Ihmemaan ihme

Kuinka moni Suomessa tietää, kuka on Magic Johnson?

Meinasin nimittäin tulla kertomaan, kuinka yksi Ameriikan ihmeistä on olla melkein jossain tekemisissä milloin minkäkin julkkiksen kanssa. Kuinka kaverin firma on saanut toimeksiannon Oprahin alihankkijan alihankkijalta, tai kuinka sitä on kulkenut Obaman kotitalon läheltä. Tällaisia pieniä hassuja maalaistytölle.

Amerikan ihmeitä, exhibit A: Valtava, ja poikkeuksellisesti
hyvä täytekakku meidän laitoksen pikkujouluissa.
(Suklaamousse. Ravitsevaa ja päivystyksen pelastavaa vielä
yli viikko juhlien jälkeen. Exhibit B: säilöntäaineet...)

Samaan kategoriaan menee se, että luen työsähköpostista meidän sairaalan olleen yksi 23 chicagolaisesta järjestöstä, jonka kesken Magic Johnson jakoi tänään rahaa. Nämä rahat hän voitti lakijupakassa, joka koski hänen nimensä/kuvansa väärinkäyttöä ruokakaupan mainoksessa.

Mutta sitten tajusin, etten minä itsekään tiennyt ennen tänne muuttoa, kuka on Magic Johnson. En nyt laita kuvaa, kun mitä jos tulisin haastetuksi oikeuteen.*

*vitsi.

Adoptoin Amerikan

Eilen se sitten tapahtui, Sibeliuksen syntymäpäivänä: adoptoin Amerikan. Sen verran kun olen töiltä ehtinyt, olen yrittänyt tätä sulatella. Tavallaan tämä tuli liian äkkiä - mutta juuri sopivasti jos aion ehtiä äänestää Bernietä esivaaleissa.

Viiletin eilen töistä kesken päivystyspäivän, ja vielä kahden tavallista traagisemman potilaan luota valatilaisuuteen. Mitkä raamit sainkaan siitä ensimmäiselle päivälleni "amerikkalaisen unelman" toteuttaneena, kun alle kaksi tuntia ennen kuin vannoin uskollisuutta Yhdysvalloille istuin vakavasti sairaan, itkevän potilaan vierellä kirjaimellisesti kädestä pitäen - potilaan, jonka hänen synnyinmaansa on joka kohdassa pettänyt - jolle valinnanvapaus ei tarjonnut mahdollisuuksia.


Lisää symboliikkaa tarjosivat Über-kuljettajani: Menomatkalla saksalaissyntyinen Marion, joka 17 täällä asutusta vuodesta huolimatta kirosi amerikkalaisen ajotyylin verrattuna miten "meillä Euroopassa" ajetaan. Hän kun etunimeni alkuperää kysellessään kuuli mistä olen tulossa ja mihin menossa. Ensimmäisen automatkani USA:n kansalaisena puolestaan tarjoili perusamerikkalainen Sam Lincoln-katumaasturissaan. Hänen kanssaan puhuttiin siitä miten hieno kaupunki Chicago on (mutta jätettiin mainitsematta ääneen viimeaikaiset isot skandaalit, arkkitehtuuria ja kulttuuria tarkoitettiin.) Tänään toin töihin kiitokseksi eilen valan ajan tuuranneille työkavereille (kaksi neljästä maahan muuttaneita sittemmin kansalaisia) minulle vielä muutama vuosi sitten täysin tuntematonta herkkua, cannoleja.

Koen vahvasti, että minä nimenomaan adoptoin Amerikan. Seuraavaksi pitää sitä sitten hoitaa ja kasvattaa.

Ehkä vähempikin riittää, mutta kansalaisuus on minulle paitsi käytännöllinen juttu, osoitus siitä, että sitoudun tähän työhön tällä seudulla. Olen entistä vähän vähemmän ulkopuolinen, joka tulee tirkistelemään, käyttämään yhteisöä hyväksi hankkimalla koulutuksen ja katoamalla - tai pätemään kertomalla miten asiat pitäisi tehdä.

Kansalaisuudesta riippumatta olen tosin aina vähän liian valkoinen ja ihan liian etuoikeutetuttu ollakseni koskaan kokonaan ei-ulkopuolinen tässä yhteisössä.

Amerikkalaisuuden sietämätön taakka

BBC aloitti juttunsa eilisestä San Bernadinon ammuskelusta jotenkin niin, että "On tavallinen päivä Amerikassa... Ammuskelussa haavoittuneita lastataan ambulansseihin."

Chicagossa poliisi pimitti 13 kuukautta valvontavideota, joka osoittaa kiistättömästi poliisin murhanneen teinin, joka ei aiheuttanut poliisille välitöntä uhkaa. Se teini kuoli meidän sairaalassa. Epäilty (syyllinen) poliisi nosti palkkaa koko 13 kuukauden ajan, useat poliisit valehtelivat hänen puolestaan, ja polisiiliiton pamput levittivät väärää tietoa tapahtumien kulusta, ja jotkut kollegat todennäköisesti tuhosivat muuta videotodistusaineistoa.

