuoro töiden jälkeen, ja julkiset on Wrigley Fieldille kirkkaasti paras vaihtoehto. Oli valtavan virkistävää matkan jokaisella vaiheella! Ensin kävelin lähijunalle - ihana kesäaamu, ja lämmin! Junassa ehdin tarkistaa klinikkapäivän aikatauluni, tosin tietäen että turhaan luen edellisiä merkintöjä, tuskin puolet varatuista ajoista käyttää ajan alunperin varannut henkilö. (No ja iltapäivällä heitä korvaamaan ei edes tullut tarpeeksi akuuttiaikaa toivovia. Ja huom "akuutti" tarkoittaa tässä kontekstissa 80-prosenttisesti ei-kiireellistä asiaa, ellei reseptinuusimisen laiminlyöntiä lasketa akuutiksi asiaksi.)

Chicagoon matkustavia suosittelen menemään Loopin aamuruuhkaan jalankulkijana. Olin jo unohtanut, mikä energia virtaa siinä, kun muutama tuhat ihmistä harppoo sopivan ripeästi ja määrätietoisena joen vartta samaan suuntaan. Aamuisen joukon ja Wrigleyn urheiluturistiruuhkaan kontrasti on musertava, vaikka positiivinen on senkin joukon energia. Ruuhkakävelyn määrätietoisuus ja sulavuus! Union Stationilta bussipysäkille oli suorastaan riemullista käveltävää.

Bussi Loopista klinikalle kulki suoraa reittiä, ja oli taas veikeää seurata miten bussi muutti muotoaan pariin kertaan finanssidistriktiltä juppialueelle ja sieltä hoodille vähitellen ajellessa.

Noin niin kuin lähtökohtaisesti aika symppiksen näköinen metroasema.

Töissä en kertonut kenellekään, että tulin bussilla, tai että töiden jälkeen kävelisin vihreälle metrolinjalle puiston läpi, sillä tiedän että vähintään kaksi henkilöä olisi vaatinut heidän kyytiinsä hyppäämistä turvallisuussyistä. Myönnän, että saatan välillä vähätellä vaaroja, mutta väitän että yhdeksän kertaa kymmenestä niitä minulle liioitellaan. Samaa tuskin tekisin pimeällä, tai ainakin jättäisin puiston kautta oikaisun väliin. Pientä uhmaa ilmassa siis, ja taas oli vallan kiintoisa ja turvallinen ja terveellinen kävely metrolle - mikä suunnaton yllätys. Puiston rengastie oli täpötäynnä autoja, oli paljon kokoontaitettavia tuoleja, jokunen juomakoju ja ihmiset vaan hengaamassa. Ihan eurooppalaiselta näytti, miinus ne autot ja euroopassa on puistoissa yleensä enemmän kalpeita ihmisiä. Kamalan tärkeää välillä jättää se auto kotiin!

Keräilen näitä asematunnuskuvia.

Postiin palatakseni, olen kuullut myös väitteitä, että posti hukataan Chicagossa varmemmin kuin lähiöissä, ja palvelu keskustan posteissa on hirveää. Ähäkutit sillekin, sillä kahdessa päivässä oli paksu kirjeeni perillä valtion turvallisuusvirastossa.

Eilen kun huomasin, että sekki oli lunastettu, huomasin toivovani, etteivät nyt ihan heti hyväksyisi hakemustani. En taida olla ihan kokonaan valmis kaksoiskansalaisuuteen, noin niin kuin henkisesti. Kun postiluukusta tupsahti kirje samaisesta virastosta, ehdin hetken pelätä että kutsuvat jo sormenjälkiin (jos vaikka ovat sormenjälkeni puolessatoista vuodessa muuttuneet! Tuottoisaa, kun joka kerta maksaa $85) mutta onneksi oli ilmoitus hakemuksen vastaanotosta vaan.

Kerrankin saavat puolestani ottaa aikansa, kahdella ehdolla: 1) kunhan eivät pyydä lisätodisteita esim. avioliiton aitoudesta (kahdesti vasta sekin todisteltu, sitä ennen kihlauksen aitous kertaalleen) ja 2) kunhan asia on hoidossa niin että voin huoleta matkustaa Suomeen vuoden päästä kuten aie olisi. Vertaisverkkokokemusten mukaan voi mennä kahdesta kuukaudesta vuoteen.

Eka takana, kolmekymmentäviisi edessä

Amerikassa on useampia kansanviisauksia liittyen terveydenhuoltoon, ja kuuluisin niistä lienee, että ei parane sairastua heinäkuussa. Heinäkuussa opetussairaaloiden henkilökunta kaikilla tasoilla on uutta: Uudet kandit, uudet ekavuotiset erikoistuvat, uudet seniorierikoistuvat, vastavalmistuneet erikoislääkärit. 

