Väsy-aina-töissä-jne

Pitää tehdä "väsy"-tägi, jotta voin pysyä ajan tasalla siitä, kuinka usein valitan väsymyksestä. Osallistun erikoistuvien lääkärien unitutkimukseen, koska sain rekrytointimailin, ja koska itse tutkimuksen rekrytointipuolella olleena en voi kieltäytyä kun kerran satuin kohderyhmään. Toinen kysely tuli pari päivää sitten täytettäväksi, ja lähetettyäni sen eteenpäin tajusin yliarvioineeni nukkumani tunnit. Ehkä siksi, että haluaisin uskoa että ihan hyvin tässä vielä mennään. Samoin taisin yliarvioida sen, paljonko vietin työn ulkopuolella opiskellen... Ei ole kovin tarkkaa puuhaa se, kun ihmisiä pyydetään jälkikäteen raportoimaan syömisensä, nukkumisensa, liikkumisensa tai mikä tahansa muu aktiviteetti. Mielestäni tutkimuksen pitäisikin vaatia unipäiväkirjaa tai edes tarjota portaalissa mahdollisuus sen pitämiseen, ennemmin kuin kuukauden jälkeen pyytää viikottaista yhteenvetoa.

Ulkona on kesä, onneksi en ole niin väsynyt etten huomaisi!

Ja väsy-teemaan sopien, unohdin, mitä oikeastaan aloin kirjoittamaan. Sitä kai, että nyt kun jo väsyttää näin, mitenköhän kuukauden päästä? Menen jo sekaisin viikonpäivissä, koska kunnon vapaapäivää ei ole. Se taannoinen pohdintani siitä, miten opin nukkumaan päivällä? No, toistaiseksi menee niin, että olen toipunut edellisestä vuorosta suunnilleen siihen mennessä, kun on seuraavan vuoro, juuri niin että en saa nukuttua ennen yöpäivystystä. Seuraavana päivänä sitäkin tehokkaammin (ts. hyvää "vapaapäivää" mulle!) Muthei ensi vuonna meillä on viikonloppuja vapaana!

Nyt - nukkumaan!

Sitten kun pihan kurpitsa on kypsä, olen varmaan
vielä väsyneempi kuin nyt.

Sairaala vai klinikka

Olen ollut töissä sekä terveyskeskuksessa että sairaalassa, mutta suurempi osa työkokemustani on terveyskeskuksesta. Nyt olen ensimmäistä kertaa työssä, jossa käyn osan viikkoa (ensimmäisenä vuonna puoli päivää viikossa) klinikalla, ja loput viikosta kuluu sairaalassa, tai toisinaan toki erikoispoleilla, joissa minulla ei ole varsinaisesti omia potilaita.

Viikonloppuna sain ensimmäisen kunnon kosketuksen sairaalatyöhön meidän omilla osastoilla, kun kirran jaksolaisena olin auttamassa "osastotiimiä". Ensinnäkin, kirurgiaan on vähän vaikea saada otetta, kun olen siellä vain kaksi viikkoa kerrallaan, kolme päivää viikossa. Toisekseen, on vähän kurja mennä osastoille kääntymään, kun en sitten saa jatkaa heidän hoitamistaan.

Ylipäänsä olen selvästi klinikkatyyppiä. Ainakin tässä vaiheessa klinikalla vastaan tulevat jutut ovat paremmin hallussa, ja vaikka siellä on paljon opittavaa (miten kirjoitetaan resepti hiivatulehduksen paikallishoitolääkkeeseen, mihin lähetetään fysioterapiaan, kuka varaa ajan röntgenkuvaan - puhumattakaan siitä millä tyylillä kukin erikoislääkäri, jonka kautta jokainen tapaus menee, haluaa minkäkin tapauksen hoidettavan)