Sitten on Donald Trump, Ben Carson ja Ted Cruz.

Yksi meidän hoitajista, klinikan tukipilari, joutui ammuskelun kohteeksi ajaessaan pikatietä kotiin eräänä lauantaiyönä. Hänen serkkunsa sai takapenkillä päänahkaan luodista pitkän haavan - selvisi kirjaimellisesti hiuksenhienosti.

Kuunnellessani työkaverin tarinaa tuli ensimmäistä kertaa ikinä sellainen olo, että nyt pitää muuttaa Suomeen. Ei siksi, että olisin peloissani että minulle tapahtuisi jotain, vaan siksi, että ei pää eikä sydän kestä tätä hulluutta, jolle ei ole minkäänlaista loppua tai helpotusta näkyvissä.

Kiitospäivänä juttelin antaumuksella politiikasta anopin ja kälyn kanssa, ja tajusin jälleen kuinka onnekas olen, että voin jutella antaumuksella politiikasta anopin ja kälyn kanssa, kun puheisiin tuli kuinka jotkut muut sukulaiset ovat liittyneet pelon ja rasismin aaltoon, joka vyöryy täällä vain vähän eri tahtia kuin Suomessa. Eräs myöhäiskeski-ikäinen sukulaisnainen ei suostu käyttämään julkisia, ja hänet saa hädin tuskin liikkeelle poliisien asuttamasta lähiömäisestä kaupunginosastaan, vaikka hän kasvoi alemman keskiluokan asuttamassa sisäkaupungin naapurustossa!

Kaikenlaista tällaista olen pyöritellyt päässäni, mutta kuten huomaatte, en saa näistä helposti blogitekstiä aikaiseksi - jää listaksi irrallisia raivonaiheita, jotka painavat.

Olin vielä lukiossa muistaakseni, kun hyvän ystävän kanssa juteltiin tulevaisuudensuunnitelmista. Ystäväni on Maailmanmuuttaja, ja oli juuri päättänyt mitä hakee opiskelemaan yliopistossa. Minä totesin, että lääketiede sopii minulle, sillä sen kautta voin parantaa maailmaa yksi ihminen kerrallaan, pienessä mittakaavassa. Tällä hetkellä se on suuri lohdun lähde: Ainakin olen oikeassa paikassa jos haluan monia amerikkalaisia vääryyksiä oikoa, ja ehkä toisinaan työni parantaa yhden ihmisen maailmaa vähäsen. Samalla on aseteltava varpaitani asemiin niin, että ponnistan seuraavalle tasolle, sillä tuntuu ettei mikromittakaava verenpainelääkkeiden ja elintapaneuvonnan tai edes hengenpelastavan oikean diagnoosin muodossa riitä mihinkään.

Surullisten, traagisten ja suorastaan vihaa nostattavien tarinoiden keskellä pöyristyin silti ehkä kaikkein eniten kuullessani muutama päivä sitten, että eräs lääkäri, perhelääkäri, jonka kanssa minäkin työskentelen, on lähettänyt tyttärensä alle kaksivuotiaana isovanhempien hoitoon toiselle mantereelle. Tällä viikolla puolisonsa, lapsen isä, on hakemassa tyttöä kotiin vanhempien ja isoveljien luo, kolmevuotiaana. Pureskelkaapas sitä. (Ei, perheessä ei ole ollut vakavaa sairautta, turvallisuusuhkaa tai nälänhätää.)

Maailmantuskaa - myöhäinen kolmenkympin kriisi vai myöhäinen kulttuurisokki?

Ennen kuin bloggasin chicagolaisena lääkärinä

Kiitos Blogisi tarina -haasteesta Sugar ja Anni!

2004, kaksi viikkoa ennen ensimmäistä blogiani

Kävin juuri kokeilemassa, ja muistin vielä ihan ensimmäisen online journalini salasanan. Loin tunnukset livejournaliin (näköjään) maaliskuussa 2004, ja kirjoittelin mitä sattuu lähinnä pienen netin kautta muodostuneen kaveripiirin luettavaksi. Saman vuoden joulukuussa selailin saman palvelimen blogeja satunnaisgeneraattorilla, ja kommentoin yhden bloggarin hyvää elokuvamakua. Tähän amerikkalaiseen mieheen tutustuin sitten vähän paremminkin. Keväällä 2005 aloimme sähköpostittelemaan, ja syksyllä 2005 kävin hakemassa hänet kylään Helsinki-Vantaalta.

Seitseminen, syyskuu 2005.

