Lastentaudit, uusi otos

Kuin yö ja päivä - ebony and ivory - maa ja taivas - vuori ja laakso - Gandalf ja Sauron - ja mitä näitä nyt on.

On aikaa ihmetellä, mitä kaikkea niin pieneen taskuun mahtuukaan.

Siinä missä viime viikolla en päässyt lounaalle, tällä viikolla on aikaa jälkiruualle (no vain yhtenä päivänä söin suklaakakkua!) Siinä missä viime viikolla en päässyt kotiin ajoissa lyhyinä päivinä, tällä viikolla pääsen ajoissa kotiin myös pitkinä päivinä - vietettyäni iltapäivän loppujen sanelujen parissa ja lokerooni kasaantunutta paperiläjää siivoten enkä suinkaan pää kolmantena jalkana juosten  ei kun sihteeröiden osastolla.

Tämä kelpaa kyllä. Melkein jopa tein ruokaakin tänään, arki-iltana!! Melkein, sillä lähinnä lämmitin tähteitä ja keitin pastaa lisukkeeksi.

Itse asiassa sekä lastentautien juniori että seniori luulivat, että olin lähtenyt kotiin. Hei, jos olisin tiennyt että siihen suhtauduttaisiin suopeasti, olisin saattanut lähteäkin!

Olisi varmaan pitänyt vaihtaa aikuisten elvytyskaaviot lapsiin tälle jaksolle.

Sekä seniorit että juniorit vaihtuivat tällä viikolla. Juniori kysyi aika jännin sanankääntein viime viikosta. Mukavuus/turvallisuus/toimivuus - että oliko toimivaa-mukavaa-turvallista työskennellä heidän kanssaan. Vastasin, että viime viikko oli hektinen. "Ja onko siinä kaikki mitä voit sanoa?" Joo siinä oli kaikki mitä voin sinulle sanoa, vaikka merkitsevät äänenpainosi kannustavat avautumaan.

Mutta jos potilaita siellä on yleensä yhtä vähän kuin nyt (3-6), viimeviikkoiset työtavat voivat olla ihan kestäviä ja toimivia. Että ehkä minun pitää vähän löysätä kritiikkiäni, mutta olen silti onnellinen että olen erikoistumassa yleislääketieteeseen. Ainakin olen lopullisesti leppynyt.

Lastentaudit

Ensimmäinen viikko lastentaudeilla takana. Tänään on mielestäni kovasti ansaittu (melkein-)vapaapäivä: kolmeen viikkoon ensimmäinen vapaapäivä, joka ei alkanut yövuorolla. Takana seitsemän päivän putki 12-13-tuntisia päiviä.

Kerronpa viikostani.

Sunnuntai: Kirralaisen päivystysvuoro omilla osastoilla. Paljon sairaita potilaita tai sellaisia, joille tapahtuu jotain mihin pitää reagoida. Hoitajat eivät jätä rauhaan ja piippari piippaa säännönmukaisesti silloin, kun olen pääsemässä dokumentoinnin alkuun, ja päivä on alusta loppuun sekava. Käyn tutkimassa viimeisen väliarviopotilaani samalla kellonlyömällä, kun minun pitäisi jo päästä lähtemään.

Maanantai: Hiirenpapanoita kotona! Nakerrettu myslipatukka! Leppoisaa lastentautien jaksoa odottaen kyseiselle osastolle aamuseitsemäksi. Koen, että minulla on varsinainen ensimmäisen päivän syndrooma, kun kaikki vaikuttaa epäjärjestelmälliseltä ja työnjako epämääräiseltä. Pakenen ilman lounasta hädin tuskin työt tehtynä klinikalle iltapäiväksi.

Tiistai: Herään lopullisesti siinä vaiheessa kun huomaan, että housuissani on reikä. Mihin olen voinut repäistä takapuoleni lääkärintakin läpi?? Raks-raks-raks -> EI! Hiiri. Hiiri on mennyt housuistani läpi päästäkseen myslipatukkapaperille taskuun. Ähäkutti, paperi oli jo tyhjä. Jään miinukselle silti, oli uudet lempihousut! Asialle on tehtävä jotain. Mies on vähän hellämielinen, kutsuu hiirtä "häneksi" ja "kämppikseksi".