...niin sairaalassa sitä vasta onkin. Kun potilas otetaan osastolle, minulla menee vielä pari tuntia pelkästään tulotekstin (paperilla... ja toivottavasti mustassa kynässä on mustetta jäljellä, kun musta on ainut mikä kelpaa) ja tulomääräysten (koneella... sillä 80-lukulaisen tyylisellä ohjelmalla) tekemiseen. Ei pidä muistaa ainoastaan laittaa lääkkeitä, vaan ruokamääräys (se tuntuu olevan tärkein jos hoitajilta kysytään), arvioida veritulppariski, laittaa labrat - ja jälleen erikoislääkäristä riippuu mitä ja kuinka usein testataan, ja sitten kun konsultoit vaikka kardiologia, hänellä on vielä omat toiveet. Loputonta klikkailua. Ja vaikka suurin osa tärkeimmistä määräyksistä on paketissa, josta vaan valitsee haluamansa, siitä puuttuu kuitenkin kaikille tarvittavaksi lääkkeeksi laitettavat pahoinvointi- ja kipulääkkeet, ja kaikille laitettava mahansuojalääke. Eikä pidä unohtaa määräystä seurata vitaaleja ja määräystä pysyä vuodelevossa/lupaa käydä vessassa ja niin edelleen. Kenelle pitää määrätä vieroitusoirevarotoimet, kenelle kramppivarotoimet? Ei pidä unohtaa dokumentoida kaikkea tätä myös kiertolistaan, joka on yksinkertaisesti word-dokumentti jaetulla levyllä.

Ja sairaalassa se potilaskontakti on niin, noh, kalsea? Potilas on siinä sängyssä vähän hämmentyneenä, tai sairaana, tai molempia, eikä ihan selvillä siitä miksi on pakko olla sairaalassa - tai vaihtoehtoisesti peloissaan - tai mukana hommassa vain omalla agendallaan, esimerkiksi tiettyä lääkettä toivoen. Parissa minuutissa pitäisi kuitenkin tehdä perusteellinen anamneesi ja status - ja oikeasti perusteellinen, sukurasitteet mukaanlukien - ja siirtyä seuraavaan, jos toivoo kahdentoista tunnin päästä pääsevänsä kotiin.

Eilen hoksasin aika myöhään, että potilas jolle oli alunperin väläytelty kotiutusta, ei ollut saanut päivitystä tilanteeseen vielä iltapäivän kallistuessa iltaan. Sanoin seniorille että käyn katsomassa ja samalla yritän saada selkoa asioista A ja B. Seniori totesi, että kyllä sinä pian opit olemaan turhia välittämättä.

Kokeilen ensin, jos pystyisin edelleen välittämään. Sillä yksi terveydenhuollon tehokkaimmista välineistä on uskottavan ammattilaisen muutama rauhoittava tai selkoa tuova sana. (Uskottava = uskottavan vaikutelman antava, riippumatta todellisesta varmuuden tilasta.)

Ja aina voin lohduttautua sillä, että muutaman vuoden päästä päässen halutessani polityöhön täysipäiväisesti. Siellä saa välittääkin - ainakin sitten kun on erikoislääkäri. Nyt yritän sanoa klinikalla potilaille että varatkaa kontrolliaika minulle, mutta lopulta minulla on aika vähän mahdollisuuksia todella vaikuttaa siihen, mitä "minun" potilailleni tapahtuu. Erikoislääkärin potilaitahan he oikeasti ovat, ja sekin tämänpäiväinen potilas joka todella tarvitsee apua, tulee (toivottavasti!!!) takaisin sovitusti melkein viikkoa ennen kuin olen itse taas klinikalla.

Koulutusta, koulutusta! Kyllä tässä oppiikin, oppii lääketieteestä, lääkäriydestä, sairaaloista, Chicagosta, eri kulttuureista, espanjan sanoja sieltä täältä.

Että jos tämä päivitys tuntuu täyteen ahdetulta tai sekavalta tai jäsentymättömältä, niin johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että on itselläkin vähän jäsentelemistä tässä kaikessa. Viikon päästä aloitan kokopäiväisesti osastoilla.

Standardisoinnin riemuvoitto: Elvytys

Tänään oli todennäköisesti pitkään aikaan viimeinen "freebie", eli päivä, jolloin ei ole potilasvastuuta ja pääsen kotiin etuajassa. Suoritamme viimein American Heart Associationin (AHA) aikuisten tehoelvytyskurssia. Meillä on jo sertifikaatit terveydenhuollon ammattilaisen suorittamalle peruselvytykselle (BLS) ja lapsen tehoelvytykselle (PALS), ja postista pitäisi pian tupsahtaa NRP-kortti vastasyntyneen elvytysohjelman suorittamisen merkiksi.