Siitä alkoi viiden vuoden kaukosuhde, jonka aikana kirjoitin kaukosuhdeblogia salasanan takana Vuodatuksessa - tällä kertaa lähinnä pienen, netin kautta muodostuneen kaukosuhdevertaistukikaveripiirin luettavaksi. Edelleen seuraan maanmainion Onniannin elämää, ja monen muunkin kaukosuhde päättyi ulkomaille muuttoon.

Kauppi, Tampere. Toukokuu 2007

Viimeisen päivitykseni Livejournaliin tein tammikuussa 2010, ja jo sitä ennen olin alkanut kirjoittaa Bloggeriin siitä, miten muututaan kaukosuhteessa elävästä suomalaisesta suomalaiseksi emigrantiksi Atlantin takana.

Chicagoland, syyskuu 2010 - kaksi päivää muuton jälkeen.

Muuton jälkeen syksystä 2010 kirjoittelin siitä sun tästä: Amerikkalaisuuksista ei enää jonkun ajan asumisen jälkeen osannut kirjoittaa sellaisina erikoisuuksina kuin ne suomalaisille näyttäytyvät. Luin lääkärilisenssitentteihin, mutta siitä ei syntynyt kauhean kiinnostavaa kirjoitettavaa. Tuntui aina, että olisin halunnut kirjoittaa enemmän politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista, mutta se oli minulle liian vaativaa, ei vähiten siksi kuinka kauan aikaa taustatyöhön olisi mennyt.

Hyde Park - Promontory Point, kesäkuu 2014.

Sitten viime vuonna saavutin sen suurimman ja/tai vaikeimman tavoitteeni, sain erikoistumispaikan ja aloitin lääkärintyöt. Se tuntui sopivalta kohdalta aloittaa uusi blogi, ja kirjoittaa Chicagosta, terveydenhuollosta ja lääkärin työstä Amerikassa. Vaan kuinkas sitten kävikään... Niin sitä kirjoitellaan edelleen satunnaisesti ja satunnaisista jutuista!

San Diego California, marraskuu 2015.
Kaksi päivää sitten siellä, huomenna töissä...

Sama linja jatkunee, mutta kirjoitustahti näyttää harventuvan. Nautin edelleen kovasti muiden etenkin ulkosuomalaisten blogien lukemisesta, vaikka siihenkin on vähemmän aikaa ja kommentointi on sekin jäänyt vähemmälle - mutta takaa kuitenkin sen, etten kokonaan ole häviämässä blogimaailmasta minnekään. Olenhan jo tukevasti toisella vuosikymmenellä satunnaisena online-kirjoittajana!

Haaste on kiertänyt jo suurimmassa osassa blogeista, joita luen, joten lähetän sen tylsästi eteenpäin kenelle tahansa kuka haluaa siihen tarttua!

Elonmerkki jumista

Tässä on jäänyt jumiin - töihin. Kliinisiä velvollisuuksia ei kuuteen viikkoon ole ollut taakaksi asti, noin niin kuin suhteellisesti ottaen, mutta taas aina jotain (josta ehkä lisää myöhemmin) niin että Oikeaan Tasapainoiseen Elämään (TM?) ei pääse kiinni. Eikä kehtaa ottaa aikaa kirjoittaa blogiin mitään järkevää.

Sen sijaan päivitin pitkästä aikaa jotain Facebookiin. 

Kelvatkoon kuulumispäivityksiksi tänne saman tien.

No nyt kävi niin, että Cubsien kausi päättyi eilen pudotuspelien toiseksi viimeisellä kierroksella, loma alkaa huomenna (synnääääääääährivuoron jälkeen), joten tuli varattua matka lounaisrannikolle. Vähän toivoisin että kyseinen lounaisrannikko olisi Suomessa, mutta olosuhteiden pakosta San Diego saa kelvata. Cubs liittyy tähän niin, että olisin saanut matkata jonnekin yksinäni, jos samaan aikaan Chicagossa olisi pelattu baseballin mestaruudesta.

San Diegoon siis - mutta vasta loman toisella viikolla. Ensimmäinen kun menee 1) tenttiin lukiessa, 2) erilaisia asioita auton päästöistä hampaisiin hoitaen, 3) tenttiessä ja 4) niitä "aina jotain" työtehtäviä hoitaessa. Saatan myös osallistua "lääkärit kansallisen terveydenhuollon puolesta" -järjestön tapahtumaan.

Mies kainosti esitti toiveen että jos lomasta sitten ainakin yksi päivä olis sellainen ettei tehdä paljon mitään. Sopii mulle! Olin itse kallistumassa sille kannalle että San Diegossa on vain yksi must-nähtävyys ja se on meri. Hotellilla on allas ja huoneessa parveke, merinäköalalla tai ei niin meri on vieressä. (Todellisuus: Viimeistään lentokoneessa laadin 30-kohtaisen tekemislistan.)

Chicago on rankka paikka - San Diegon on parasta osoittaa keveytensä.