Minä uskon päässeeni ensimmäisestä kuukaudesta aika helpolla. En ainakaan koe juoneeni vettä Niagaran putouksesta, kuten linkin takaa löytyvä kirjoittaja, vaikka syy siihen saattaa yksinkertaisesti olla, etten ollut oman erikoisalan jaksoilla, ja nyt kun olen ollut omilla osastoilla päivystämässä, on sattunut rauhallisia päiviä (ensimmäiset hulinat ehkä jo huomenna sunnuntaina. Taikauskoisuus ärsyttää, mutta tarttuu nopeasti, mitä tulee kiireisen päivän manaamiseen. Ei siis pidä sanoa mitään alkavasta tai tulevasta vuorosta, ainakaan mitään optimistista!)

Elokuun alun kunniaksi hoidan viimeisiä asioita pois. Viikko sitten sain ensimmäisen palkan, joten saatoin alkaa täytellä vakuutuslomakkeita. Heti ensimmäiseksi pääsin korjaamaan tietojani: Olin 29 päivää todellista nuorempi henkilöstöosaston syöttämien tietojen mukaan, kun kuukausi ja päivä olivat vaihtaneet syntymäajassa paikkaa - ja olin mies. Koska aion vakuutuksella kattaa naisellisia terveyspalveluja (ei ole vielä miesten ehkäisypilleriä! Entä mitäköhän vakuutusyhtiö sanoisi miehen papa-kokeesta?) katsoin aiheelliseksi korjata senkin pikku virheen ennen vakuutuksen valitsemista.

Se kertookin ensimmäisen kuukauden tärkeimmän ei-lääketieteellisen oppini: Kannattaa varautua siihen, että mikään ei mene sairaalabyrokratiassa kerrasta oikein, kaikessa kestää pidempään kuin pitäisi ("ihan pian" tai "tänä viikonloppuna" odotettavissa oleva materiaali tai ohjeistus tai kaavake saattaa odotuttaa itseään vielä kolmen viikon päästä) ja oikeastaan on hyvä jos osaa hoitaa hommat itse ilman ammattilaisen apua, ja varautuu siihen, ettei mikään toimi ihan just niin kuin pitäisi.

Henkilökortilla pääsee parkkihalliin, voi maksaa ruokalassa 160 dollariin asti kuukaudessa (paitsi jos ei voi, kts. oppimani yllä). Mukana tulee kantaa todistuksia ensiapukursseista (ups, kaksi neljästä puuttuu) ja kätevimmin ne kulkevat henkilökortin kotelossa. Hälytyskoodien selityskortti ja oman hengityssuojaimen koko on suositeltavaa pitää mukana myös. Oman itsensä takia mukana kannattaa olla koko tiimin piipparinumerot, ja minulla sattui mukaan vielä aivoinfarktiprotokollakin.

Kuun vaihde tarkoittaa myös parkkimaksujen tarkistusta: Edellisen kuukauden parkkimaksut korvataan meille vain siinä tapauksessa, että loppulausuntosaneluja ei ole rästissä. Se on kuudenkympin kuukausittainen porkkana hoitaa sanelut ajallaan. Aika mielenkiintoinen järjestelmä, joka tietenkin aiheuttaa lisäbyrokratiaa sen verran, että yhden henkilön ainut tehtävä on koordinoida sitä, että loppulausunnot sanellaan ajallaan. Veikkaan, että jotain sanktioita tulee sairaalalle, jos useamman kuukauden takaa on saneluja rästissä, muutoin tämä ei voisi mitenkään olla kustannustehokas järjestelmä! (Toisaalta kuka tietää onko se...) Toinen vaihtoehto olisi parkkeerata ulkoparkissa parin korttelin päässä ilmaiseksi, mutta kukaan ei oikeasti tarjonnut meille tätä mahdollisuutta, koska ensinnäkin sitten ei olisi tarjota meille keppiä/porkkanaa sanelujen hoitamiseksi, ja toisaalta ulkoparkkiin olisi yömyöhään kulkiessa ikävä kävellä seudun ollessa mitä on.

Kevyttä aloituskuukautta minulla kuvaa sekin, että minulle ei tullut yhtään saneluja tehtäväksi kuukauden aikana, joten kunhan löydän jostain paperipinosta sen lärpäkkeen jossa on ohjeet asian hoitamiseksi, saan ihan ilmaiseksi parkkihallimaksun takaisin.

Katsotaan, mikä on tilanne ensi kuun vaihteessa, kun on takana neljä viikkoa osastolla!