Töissä huomaan, että edellinen päivä ei ollut ensimmäisen päivän syndroomaa, vaan lastentaudeilla on epäjärjestelmällistä ja työnjako on epämääräistä. Asiakirjat kirjoitetaan käsin, seniorit ovat suoraan sanottuna hukassa ja päättämättömiä, ja erikoislääkäri on tiukka ja tarkka (turhan-, sanoisinko.) Minulla on 13 tunnin vuoro.

Keskiviikko: Töissä entistä pahempi kaaos. Päivävuoron seniorit lähtevät, minä olen tehnyt ylitöitä tunnin siinä vaiheessa, kun yövuoron seniori tulee sanomaan että olisi uusi potilas, kolme itse asiassa, joista päivävuoron seniorit eivät sanoneet mitään. Minut velvoitetaan katsomaan niistä yksi, vaikka minun vuoroni on jo ohi. Lähden kotiin vihaisempana kuin koskaan mistään työpaikasta kolmen ylityotunnin jälkeen.

Torstai: Herään leppyneenä, mikä on helpotus sillä pelkäsin palaavani töihin ja järjestäväni kohtauksen. Mutta hiiri on kiivennyt laukkuuni nakertamaan myslipatukkaa! Ja kyllä, myslipatukka on nykyisin ravintoympyrästäni 180-210°. Yääääk. Töihin saapuessani huomaan että vesipullo on kaatunut laukkuun, miten se oli löysällä? Voinko syyttää hiirtä siitäkin?? Miksi otin laukun jossa tiesin hiiren käyneen??? Tänään on minun vuoroni jäädä kahdeksaan saakka töihin. Kaaos jatkuu, pääsen lounaalle kello kuusi. Onneksi myslipatukoita riitti taskuun hiiren jälkeenkin. Kaaosseniorit kehottavat käymään syömässä, mutta koska minulle on jo aiemmin viikolla esitetty ääneen tyytymättömyyttä kun asiat eivät olleet valmiina ja seniorit saivat kuulla kunniansa kun lastentaudeille ei ollut ainuttakaan vapaata paikkaa vaikka päivystyksessä oli viisi lasta odottamassa, päätän jättää lounaan myöhemmäksi. Edelleen tiimi tekee paljon päällekkäistä ja tuplatyötä. Päätöksiä ei osata tehdä. Minua kehotetaan soittamaan konsultille, mutta ennen kuin lause loppuu seniori muuttaa mieltään ja sanoo soittavansa itse - ovat ilmeisen pelokkaita jok'ikistä konsulttia kohtaan, koska ovat ilmeisesti niin tiukkoja. Kumma kyllä ne joille minä puhuin, vaikuttivat järjen ihmisiltä, eivätkä yrittäneet lytätä minua. Niin ja seuraavana aamuna sama puhelu on edelleen tekemättä, ja minua pyydetään soittamaan.

Perjantai: Hiiri on käynyt taas laukulla, vaikka olin nostanut sen korkealle pöydälle. Nyt riitti. Mies virittää töistä tultuaan loukun, ja syötiksi tietenkin sitä myslipatukkaa (maapähkinä-manteli-tummasuklaa on sen suosikki. Hiiren, ei miehen.) Minä olen aamupäivän luennoilla omieni parissa, ja omalle vuosikurssille päästelen vähän höyryjä lastentautien meiningistä. Myöhemmin kuulen, että minulla olisi kuin olisikin oikeus lähteä kello viisi, eikä heillä todellakaan oikeutta lykätä minulle lisätöitä sen jälkeen - liian myöhään välttääkseni sen päivän ylityöt, lähden taas kahdeksalta vaikka viideltä oli määrä. Sama meininki jatkuu.

Kotimatkalla kuulen mieheltä, että yksi hyvistä ystävistään on parhaillaan yrittämässä itsemurhaa ja lähettää sekavia viestejä. Mies on jo soittanut poliisille. Kun pääsen kotiin, lähdetään vajaan tunnin matkan päähän metsään joen varteen tietämättä mikä siellä on vastassa - meillä ei ole kaverin vaimon yhteystietoja. Lopulta saamme poliisilta tietää että kaveri on löydetty ja viety tajuissaan sairaalaan. Vietämme loppuillan sairaalassa kaverin vaimon kanssa.