Työmatkalla nappaistu Sears Tower (tuo pieni trötö keskellä)
ennen sitä Sears Toweria - Homan Square - rankka Chicago.

Vuosipäivä, maailma, sekä Tähän asti tapahtunutta osa 3

Eilen tuli täyteen viisi vuotta eloa täällä. Unohdin koko merkkipäivän, mutta onneksi sattumalta juhlistin työviikon päättymistä mansikkamargaritalla (katso kuva, eikö ole ihanan kamala).

Cheers! Maailmallemme, lähimmäisyydelle,

tulevaisuudelle.

Muuton puolivuosikymmenpäivä osuu aikaan, jolloin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu siltä, että jos olisin Suomessa, voisin tehdä enemmän paremman maailman hyväksi kuin täällä urbaanin kurjuuden keskellä. Ontuvasti sanottu, mutta tajuatte varmaan mitä tarkoitan. Mutta samalla kun huonojen tai järkyttävien uutisten tulva on kiihtynyt, on toivoni herännyt toisenlaisia uutisia lukiessa: rasistiset, ksenofobiset vihapuheet ovat sittenkin marginaali, eikä ihmiset tervetulleeksi toivottava ja heitä auttava joukko ole mikään "ääripää" vaan se ei-enää-niin-hiljainen (toivottavasti-)enemmistö.

Runeberg, eräs suomalaisen nationalismin isistä on erittäin ajankohtainen 150 vuotta sitten sanoittamallaan virrellä:

Oi Herra, kaikki päällä maan

loit lähimmäisiksemme,

myös kieleltään ja uskoltaan

niin vieraat toisillemme.

Kun sinulta

saa hoivansa

myös kaukainen

maa, kansa sen,

niin ketään torju emme.

Klikkaa linkistä koko virsi, ja käytä tarvittaessa keskustelussa, jos joku kehtaa vielä ehdottaa että päästettäisiin Suomeen vaan kristittyjä. Tai ei ketään. Tai vain jokunen.

Ja nyt menneeseen. 

perjantai 24. syyskuuta 2010

Ready to study

Ostin elämäni ensimmäisen preppauskirjan. Tai itse asiassa toisenkin saman tien. Anatomian kirjani ja kuvastoni kulkevat vielä postissa (postin ilmoittama keskimääräinen maks. kuljetusaika 24 arkipäivää tulee täyteen ensi tiistaina, joten saisi tulla jo!) mutta näillä pääsen alkuun. Kliinisen biokemian ja histologian kirjat aion ostaa käytettynä netistä, mutta yllättäen en ole mitenkään kärsimätön niitä saamaan. Fysiologiani (Ganongin) myin, enkä ole vielä päättänyt minkä hankin tilalle. Opiskeluaikana melkein koko kurssilla oli Guyton, mutta Ganong oli tiiviimpää tekstiä joten pidin siitä enemmän. Jotenkin vaan elän toivossa että olisi jotain parempaa, sillä tunnit Ganongin parissa olivat melko hikisiä, eikä se varsinaisesti temmannut mukaansa... Vinkkejä otetaan kiitollisena vastaan, vaikka tätä ei tietääkseni lue kovin moni joka olisi ihan viime vuosina shopannut fysiologian opuksia. ;)

Ihan on "takaisin kouluun" -fiilis, etenkin kun kirjojen lisäksi piti tietenkin ostaa kalenteri (jotta voin pitää kirjaa opiskeluistani? Ehkä), uusia kyniä (vaikken edes jättänyt kaikkia kyniäni Suomeen...), viivotin ja muistiinpanovihkoja. Maanantaina sitten kirja kauniiseen käteen ja pänttäämään!

Eilen muuten rikoimme ennätyksen siinä, kuinka kauan olemme putkeen olleet samalla mantereella. No, laskin myös ne tunnit mukaan, jolloin olimme samassa lentokoneessa meren yläpuolella. Tänään on siis kolmaskymmeneskolmas päivä, emmekä vielä ole repimässä toisiltamme silmiä päästä. Itse asiassa melkein tekisi mieli laittaa tähän sellainen <3 -merkki, mutta se voisi olla vähän liian imelää minulta. ;)

Tähän asti tapahtunutta: Muuttaessa

Vaikka tarkoitus ei ollut koko elämäntarinaani kerrata, kirjoittamaani selatessani muuttoaihe oli ohittamaton. Allaoleva kirjoitus on ajankohtainen tänään, vietettyäni mukavan illan työkaverien seurassa (luentopäivällinen brasilialaisessa pihviravintolassa - loppukuun voinkin sitten pitää Elävän Ravinnon Elokuuta vastapainoksi?) voin todeta, että mieletön tuuri työpaikkojen suhteen jatkuu. Harmittaa, kuinka vähän suomalaisten työkaverien kanssa olen enää tekemisissä, etenkin mietin, kehtaisinko vielä lähettää sähköpostia viimeiselle pomolleni, joka oli (ylläri ylläri) huippu. Let's face it, minä vaan olen onnellisten tähtien alla syntynyt, ja onnellisten tähtien alla saan töitäni tehdä.