Korjatkaa jos olen väärässä, mutta käsittääkseni Suomen ohjeistukset muokataan hyvin pitkälti AHA:n algoritmien mukaan. Lääkiksessä meillä tietenkin oli elvytyskoulutusta, ja olin myös työn kautta muutamassa simulaatiossa. Opin kyllä tehokkaan peruselvytyksen, ja adrenaliinin käytön, mutta päällimmäiseksi jäi silti kuristava pelko siitä, että taitoja joskus joutuisi käyttämään, eikä informaatio ollut päässä mitenkään jäsentyneesti.

Sydänpysähdyksen lisäksi algoritmi löytyy mm. tajuissaan olevalle takykardialle. Lähde.

En tiedä, järjestetäänkö Suomessa AHA:n kursseja, mutta jos joskus saat mahdollisuuden osallistua, voin suositella, etenkin jos olet terveydenhuollossa mutta et alueella, jossa elvytystaidot pysyvät yllä. Kaksipäiväiseen (tai puolitoistapäiväiseen) kurssiin sisältyy kirja, jonka sisältöä pitää tenttiä etukäteen. AHA:n videot käyvät systemaattisesti läpi jokaisen vaiheen, joita sitten harjoitellaan mannekiinien kanssa ryhmissä. Käytössä oli myös mainio EKG-simulaattori, laite, josta nappia painamalla sai defibrillaattoriin haluamansa rytmin. Sitä tiiraillessa totesin, että EKG:n tulkinta on yksi suomalaisen lääkärikoulutuksen eroista amerikkalaiseen verrattuna. Rytmit, jotka minun mielestäni pitäisi jokaisen vastavalmistuneenkin tunnistaa unissaan, opetettiin meille kuin alusta alkaen.

Kaikki suomalaiset lääkärit ja monet hoitajat tietää heti tämän.

Olen yleensä suuri soveltamisen ja itsenäisen oppimisen ja opettamisen puolustaja ja vastahankaan standardointia, mutta tehoelvytyksen kohdalla pitää antaa tunnustusta AHA:n ohjelmalle. Vaikka edelleen toivon, etten joudu elvyttämään, tiedän nyt että onnistuisin tehoelvytyksen johtamisessa sen aloittamisesta aina toiseen amiodaroniampullaan ja sydänpysähdyksen syiden arviointiin* saakka - kunhan saatavilla olisi joko larynx-maski tai joku joka osaa intuboida paremmin kuin minä.

*Kaikelle on muistisääntönsä, tässä Hoot ja Teet.

P.S. Tänään tosiaan "freebie", huomenna taas ensimmäinen tosipäivystys, kun olen kakkospäivystäjänä omilla osastoilla klo 22-08, ja sunnuntaina 08-20. Kaksi viikkoa sitten ei ollut yhtään uutta potilasta perjantaiyönä, kuulin. Ei haittaisi vaikka olisi toimintaa jonkun verran, mutta tunnustan että hartain toiveeni on että saisin nukkua yli tunnin. Niin se vaan on, että ei päivystyksen jälkeisenä päivänä (viimeiset 2 viikkoa olin la-su-yön synnärillä) eikä seuraavina öinä mitenkään pysty kuromaan kiinni univajetta. Se näyttäytyy etenkin siinä, että lyhyenkään työpäivän jälkeen en pysty mihinkään blogipostausta vaativampaan fyysiseen tai kognitiiviseen suoritukseen, ja hommat kasaantuu, ja pian se stressaa...

Kaikki kirjataan, parhaat palat kahdesti

Hakulaiteriemuni sai Leenan kysymään, millä vuosikymmenellä mennään muun teknologian kanssa. Minä kävin kouluni siirtymävaiheessa Suomessa niin, että minua ei koskaan kouluttanut lääkäri, joka olisi ollut kuin kotonaan sähköisessä järjestelmässä, mutta minä puolestani tein töitä ainakin osittain sähköisesti alusta asti. En silti sano, että minulla olisi hyvää käsitystä siitä, millainen EMR-kenttä (electronic medical record, sähköinen potilastietojärjestelmä) Suomessa on, sillä olen käyttänyt vain yhtä, jota voi oikeasti sellaiseksi kutsua, ja siitäkin on jo neljä vuotta. Toinen tutustumani oli siinä vaiheessa vasta pelkkä lukuohjelma.