Kun palataan kotiin puolenyön jälkeen, loukku on lauennut ja hiiri on nalkissa. Tuntuu kummallisen osuvalta ja osuvasti kummalliselta päätökseltä rankalle illalle ja kaoottiselle työviikolle.

Lauantai: Päivystysvuoro lastentaudeilla. Pelkään pahinta. Saavun hieman myöhässä ja pienen asenneongelman kanssa jo. Niin ja huomattavan väsyneenä. Seniori on vaihtunut, myös erikoislääkäri on eri, ja päivä sujuu rauhaisissa tunnelmissa. Potilaitakaan ei tunge ovista ja ikkunoista. Lounaalla (oikeaan lounasaikaan!) tapaan yleislääketiedekollegani ja todetaan ykstuumin, että tästä vuodesta voisi selvitä vähemmin vaurioin, jos työn ulkopuoliset asiat voisi laittaa pakkaseen, eikä mitään tapahtuisi kenellekään.

Käytän kaksi tuntia yhden tulotekstin käsinkirjoittamiseen, sillä välillä pitää käydä hakemassa kahvia ja sulkea silmät. Ajatus ei kulje. Huudatan lapsiparkoja. Pääsen lähtemään puoli tuntia etuajassa. Nukahdan vaille tunti kotiin tulostani.

Sunnuntai: Vapaapäivä! Ei herätyskelloa! Kävellään miehen kanssa aamupalalle lempparipaikkaani syksyltä haiskahtavassa kirkkaassa aamussa. Hyvää ruokaa! Ehdin ja jaksan lähteä kirkkoon, ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen - kuorolla vielä kappale jonka osaan joten voin mennä mukaan! Aurinko paistaa! Hangout-videopuhelu siskon kanssa! Ja töitäkin saan tehtyä, enää neljä rästisanelua, saatanpa paitsi välttää varoituskirjeen yli 30 päivää rästissä olleista saneluista, myös saada työnantajalta hyvityksen tämän kuun parkkimaksusta. (Viime kuusta en todellakaan saanut.) Ehkä ehdin vielä yhden sanelun ennen kuin lähdetään vielä tapaamaan paria kaveria.

Ja tein pannaria! Onnistui sanelujen lomassa! Tätä
lähemmäs ruuanlaittoa en ole päässyt viikkokausiin!

Jo 20 tuntia poissa työpaikalta tekee näköjään ihmeitä: Jostain syystä suhtaudun toiveikkaasti tulevaan viikkoon, ehkä pääsen tekemään muutakin kuin kirjurin hommia, ehkä opin jotain peräti lääketieteellistä? Yksi on varma: En tee yhtään ylimääräistä palvelusta lastentautien tiimille, enkä tee tuntiakaan ylitöitä.

Vanha rakennus elää ja sairaalassa haisee

Ensikäyntini sairaalalle tapahtui pari päivää ilmojen kylmenemisen jälkeen viime vuonna. Oli vähän balanssi hakusessa lämmityksen kanssa, ja hikoilin koko haastattelupäivän jakussa. Viime viikolla hypättiin nihkeästä 25°C päivästä suoraan reiluun kymmeneen ja kalseaan vihmaan. Tulipa mieleen viimevuotinen käyntini ja lämmityksen käynnistäminen. Se tapahtunee kalenterin, ei sään mukaan, ja niinpä perjantaina paleltiin luennoilla yksissä tuumin, kun keskusilmastointi puhalsi luokkaan kylmää ilmaa ikkunoista puskevan lisäksi. 

Huomasin myös koko sairaalan hajumaiseman muuttuneen sään myötä. 

Uusimmasta rakennuksesta ulos auringonlaskuun
Vasemmalla yläkulmassa vanhinta(?) rakennusta.

Kuljen joka päivä parkkihallista pääovelle, pääovelta päivystyskoppiin, jossa meidän kaapit on, ja sieltä kolmannen rakennuksen läpi neljänteen, uusimpaan, jossa suurin osa osastoista sijaitsee. Paitsi että osaan sokkeloisen reitin jo unissanikin, aivoihin on painunut myös jokaisen rakennuksen tai kerroksen oma haju.