Alla mainituissa neljässä matkalaukussa oli ainakin 10-15 kiloa lääketieteellistä kirjallisuutta. 

tiistai 31. elokuuta 2010

Tilapäisesti koditon 

Ennen

Palautin avaimet asuntotoimistoon neljä tuntia sitten, kohtalaisen hektisen kahden päivän asunnontyhjennyksen jälkeen. Loppu hyvin, kaikki hyvin, paitsi siskoillani, joiden luokse kannettiin tänään laatikko jos toinenkin. Ensin tuntui siltä, että neljään matkalaukkuun mahtuu vaikka mitä, mutta sen jälkeen kun sain niihin mahtumaan paljon enemmän kuin luulin, oli jäljellä vielä vaikka mitä tavaraa, jota en halua mukaan, mutta jota en halunnut poiskaan heittää. Sisko julisti, ettei heidän enää koskaan tarvitse ostaa lautasliinoja... Ja minä lähden ja jätän laatikoiden (sisällön) jälkihoidon muille! Niin sitä pitää. Meille jää "vain" neljä matkalaukullista, joiden kanssa pitäisi sitten selvitä Chicagoon asti.

Jälkeen

Otsikosta huolimatta en tunne itseäni kodittomaksi ollenkaan. Se vaan kuulostaa sopivan dramaattiselta. ;) Minua odottaa koti Amerikassa, ja sukua ja ystäviä riittää Suomessa niin paljon, että en heti sillan alle joutuisi. Työt lopettaessani olin vallan hämilläni siitä kuinka lämpimän matkaanlähetyksen sain (minulla on aina ollut hyvä tuuri työpaikkojen suhteen, aina hyviä ja mukavia työkavereita! Kunpa se vaan jatkuisi!) ja viime lauantaina vietettiin läksiäisiä - ei hullummat pirskeet. :) Ystävät koolle kokoamalla sitä vasta oikein tajuaa kuinka onnekas onkaan. Varsinaisia hyvästejä en oikein taida osata jättää, kun huomaan sanovani kaikille "nähdään". Ja toisaalta, mikäs siinä. Aion täällä tietenkin tulla käymään, ja odotan myös vieraita Chicagoon - ennemmin tai myöhemmin! Lisäksi yhteydenpito on nykyään niin helppoa, että toivon ja uskon että yhteydet tänne säilyvät.

Lopulta

Paperit perillä

Etenkin kun on ollut työjuttuja joita vältellä, kansalaisuushakemus jonka täyttöön innostuin reilu kuukausi sitten, tuli valmiiksi suht kivutta. Voi olla, että jotkut järjestöistäni, joiden jäsen olen ollut, jäivät listalta pois - olen kummallista kyllä hukannut Adjustment of Status -hakemukseni, jossa muistaakseni viimeksi näitä listasin. Näkee sitten jääkö kaksoiskansalaisuus siitä kiinni. Matkat ulkomaille sen sijaan tuli tasan tarkkaan ilmoitettua Google-kalenterin avustuksella, vaikka meinasi Tanska ja Saksa unohtua yhdeltä reissulta ilmoittamatta.

Siinäpä se, 21 sivua hakemusta ja toinen samanmoinen liitteitä.

Oli löysempi työpäivä klinikalla viime viikolla, ja menin hoodin postiin lounastauolla. On veikeää elää elämää, jossa halutessaan pääsee joka päivä kohtaamaan omat ennakkoluulonsa ja niihin perustuvat pelkonsa. Posti on pari korttelia tutusta työreitistä sivuun, sen ympäristössä oli paljon enemmän porukkaa liikkeellä ja vielä isot tietyöt joten jouduin parkkeeraamaan sivummas. Tutulla reitillä en enää ajattele ketä kohtaan, enkä sitäpaitsi lähes koskaan nouse autosta kesken työmatkan Chicagon puolella. Nyt huomasin tarkkaavani ympäristöä koko lyhyen kävelyn tavanomaista enemmän, ja yritin olla erityisen nonchalant. Voi minua, valkoista keskiluokkaista lähiöläistä.

Eilen menin töihin julkisilla, sillä oli jälleen baseballin vuoro töiden jälkeen, ja julkiset on Wrigley Fieldille kirkkaasti paras vaihtoehto. Oli valtavan virkistävää matkan jokaisella vaiheella! Ensin kävelin lähijunalle - ihana kesäaamu, ja lämmin! Junassa ehdin tarkistaa klinikkapäivän aikatauluni, tosin tietäen että turhaan luen edellisiä merkintöjä, tuskin puolet varatuista ajoista käyttää ajan alunperin varannut henkilö. (No ja iltapäivällä heitä korvaamaan ei edes tullut tarpeeksi akuuttiaikaa toivovia. Ja huom "akuutti" tarkoittaa tässä kontekstissa 80-prosenttisesti ei-kiireellistä asiaa, ellei reseptinuusimisen laiminlyöntiä lasketa akuutiksi asiaksi.)