Meidän ohjelmassa saammekin kunnon tulikasteen EMR-maailmaan, sillä käytämme - drumroll please - kolmea eri ohjelmaa riippuen siitä, olemmeko omassa terveyskeskuksessa, erikoispolilla, vai hoidammeko sairaalapotilaita.

Poliklinikoilla kaikki tähän asti näkemäni hoituu sähköisesti, paitsi yhdessä paikkaa osa laboratorio- ja patologialähetteistä tehtiin paperille. Sairaalalla sen sijaan jostain syystä sisäänkirjausdokumentti, eli anamneesi, status ja suunnitelma - selvällä englannilla H&P, history and physical, tehdään paperille. Näin on ympäri sairaalaa. Syy saattaa olla yksinkertaisesti se, että silloin voidaan hyödyntää joka paikkaan riittäviä kandeja eli lääkisopiskelijoita, joilla on oikeus lukea, mutta ei kirjata sähköisesti.

Pyynnöt, labrat ja lääkitykset sekä väliarviot saadaankin näpytellä tämännäköiseen hirvitykseen:

Kuva koulutusvideosta: Väliarvio

Vasta vuosi-pari sitten järjestelmään tuli mitään graafista pohjaa, ja kolmasvuotiset käyttävät tottumuksesta edelleen dos-pohjaista järjestelmää. Väliarvioihin tulee ihan mukavasti automaattisesti labroja ja muuta dataa, mutta etenkin potilaan sisäänkirjauksen vaatima pyyntösuma (ruokavaliosta ja verenpaineiden mittauksesta veritulpanestolääkitykseen ja nesteytykseen) on varsinainen klikkailusuo.

Klikkailu on kuitenkin vielä suuremmassa roolissa erikoispolien EMR:ssä, jossa tulosyyn perusteella avautuu erilaisia monivalintaikkunoita, ja oikeaa oiretta klikkaamalla se luo kokonaisen, vaikka tönkön ja tietokonemaisen, kertomuksen potilaan oirekuvasta. Hyvää tässä tietenkin on se, että tämä edessä ei unohda kysyä potilaalta jotain olennaista:

Kuva netistä: Nykysairaus päänsäryn mukaan.

Vaikka eihän näitä tietenkään ole suunniteltu lääkärin mukavuus ja potilasturvallisuus mielessä. Nämä on suunniteltu laskutuksen mahdollisuuksien maksimoinniksi.

Jos sairaalan EMR on potilastietojärjestelmien Skoda (vertaus, jota ei tietty USA:ssa kannata käyttää, täällä kun ei niitä ole), ja erikoispolien EMR vaikkapa joku GM:n vanhemmista malleista, meidän omalla terveyskeskuksella pääsemmekin käyttämään potilastietojärjestelmien mersua.

Tämä EMR on kuulemma kallis, mutta sitä käytetään kautta suurimpien sairaaloiden ainakin Chicagossa, ja se lienee myös uusimmasta päästä. Toistaiseksi se on myös suosikkini selkeiden ja intuitiivisten valikoidensa ansiosta.

Jälleen koulutuskuva: Polikäyntinäkymää,
ja yhdellä vilkaisulla voi jopa saada kokonaiskuvaa!

Tuntuu melkein siltä, että tämä järjestelmä ymmärtää ihmistä. Tai että se on tehty ihminen ja potilas mielessä. Harvinaista! Totta kai se laskutuskin sieltä löytyy, taustalla hyrrää dokumentaatiota ynnäävä ohjelma, joka kertoo minkätasoisesta käynnistä voit laskuttaa.

Olen aina "tullut toimeen" EMR:ien kanssa mielestäni jopa keskitasoa paremmin, mutta tämän Mersun kimppuun suorastaan halajan päästä, luomaan oletusvalikoita ja suosikkeja ja lisäämään potilasmateriaaleja. 