Parkkihallissa kompensoidaan ylihajusteilla, joita innokas talkkari yhdistelee luovasti. Ällöttää vähän. Myös päivystyskopin käytävällä haisee usen hajusteelta, tänään tosin miehen deodorantilta - joku siis ilmeisesti käyttää kuin käyttääkin päivystyshuoneiden, vanhan hoitajien asuntolan suihkuja? Yhdyskäytävä tuoksuu siltä, miltä sää milloinkin, ja lämpötila on samoin huonosti säädelty. Vanhan sairaalan läpi kulkiessa mietin kerta toisensa jälkeen, voiko olla, että täällä ei ole homevaurioita. Huono eristys suojannee. Ja viimeistään haju muistuttaa, että pitää leimata "kellokortti".

Tässä huoneessa on aina
tunkkaista.

Sitten kun pääsen uusimpaan rakennukseen, haistan enää steriiliä sairaalaa. Niin myös viikonloppuna, kun koko muu kompleksi tuntui vaihtaneen hajumaailmaa kylmän ilman myötä. 

Alkaa tuntua kotoisalta siellä, hajuista piittaamatta. Tutulta tuntuu myös vähän orpo ensimmäisen päivän tunne. Tänään aloitin ensimmäisen lastentautien jakson. Minnesotalaislähtöinen erikoislääkäri tunnisti minut nimen perusteella suomalaiseksi, lastentaudit käyttävät edelleen paperisia potilaskansioita mutta osasin varautua ja ostin lisää mustia kyniä - vain musta muste kelpaa - ja osastolla lienee enää yksi tai kaksi joilla ei ole enteroviruksen aiheuttamaa hengitystieinfektiota (traumapuolella kai).

Oireet ja epäilyt

Yksi tavallisimmista diagnooseista, joilla päätyy osastoseurantaan yleislääketieteelle (tai yleissisätaudeille) meillä on rintakipu. Välillä pudistelen päätäni sille, minkälainen rintakipu saattaa käynnistää sydäntutkimukset, mutta minun on tietty helppo sanoa normaalien tutkimustulosten päälle. Eräällä potilaalla oli olkakipua oikealla puolella, eräällä toisella parin sekunnin pistelyä vasemman rinnan alla iholla. Silloin koen ihan oikeutetuksi sanoa että ensikontaktin olisi pitänyt vähän tarkemmin haastatella, ja potilas olisi voinut mennä huoletta kotiin kainalossaan ihan joku muu diagnoosi.

Mutta huoli onkin se, joka täällä kaihertaa niin potilasta kuin lääkäriä. Suomessa puhutaan epäillystä siitä tai tästä, täällä taas kaikki on poissulkua. Toki Suomen kokemukseni on erilaisesta osasta ketjua kuin akutiikkapainotteinen sairaalaelämäni täällä, ja tiedän kyllä että keskussairaaloissa Suomessakin "pyöräytellään" tutkimuksia poissulkumielessä, mutta pääasiassa vaikka sille sairaalayölle sydänseurannassa pitää löytyä ainakin epäily sydänperäisestä rintakivusta, täällä terminologiaa myöten riittää että koetaan tarve sulkea pois mahdollisuus  että kyseessä olisi sydänperäinen oire.

Semantiikkaa, mutta tuo osansa siihen soppaan, jossa USA käyttää n. 17% GDP:stä terveydenhuoltoon pystymättä silti tarjoamaan sitä kaikille, kun Suomi ja muut länsieurooppalaiset maat saavat aikaan enemmän käyttämällä rahaa vain noin puolet tuosta.

Lomavinkkejä?

Ennen yövuoroa - päiväunien jälkeen - sitä voisi vaikka tehdä rästitöitä tai hoitaa juoksevia asioita. Ellei olisi myrksynnyt, olisi fiksuin ajanviettotapa ollut lähteä pyörälenkille.

Elämänlaatua!!

Tai sitten voin alkaa suunnitella syyslomaa. Kuusipäiväisten työviikkojen ja pitkien työpäivien vastapainoksi ainakin saadaan neljä viikkoa vuosilomaa. Ihan tarkalleen toiveeni eivät toteutuneet, ja niinpä vietänkin sekä kiitospäivän että joulun enemmän tai vähemmän töissä, mutta maksimilomatarveajoitusharkintani mukaisesti sain kuitenkin kaksi kaksiviikkoista noin puolen vuoden päässä toisistaan.