Chicagoon matkustavia suosittelen menemään Loopin aamuruuhkaan jalankulkijana. Olin jo unohtanut, mikä energia virtaa siinä, kun muutama tuhat ihmistä harppoo sopivan ripeästi ja määrätietoisena joen vartta samaan suuntaan. Aamuisen joukon ja Wrigleyn urheiluturistiruuhkaan kontrasti on musertava, vaikka positiivinen on senkin joukon energia. Ruuhkakävelyn määrätietoisuus ja sulavuus! Union Stationilta bussipysäkille oli suorastaan riemullista käveltävää.

Bussi Loopista klinikalle kulki suoraa reittiä, ja oli taas veikeää seurata miten bussi muutti muotoaan pariin kertaan finanssidistriktiltä juppialueelle ja sieltä hoodille vähitellen ajellessa.

Noin niin kuin lähtökohtaisesti aika symppiksen näköinen metroasema.

Töissä en kertonut kenellekään, että tulin bussilla, tai että töiden jälkeen kävelisin vihreälle metrolinjalle puiston läpi, sillä tiedän että vähintään kaksi henkilöä olisi vaatinut heidän kyytiinsä hyppäämistä turvallisuussyistä. Myönnän, että saatan välillä vähätellä vaaroja, mutta väitän että yhdeksän kertaa kymmenestä niitä minulle liioitellaan. Samaa tuskin tekisin pimeällä, tai ainakin jättäisin puiston kautta oikaisun väliin. Pientä uhmaa ilmassa siis, ja taas oli vallan kiintoisa ja turvallinen ja terveellinen kävely metrolle - mikä suunnaton yllätys. Puiston rengastie oli täpötäynnä autoja, oli paljon kokoontaitettavia tuoleja, jokunen juomakoju ja ihmiset vaan hengaamassa. Ihan eurooppalaiselta näytti, miinus ne autot ja euroopassa on puistoissa yleensä enemmän kalpeita ihmisiä. Kamalan tärkeää välillä jättää se auto kotiin!

Keräilen näitä asematunnuskuvia.

Postiin palatakseni, olen kuullut myös väitteitä, että posti hukataan Chicagossa varmemmin kuin lähiöissä, ja palvelu keskustan posteissa on hirveää. Ähäkutit sillekin, sillä kahdessa päivässä oli paksu kirjeeni perillä valtion turvallisuusvirastossa.

Eilen kun huomasin, että sekki oli lunastettu, huomasin toivovani, etteivät nyt ihan heti hyväksyisi hakemustani. En taida olla ihan kokonaan valmis kaksoiskansalaisuuteen, noin niin kuin henkisesti. Kun postiluukusta tupsahti kirje samaisesta virastosta, ehdin hetken pelätä että kutsuvat jo sormenjälkiin (jos vaikka ovat sormenjälkeni puolessatoista vuodessa muuttuneet! Tuottoisaa, kun joka kerta maksaa $85) mutta onneksi oli ilmoitus hakemuksen vastaanotosta vaan.

Kerrankin saavat puolestani ottaa aikansa, kahdella ehdolla: 1) kunhan eivät pyydä lisätodisteita esim. avioliiton aitoudesta (kahdesti vasta sekin todisteltu, sitä ennen kihlauksen aitous kertaalleen) ja 2) kunhan asia on hoidossa niin että voin huoleta matkustaa Suomeen vuoden päästä kuten aie olisi. Vertaisverkkokokemusten mukaan voi mennä kahdesta kuukaudesta vuoteen.

Tähän asti tapahtunutta: Alkumetrit

Nyt voisi olla hyvä aika (välttelen koti- ja oikeita töitä) kerrata taivalta suomalaisesta lääketieteen lisensiaatista amerikkalaiseksi erikoistuvaksi lääkäriksi. Anonyymi kyseli prosessista pari postausta sitten, ja siitäpä sysäys viimein aloittaa "kootut selitykset" siitä miten tähän pisteeseen oikein pääsee.

Pidätän oikeudet muokata vanhoja merkintöjäni erityisesti asiavirheiden kohdalta. Lupaan että niistä pääsee silti aistimaan tietämättömän noviisiuteni! Aloitin pintapuolisen tutustumisen aiheeseen pari kuukautta ennen muuttoa.