Ja amerikkalaiseen tapaan kaikkiin näihin on pääsy kotoa käsin Citrixin kautta! Aina tavoitettavissa... se piipparikin otetaan kotiin mukaan. Citrixillä yhteyden EMR:aan saa jopa älypuhelimen kautta, ja tabletilla olen nähnytkin lääkärien sitä käyttävän. Ajattelen niin, että stressiä vähentää, jos voi vaikka tulla pitkän päivän jälkeen kotiin syömään, ja viimeistellä sairauskertomukset vatsa täynnä, tai tarkistaa ettei sittenkään unohtanut jotain tärkeää. 

Toisaalta taas aika ankealta kuulostaa se, että seniorit kehottavat yleislääketieteen osastoilla ollessa aina illalla viimeiseksi tarkistamaan omien potilaiden kertomukset, sillä erikoislääkäri saattaa laittaa kommenttinsa myöhään. Että jos pitää sen perusteella tehdä muutoksia tai määräyksiä, ei ole töissään jäljessä heti kuudelta aamulla.

Maisemaa

Likainen, ränsistynyt, kuoppainen, pölyinen, ahdas, stressaava, arvaamaton, sanoinko jo kuoppainen, laudoitettu, surullinen, kiehtova, värikkäästi maalattu, luotaantyöntävä, epätoivoinen, lannistunut, yrittävä.

Ei laatu- eikä muitakaan ruokatavaroita enää täältä.

Sellainen on työmatkani toisen puolikkaan maisema, ja sielunmaisema. Riippuen siitä, menenkö sairaalalle vai klinikalle, ja onko ruuhkaa vai voinko käyttää pikatietä, näen tietenkin vähän erilaisia kulmakuntia. Yhteistä kaikille Chicagon kaupunginosille eri työmatkavaihtoehtojeni varrella on köyhyys ja väkivaltaisuus. Samoilta kulmilta tulevat suurin osa potilaistakin, joten tietyssä mielessä opittava olemaan kotonaan siellä, ja etenkin tuntemaan seutu, vaikka tunnen oloni usein tunkeilijaksi autossakin. Yritän pitää avoimen mielen, mutta en aina osaa, ja etenkin autolla jotain uutta reittiä kokeillessa, huomaan kuinka toivottomalta ympärillä näyttää, ja välillä yllätän itseni pelkäämästä huonon reittivalinnan jälkeen - yleensä kummuten enemmän ennakkoluuloista kuin mistään todellisista uhista.

"Lepää rauhassa, Pikku-John"

Paremmillakin kulmilla kaupungissa joskus vaan on liikaa autoja, ihmisiä, busseja, melua, seiniä, kylttejä ja hajuja. Monena päivänä huomaan hengittäväni vapaammin, kun ajan kotikortteliin tai kävelen koti"kylän" keskustan läpi kotiin. Puita, kasveja, tilaa, jopa hiljaisuutta.

Viinakaupat ovat usein ainoita ruokakauppoja. Ja kyllä niistä ruokaakin saa - en ole
koskaan käynyt katsomassa minkälaista ja mikä on ruuan ja viinan suhde hyllyillä.

Omasta mielestäni asuisin oikeastaan mieluummin Chicagon keskustan liepeillä, jossa autoa tarvitsisi paljon vähemmän, Chicagon kaikki tarjonta olisi siinä jalkojen juuressa, ja töihin olisi lyhyt matka. Tosiasia lienee, että minulle on parempi kuin uskonkaan asua rauhallisessa lähiössä, jossa voi välillä ottaa etäisyyttä kaupungin stressaavuuteen.

Getting your numbers

Yleislääketieteilijöinä me kierretään olennaisia erikoisaloja pääasiassa kahden viikon jaksoissa. Kaksi viikkoa on aika lyhyt aika, mutta mukavaa tietty on että rankimmat jaksot eivät jatku loputtomiin. (Tai että koko kuukautta putkeen ei tarvitse olla sairaalalla puoli kuusi aamulla.) Ainoastaan omilla osastoilla ollaan kuukausi kerrallaan.

Niinpä olen jo tehnyt kolme ensimmäisen gynen jaksoni neljästä synnärivuorosta. Ylempivuotisilla on pääasiassa yksi neuvo gynen jaksoille: Get your numbers early. Toisin sanoen,  erikoislääkäriyteen vaaditaan 30 synnytystä ja 10 jatkuvuuspotilasta (joita hoitaa sekä "neuvolassa" että synnärillä), ja on hyvä saada kriteerit pitkälle täytettyä ensimmäisenä vuonna jo.