Ensimmäinen pätkä on enää seitsemän viikon päässä - vaan kuka mitään laskee. Minulla on ilo mennä toisena lomapäivänäni tekemään erikoistumiseen osana kuuluvaa tenttiä, mutta sen jälkeen olisi tarkoitus lähteä miehen kanssa muutaman päivän lepolomalle.

Vaikka lomaa on kaksi viikkoa, tavallisen elämän ollessa tiukkatahtista, haluan viettää suuren osan lomaa kotona, voisi esimerkiksi siivota... maksaa laskuja, hakea kansalaisuutta, laittaa ruokaa - tai leikkauttaa hiukset. Nähdä jopa kavereita?? Eksoottista.

Kunnon irtiotto tuntuu silti tarpeelliselta myös. Kriteereinä on riittävän lyhyt välimatka Chicagosta, että ajo tai lento 2-3 yöksi kannattaa (sanoisin että max 4-5 tuntia suuntaansa), ja kohde, jossa voi tehdä jotain, mielellään luonnossa, mutta ei ole houkutusta juosta nähtävästä toiseen aamusta iltaan. Kaunis, lämmin sää olisi plussaa (ja etelään suuntaaminen on sen vuoksi ykkössijalla ilmansuunnista) mutta kuka keleistä koskaan tietää, hurrikaanilta olisi kiva välttyä. Ykköskriteerinä olisi vaatimattomasti rentoutumistakuu. ;)

Ehdotuksia?

Hengähdys

Elämänlaatua: Kotipihan tomaatteja!

Sunnuntaiaamuna (kolme tuntia myöhässä) loppui osastourakka. Maanantain sain ekstrana vapaaksi, täällä oli Työn päivä. Olin muuten ainut ekavuotisista, jolla oli se vapaana, ja sattuman kautta vain. Tämän viikon olen ollut kirurgialla, ja kohdellut sitä hengähdystaukona aikaisista aamuista huolimatta. 

Yritän olla avulias, mukana ja kiinnostunut silloin kuin jotain mielekästä on, mutta en tarjoudu tekemään ylimääräistä, ja kun mitään tekemistä ei minulle ole, jätän kirurgian ekavuotisen omaan rauhaansa ja vedän lonkkaa/teen rästitöitä/valmistelen hieman viime tipassa tietooni tullutta potilastapausta huomisen luentoaamuun. 

Ja lähden aikaisin kotiin töistä! Tiistaina lähdin neljältä, ja vaikka 10 tuntia ehti tulla täyteen, vähän silti nolotti kun niin aikaisin lähdin, seniorilta varmistamatta. Mutta kirralla nyt tuntuu että on parempi vain pysyä pois seniorin tieltä, etenkin kun en erityisemmin kaipaa lisätöitä.

Vapaailta

Torstaista näyttää tulleen vakiovapaailta! Pari viikkoa sitten tällainen vapaailta:

Elämänlaatua-sarjan avaa pullo.

Siis ei mikään juopotteluilta, sattui vaan kaunis vadelmaoluen pullo ja taustalle kylämme pääkatu. Päivällisseurasta näkyy kyynärpää - ja mainittakoon, että en tiedä miten selviäisin ilman Päivällisseuraa. Kaikki ihmiskontakti olisi töiden kautta, söisin ainoastaan sairaalan ruokalaruokaa, ja puhtaat alusvaatteet olisi kroonisesti loppu.

Tänään, osastojakson viimeisen päivävuoron kunniaksi hankkiuduin eroon kaikista paitsi yhdestä potilaastani (yksi karkasi, yksi lähti vastoin lääkärin ohjeita ennen kuin päätyi ensiavusta osastolle, yksi teholle valitettavasti, yksi jatkohoitopaikkaan ja kaksi kotiin) ja olin silti valmis lähtemään kotiin ennen kuutta. Ensimmäinen alle 12 tunnin työpäivä yli viikkoon.