Heinäkuun 2010 taikaa

Keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Jokunen viikko sitten vihdoin luin (tai osin selailin läpi) "pikku" vihkosen, 82 sivua tietoa siitä, miten ulkomailla valmistunut lääkäri voi hankkia lääkärinoikeudet Yhdysvalloissa. Lääkiksessä meillä oli itse asiassa yksi luento aiheesta lääkärinä ulkomailla. Kun Yhdysvalloista tuli puhe, kerrottiin lähinnä että tentti on vaikea ja kallis, ja oikeastaan annettiin ymmärtää ettei kannata yrittää. Tässä sitä kuitenkin ollaan, haluan asua Yhdysvalloissa, enkä halua luopua ammatistani. Jos tutkimustyö olisi mun juttu, voisi olla helpompaa. Siihen ei nimittäin tarvitse lääkärinlupaa, ellei ole tekemisissä potilasnäytteiden kanssa.

Nyt kun tiedän aihepiiristä vähän enemmän itsekin, kirjaan tännekin lyhyesti, mitä minun pitää muutettuani tehdä. Ensimmäiseksi minun pitää hakea oikeutta osallistua tentteihin, mm. opinahjoni pitää varmistaa Yhdysvaltain päähän, että todella olen valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi. Tämä hoidetaan ECFMG:n kautta (joka suomeksi olisi jotakuinkin "ulkomailla valmistuneiden lääkäreiden koulutuskomitea"). Jossain määrin tämä sama organisaatio huolehtii myös tenttaamisesta. Tentti itsessään on nimeltään USMLE, suurpiirteisesti suomennettuna Yhdysvaltain lääkäreiden lisensointitentti. Tentti on jaettu kolmeen "askeleeseen". Step 1 on 8-tuntinen tietokonetentti perustieteiden kuten anatomian, fysiologian ja biokemian aloilta. Step 2 on puolestaan jaettu kahtia, kliiniset tiedot (jälleen kahdeksisen tuntia tietokoneella) ja kliiniset taidot (simuloituja potilastapauksia, joista pitää myös laatia asianmukaiset potilasasiakirjat). Step 3 tehdään taas tietokoneella.

Tiedän siis, miten kulutan aikani muuton jälkeen! Aloitin lääkiksen 2001, ja vuoden 2003 jälkeen perustieteitä on tullut harjoitettua varsin minimaalisesti. En paljoa enää muista oksidatiivisesta fosforylaatiosta, aktiopotentiaaleista, maksan mikroskooppisesta anatomiasta, solubiologiasta ja sen sellaisesta. Veikkaanpa, että on myös paljon sellaista, jota en muista unohtaneeni. Uskomatonta kyllä, olen kuitenkin innokas palaamaan jopa biokemian pariin. Toivon että kliininen kokemus toisi uutta perspektiiviä ja kiinnostus myös säilyisi riittävän pitkään.

Kun olen selvittänyt USMLE:n, minun täytyy vielä saada erikoistumispaikka. Onneksi olen kiinnostunut vähän vähemmän hohdokkaista erikoisaloista kuten yleislääketiede ja geriatria. Silti erikoistumispaikan saaminen voi olla vaikeampaa kuin tenttien läpäisy. Ainakin siihen menee aikaa. 

Olin muistavinani että joka päivä olisi paistanut aurinko...

Päivä johon mahtui kaikkea

Aina välillä, etenkin kesänihkeään aikaan, palaan hetkeksi siihen kun olin uusi täällä. Suomalaisille on kai aika tuttu ilmiö, että pimeän ja kuumankostean yhdistelmä tekee vierauden tunteen. Tänään myös.

Päivään sopivaa Americana-soundtrackia:

 

Meidän maanantai alkoi kello kymmenen yli yksi aamulla ovikellon soittoon. Kerta se ensimmäinenkin. Mies meni avaamaan, ja kuulostellessani tapahtumia hetken ihmettelin miten se noin sumeilematta avaa oven keskellä yötä. Siellä oli poliisi, joka totesi että kaasua. Oli ajanut ohi ikkunat auki ja haistanut. Pian tuli palokunta, joka totesi että kaasua toden totta. Minä menin nokosille, sentään vaatteet päällä sen jälkeen, kun palokunta oli tullut sisällekin haistelemaan mittarinsa kanssa. (Harmitti, etten käynyt ennen nukkumaanmenoa suihkussa, ja harmitti, että tiskit oli vielä yhden yön odottamassa pesijäänsä. Kuka tietää milloin seuraavaksi saataisiin kuumaa vettä.)

Maakaasusta puhuttaessa ajattelen
ihan aina tätä. Ihan aina. (Wikipedia)

Sitten tuli kaasuyhtiö, joka totesi että kaasuahan se, ja tulee meidän crawl spacesta eli epäkellarista. Minä otin siinä vaiheessa nokosia BBC:n kv-radion tahtiin, kun mies nykäisi hihasta että kaasuahan se, ja meidän pitää lähteä. 

Varttia myöhemmin oli vähän tavaroita kasassa, ja ajoimme peräkanaa Holiday Inniin viitisen minuutin ajomatkan päähän. Saimme kakskymppiä alennusta koska saavuimme vasta kolmen jälkeen yöllä. Uni ei heti tullut silmään, mutta herätyskellon soidessa olisi tietenkin maistunut makeasti.