Mutta mitä tehdä, kun omien vuorojen aikana potilaat joko puuttuvat tyystin (pitkä on se yövuoro jossa on vaille tunnille töitä, mutta valvoa pitää 12 tuntia) tai he kieltäytyvät synnyttämästä?? Ei ainoatakaan synnytystä vielä.

Työaikasäädökset

Erikoistuvan lääkärin taskutarvikkeistoa.

Kun kaikki on uutta, ottaa se tietenkin voimille enemmän kuin sitten kun tämä kaikki hoituu rutiinilla. En edes ole joutunut koviin töihin ensimmäisen viikon aikana, osin koska meillä ei ole vielä tunnuksia kahteen kolmesta(!!) sähköisestä potilastietojärjestelmästä, jota sairaala ja eri klinikat käyttävät. Vaikka tunteja onkin viidessä päivässä kertynyt ihan reippaasti, neljänä päivänä ehdin syödä lounasta, ja neljänä olin kotona ennen seitsemää. Silti en eilen illalla enkä tänään ole saanut aikaiseksi mitään, mitä olisi pitänyt, enkä oikein hahmota että viiden tunnin kuluttua olen aloittanut kahdentoista tunnin synnärivuoron. 

Viimeisen vuosikymmenen aikana viranomainen, American College of Graduate Medical Education (ACGME) on alkanut valvoa erikoistuvien työtunteja tarkemmin, ja

Sairaalan viehkeää sisustusta. Ihan joka osa
ei ole näin ankeaa.

meidänkin pitää joka viikko vahvistaa toteutuneet aikataulut: yli 80 viikkotunnin ei saa mennä (neljän viikon keskiarvona laskettaen), pisin yhtäjaksoinen työvuoro ensimmäisenä vuonna saa olla 16 tuntia, ja kahden vuoron välissä pitää olla vähintään 8 tuntia, mieluiten 10. Meidän aikataulumme on rakennettu näiden sääntöjen ympärille, mutta ilmeisesti pikku ylityksistä kuten neljän tunnin ylitöistä ei kukaan tee poikkeusilmoituksia. Turhaa paperityötä, kun työ nyt on mitä on, ja työt on tehtävä.

Oma kiertelyni alkoi siis naistentaudeilla ja synnytyksillä, jota on edessä vielä toinen viikko. Viikko-ohjelman mukaan työtunteja olisi 62, ja ACGME:n vaatimukset täyttyvät helposti saadessani peräti kaksi(!) 24 tunnin lepoa - eilisillasta tähän iltaan 25 tuntia, ja sunnuntaiaamusta maanantaiaamuun 24 tuntia. Yli 25 tunnin yhtäjaksoista vapaata ei sitten olekaan odotettavissa ennen kuin lomalla, jonka ensimmäiselle päivälle osuukin minulla sopivasti ensimmäinen in-service exam, erikoistuvien pakollinen tentti.

Kuivaharjoittelua

Kävin eräänä kesäkuisena sunnuntaiaamuna täällä:

Rauhallisempi osa Maxwell Street Marketia

Sunnuntaimarkkinoilta saa kaiken mitä voi ikinä kuvitella tarvitsevansa, autonrenkaista tamponeihin. Eri asia on, mitä kaikkea sieltä itselleen haluaa hankkia. 

Ostin itse asiassa lukon, en mitään näistä.

Jossain apteekissa ei ole mennyt Lumenet kaupaksi.
Ostaisitko särkylääkettä katukaupasta? ;)

Ainakin sieltä voi huoletta ostaa kaupungin parhaita ja autenttisimpia meksikolaisruokia. Kuvassa "sandaali", huaracho, johon törmäsin itse juuri Maxwell Streetin markkinoilla ensi kertaa. 