Tällaisesta vapaaillasta villiintyneenä päätin käydä ruokakaupassa. Tajuan kyllä, kuinka säälittävää on, että ruokakaupassa käynti tuntui virkistävältä ja siinä oli ikään kuin uutuudenviehätystä. Nyt on taas vähäksi aikaa marjoja, jääkahvia ja epäruokia kuten juustotikkuja. Amazon toi sattumoisin samana päivänä pääruokavalioni eli proteiini- ja myslipatukat. Hyvään aikaan, jäljellä kun on enää kaksi lääkärintakin taskussa litistynyttä ja yksi laukussa murustunut, eikä ruokalakortilla ole enää rahaa. Olen ostanut liikaa kahvia ja myslipatukoita. Onneksi välillä jotain ruokaakin. Ja tarkemmin ottaen olen viikonlopun töissä lähinnä ruokalan ollessa kiinni eli sitä tärkeämpää on taskuruoka.

Seuraavaksi nukun yli kuuden tunnin yöunet, ahh! Pitkän ilta+yövuoron hyvä puoli.

Vielä kolme vuoroa

Juuri kun tuntui että on mehut lopulta lopussa, kun huomasin että en kerta kaikkiaan jaksanut kulkea portaita vaan valitsin hissin, kun eilisen jälkeen pääsin toteamaan työtuntien venyvän myös siksi, että työteho on laskenut huomattavasti ---- Tänään oli vielä enemmän potilaita, ja olivatpa sairaita ja vaativat paljon työtä, mutta askeleessa oli ylimääräistä intoa ja pahoin pelkään että siksi että oli oikeasti sairaita potilaita joilla oli kaikkea mielenkiintoista!

Ei sillä että töiden jälkeen olisin taaskaan jaksanut tapauksista lukea.

Kovat päivät

Torstaina karkasin töistä aikaisin (kakskyt vaille seitsemän) ja menin katsomaan elokuvaa, joka nimestään huolimatta ei kertonut minun keskiviikkoillasta, eikä perjantai- eikä lauantai-illasta (tai no yöhönhän sen meni ennen kuin kotiin lähdin). 

Hienosti remasteroitu Beatles-elokuva vanhassa leffateatterissa oli mainiota vastapainoa työnteolle. Hyvä, etten perunut kun tuntui siltä etten ehdi ajoissa (lopulta myöhästyin vain 10 minuuttia). Erityisesti koska oltiin appivanhempieni kanssa: Appiukko on ainut tuntemani ihminen, joka on nähnyt Beatlesit livenä. 

Anopilta sain elokuvan jälkeen pikkupussin suklaatryffeleitä lääkärintakin taskuun. Perjantain pelastukset! 

Pelastuksista puheen ollen, en osaa kuvitella että jaksaisin mitään muuta työtä tällaista tahtia. Potilaskontaktissa itsessään on jotain, mikä auttaa jaksamaan. Se on mielenkiintoista, se on haastavaa, ja vaatii kaiken huomion niin, että haastatellessa ja tutkiessa potilasta sekä johtopäätöksiä tehdessä on hämmästyttävän helppo keskittyä juuri siihen potilaaseen, unohtaen muut vaatimukset ja muut odottavat työt. Mikä mahtava työ, vaikka kaiken nieleekin.

Henkilökohtaiseen valituslaatikkooni

Kuudeksi töihin, mutta väsymystäni nukuin nokoset autossa parkkeerattuani sen halliin. Koska yksi potilaistani on oikeasti ja monimutkaisesti sairas, en ehtinyt saada valmiiksi kaikkia kolmea potilastani edelliseltä päivältä. Niin ja labratulokset oli taas myöhässä.

Kahdeksalta alkoi meidän "puolipäivävapautus", joka tarkoittaa sitä, että ne neljä ja puoli tuntia luentoja teen jälkikäteen laittomina ylitöinä (koska pitäisi olla 10 h vuorojen välissä eikä ole, ja kai ne 80 tuntiset viikotkin alkaa tällä menolla paukkua). Kello on kymmentä vaille puoliyö, ja viimeistelin juuri päivän viimeiset työt kotoa käsin.

PUolipäivävapautuksen aikana vastasin muutamaan hakuun, mutta muutoin potilaideni asiat eivät edenneet. Kun olin valmis töihin (lounas piti tietenkin jättää väliin, koska yhdellä potilaalla oli niin kiire) olin auttamattomasti jäljessä. Ensinnäkin, minun piti kotiuttaa kolme potilasta. Yhdellä oli kamala kiire. Mutta EL tahtoi vielä että selvitetään jatkohoitoja, vaikka konsultti oli ne hoitanut. Siinä tuhlasin puhelimen päässä melkein puoli tuntia ihan turhaa, kun potilas kieltäytyi uusista suunnitelmista.