Puoli kahdeksalta marssin lääkärintakki olalla hotellin ovesta ulos ja suuntasin Route 66:a töihin. Totesin, ettei kesällä kannata jättää banaaninkuoria autoon vaikka kuinka olisi roskapussissa. Banaanikärpäset on yhtä hankalia hävittää autosta kuin keittiöstä. Ehdin töihin ajoissa viedäkseni viikonlopun terveysbasaarirekvisiitan takaisin koordinaattorille ja käydäkseni loungessa kaivamassa lokeron hätätilavarastosta unohtamaani deodoranttia kainaloon, ja kertomassa parille työkaverille kaasuepisodista.

Hotellihuoneen tiiliseinä kuin kotoisalta 80-luvulta
omiaan lisäämään surrealistista tunnelmaa. (Tripadvisor)

Matkalla olin jo saanut mieheltä viestin, että kaasuvuoto olikin naapurista sittenkin, ja viemäriä pitkin oli vuotanut meidän pyykkihuoneeseen. Eikä muuten haissut sisällä ollenkaan, ulkona vain. Eikä haissut pyykkihuoneessa kun Sunnuntaina pesin pyykkiä.

Työpäiväänkin mahtui kaikkea. Aamu oli tuskaisen hidas hiljaisella lastenneuron klinikalla. Tuskainen siksikin, että tekemistä oli juuri sen verran, ettei mitään muutakaan voinut tehdä. Siitä on aikaa, kun olen tuntenut itseni niin kandiksi, kuin kahden lääkisopiskelijan ja yhden lastentautien erikoistuvan kanssa tutkimushuoneessa seisoessani tumput suorana erikoislääkärin toimintaa seuraten. Yritin tietenkin näyttää kamalan älykkäältä ja samalla potilaalle empaattiselta. Onnistui varmasti mainiosti kolmen tunnin unilla.

Lounastauolla puin työkaverin kanssa sitä, mikä kaikki meidän klinikalla voisi olla paremmin, ja puputin iänikuista salaattia kananrinnalla.

Iltapäivä oli taas yksi klassikko juuri samaisella omalla klinikalla. Ensin odotan potilaita, sitten niitä pitäisi nähdä kerralla neljä. Yksi on samoin Suomessa ja täällä: Ihan vaan "reseptiä uusimaan" tullut potilas on tietenkin se monimutkaisin. Päätä alkaa särkeä, lääkäriharjoittelija katoaa ja olen siitä vain helpottunut sillä hän on anteeksi vaan niinsanotusti suoraan laivasta astunut, eikä minulla ole kiireinen klinikkarutiini niin hallussa, että pystyisin samalla opettamaan ummikkoa. Poikaparka.

Lopulta lääkäriharjoittelijaparka seisoo edessäni tumput suorana kun istun potilaiden lähdettyä hetken vaan hengähtämään ja ilahtumaan isän lähettämien kesäsaaristokuvien äärellä. (Kylmä tai ei, paratiisilta näyttää!) Lääkäriharjoittelijaparka taisi seisoa siinä viisi minuuttia ennen kuin tajusin että hän odotti minulta taikasanoja "Lähde kotiin."

Päänsärystä huolimatta päätän pitäytyä ennen kaasuepisodia tehdyssä suunnitelmassa mennä illaksi syvemmälle maakuntaan katsomaan iranilaista elokuvaa Ellystä. Onneksi tarkistan Googlesta: Eisenhowerilla on 50 minuutin hidastuma, ja kaarran Rooseveltille ennen tukosta, joka radion mukaan johtuu siitä, että poliisi etsii motarilta ammuskelun todistusaineistoa, ja kaikki kaistat on suljettu. Pikkutietä ajaessa saan hyvän tilaisuuden pysähtyä Walgreensiin päivällistä hakemaan, ja hankin aikoihin surkeimman pikkupurtavaillallisen, ja Monsterin (jolla päänsärky lähtee).

Vangitseva elokuva merimaisemassa. Suomessa kuitenkin kauniimpaa. (kuva)

Löydän miehen ja appivanhemmat elokuvateatterista juuri ennen elokuvan alkua. Kannatti mennä, vaikka kaikki klinikan paperityöt jäävätkin nyt huomiseen - huomiseen, jolloin tehtäväksi tulee jotain neljäntoista uuden potilaan klinikkapaperityöt.

Kotimatkalla avaan ikkunat selkoselleen ja kuvittelen viimeistenkin banaanikärpästen lentelevän pois. Kuumankostea tuuli ja Led Zeppelin radiosta vähän liian kovalla muistuttavat, että hei minä asun nykyään Amerikassa, kuinka kummallista. Kotona on ilmastointi päällä eikä ole tapahtunut kaasuräjähdystä.