Erään kojun ohi melkein jo kävelin, mutta en sitten voinut vastustaa kiusausta. Ja hyvä etten vastustanut, sillä välineet ovat jo päässeet käyttöön. Kuivaharjoittelu-verestyskäyttöön:

 

Kuusi instrumenttia vitosella! Kuvan neulankuljettimen ja pinsettien lisäksi ostin muutamat erilaiset sakset. Toimenpidehuoneeseen tuskin tätä laatua veisin, mutta nyt voin varmistella tikkaustaitojani ja kuivaharjoitella kotona, synnytyssalilta luvan kanssa nappaamani neulan ja langan kanssa. Eräänä iltana en meinannut saada unta, kun juuri ennen nukahtamista aloin huolestua etten osaa enää knoppeja. Sitten kun oli neula ja langanohjain kädessä, se tuli kuin tulikin selkäytimestä. Nyt uskallan tarjoutua ompelemaan tilaisuuden tullen!

Toivon muuten hartaasti, koko naissukupuolen puolesta, että tämä nollan lanka ja neula oli poistokorissa sen vuoksi, ettei moista kokoa enää käytetä. Aiemmin en edes muista nähneeni paksumpaa kuin 3-0 lankaa!

P.S. Minusta on aina yhtä kiehtovaa, kuinka lähellä pilvenpiirtäjien varjoja ja suuren rahan liikkeitä on niin monta täysin erilaista maailmaa, joka ei tunnu kohtaavan pilvenpiirtäjämaailman kanssa juuri ollenkaan eikä koskaan. 

Tilanne päällä

Sain tänään puoliltapäivin hieman huolestuneen viestin mieheltä ja linkin uutissivulle: Onko kaikki kunnossa? Sairaalalla oli nimittäin - sanakirja.orgin käännöksen mukaan - kaikki ovet suljettu ja linnoittauduttu lukittujen ovien taa. Selvällä finglishillä ihan vain lockdown. 

Kuva: NBC

Minä olin asiasta autuaan tietämätön, koska olin yhdellä meidän terveysasemista muutaman mailin päässä, enkä ole vielä ohjelmoinut työsähköpostia puhelimeen.

Joku oli soittanut sairaalalle uhkauksen, ja ilmoittanut saapuvansa sinne ammuskelemaan. Ja soittanut sitten saman uhkauksen vielä kahdesti uudestaan. Keskenämme epäilimme sitä erikoistuvaa, joka on päiväpäivystäjänä osastolla: Kaipasi breikkiä uusien potilaiden tulvaan. Raporttien mukaan oli "poliiseja päivystyksen edessä" ja automaattikivääreitä - ja erikoislääkäriä myöten kaikki totesivat että ei ehkä joka päivä rynnäkkökivääreitä, mutta ainahan siellä on vähintään pari poliisiautoa.

Minulle uudelle vakuuteltiin että ei tällaista usein tapahdu. Googlaamalla löysin kuitenkin pommiuhan vuodelta 2011, joka ilmeisesti ei kuitenkaan kohdistunut suoranaisesti sairaalaan.

Vaille neljä tuntia myöhemmin (siinä vaiheessa luin jo sähköpostia) ilmoitettiin, että ovet avataan, poliisit lähtevät, mutta vartijat pitävät korkeampaa valmiustasoa vielä huomisen.

Uhkaaja varmaan oli joku, joka oli raivoissaan kun ei saanut haluamiaan huumelääkkeitä, ja jolla ei ollut mitään aikomusta tehdä mitään - ei ainakaan sen jälkeen kun osti kadulta seuraavan annoksensa. Chicagossa tapahtui kolmipäiväisen itsenäisyyspäiväviikonloppun aikana 82 ampumista, joista 16 johti uhrin kuolemaan. Eri kontekstissa toki, mutta mieleen tulee sanonta "ei haukkuva koira pure". Ei ole Chicagon ammuskelijoilla tapana varoitella etukäteen. Eikä hyökätä sairaaloille.

Huipputeknologiaa

Kun tein toimistotyötä täällä, opin käyttämään faksia.

Nyt kun aloitin lääkärintyöt, piti opetella käyttämään hakulaitetta. 

Uusi kamu, joka kuuluu kantaa mukana kotiinkin eikä laittaa pois päältä.

Mutta hei nämä ovat sentään uusinta uutta, näihin voi lähettää tekstisisältöä myös eikä pelkkiä numeroita! En onneksi ole ainut joka on elänyt post-hakulaiteaikaa viimeiset 15+ vuotta, muillakin 1.-vuotisilla sama.