Sitten sainkin soittoa, että kipeä potilaani on tosi kipeä, mutta menossa samalla toimenpideradiologiaan. Minäpä kiireen vilkkaa sinne juoksemaan, varmistamaan viime hetkellä EL:n aloitteesta että toimenpide on välttämätön eikä voida hoitaa asiaa toisella tapaa. Kuulen radiologilta, että EL on käynyt siellä jo saman asian puhumassa. Minun piti juosta sinne 1) koska en ollut tarpeeksi nopea (eli kolmessa paikassa samaan aikaan) 2) koska kun käyn itse kysymässä opin kysymään ja opin asioita. Oli miten oli, tapoihin ei kuulu että EL:t informoivat erikoistuvia tällaisissa tapauksissa joten mitäpä siitä.

Kello olikin sitten kolme, ja huomasin että on mentävä syömään, tai pyörryn tai alan itkeä.

Seuraavaksi lähdin kotiuttamaan kahta muuta kotiutettavaa potilasta, joiden kummankaan sydäntutkimukset eivät vielä olleet vastattuna. Ensimmäistä en ollut vielä nähnyt kertaakaan, joten siinäpä tutustuin samalla kun kotiutin. Toiselle oli juuri aloitettu lääke, joka vaatii perinpohjaista selittämistä, tarkkaa seurantaa ja ruokavaliomuutoksia. Ja toisen sairauden hoito oli muutettu aika perinpohjaisesti, joten sitäkin selitin aika perinpohjaisesti. Kun vielä kerran palasin tämän potilaan luokse, ottamaan pois ne pilleripurkit, joita ei enää pitänyt käyttää, puhuin jo sujuvaa espanjaa. Mutta tässä vaiheessa ne klinikat, joihin minun olisi ehdottomasti pitänyt soittaa tänään, potilasturvallisuuden ja jatkuvuuden takaamiseksi, eivät enää vastaa.

(Ai niin, faksi jonka piti lähteä viikko sitten, odottaa edelleen papereissani. Joka kerta kun olen faksin äärellä ollut virka-aikaan, se on ollut rikki.)

Kun sain nämä kotiutettua, kello alkoi olla puoli seitsemää. Ja minulla oli vielä kaksi uutta potilasta kokonaan näkemättä, enkä ollut tuntikausiin käynyt katsomassa sairasta potilastani.

Yhdeksältä, eli viisitoista tuntia sairaalaan saapumisesta, kävelin sairaalan ovesta ulos, kaikki potilaat katsottuna, tutkimuksia tilattuna, toisia tulkittuna, potilaat melkein hyvin hoidettuna mutta jos kello olisi ollut viisi eikä yhdeksän, yksi vielä olisi lähtenyt kotiin. Pääsin autolle ja kotiin asti lähinnä sillä voimalla, että kotona oli pitsaa odottamassa.

Hyvä juttu siksikin, että sitä voi syödä samalla kun jatkaa kotona potilasasiakirjojen näpyttelyä. Viisi kuudesta väliarviosta oli vielä kirjoittamatta. Sain ne tehtyä peräti hyvissä ajoin ennen puolta yötä, mutta sitten piti päivittää meidän "sign out" eli lista, johon potilaiden tärkeimmät vaivat, tutkimustulokset, tulevat tutkimukset, lääkkeet ja muistilista lääkärille kootaan.

Nyt huomaan, että en muistanut tarkistaa että kaikille oli aamuksi labrat tilattuna, mutta en jaksa enää kirjautua sinne, vaan tilaan sitten aamulla jos unohtui. Seuraava vuoroni, 14-tuntinen lauantaipäivä, alkaa nimittäin kuuden tunnin kuluttua.

Onneksi joka päivä ei ole tällainen, eikä joka viikko tällainen. Ke-to nukuin neljä tuntia koska työt, ja olen edelleen siitä naatti (monster + starbucks aamulla ja silti haukottelin).

Valituslaatikko sulkeutuu tältä yöltä, vaikka olen niin väsynyt etten ole varma saanko unta. Lupaan, että joskus taas kirjoitan jotain yleismielenkiintoisempaakin!