Kaffepaussi

Olin osastotiimissä neljä viikkoa, ja neljästä viikosta kolmena erikoislääkärinä oli tohtori See. Se yksi viikko, jolloin erikoislääkärinä oli tohtori Aa, oli ainut lähellekään siedettävä viikko, eikä ollenkaan sattumalta, jos minulta kysytään. Päivystin sen siedettävän viikon perjantain (iltapäivä-kahdesta aamukuuteen), ja iltapäivä oli mainion rauhallinen. Ehdin pitää kaffepaussin: Ei suinkaan ainut kahvitauko jakson aikana, mutta ainut johon oli oikeasti aikaa. Kahvia ja sitä tuhokseni koituvaa suklaapuddinkia, ja oikeutin tämän fennoskandijuurillani. Kunnioitan kulttuuriperimääni, sillä mikä on suomalainen (tai ruotsalainen) työpaikallaan ilman kahvia ja pullaa tai pullankorviketta, edes kerran vuodessa?

Kahvit juotua ei hakulaite ollut vieläkään laulanut, joten lähdin nauttimaan keväisestä päivästä ja ottamaan muutaman tuhokuvan.  

Sairaala uudistuu. Saimme 30 miljoonan dollarin pääomarahan sairaalan infrastruktuuriin sijoitettavaksi, ja vaikka minulla olisi mitä parhaimpia itsekkäänpuoleisia ehdotuksia rahan käyttämiseksi muulla tavalla kuin mm. klinikkarakennuksen seinän koristeleminen valoilla ja sairaalan logolla, tämä ensimmäinen vaihe ilahduttaa kaikkia. 

Entinen asuntolarakennus toimi klinikkana, tai kuten siellä työskennelleet kertovat, ei toiminut mutta siihen sitä käytettiin. Purkutyöt ovat edenneet vauhdilla, ja ennen ensilunta paikalla pitäisi olla puistikko. Puistolounaita ja -kaffepausseja odotellessa!

Hermot ja taudit

Bongasin tällaisen Facebookista: 

Huvitti.

Eräs hermojen keskittymä on ollut viime ajat Chicagon länsipuolen sydämessä, tarkemmin sanottuna meidän sairaalassa. Kuinka ollakaan rauhallisemmista elintavoista ei ole ollut tietoakaan, vaan joka ateria on syöty hätäisesti. Potilaita on hoidettu kiihkeää tahtia, ylenmääräisesti henkisiä kykyjä ponnistaen (vaikka rahallista lisähyötyä siitä ei ole tiedossa) ja lopulta tuntuu että potilaiden turvallisuuden kustannuksella. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä se urakka loppui, ja kun seuraavan kerran olen osa osastotiimiä muuten kuin tuuraajana (5 vuoroa), olen tokavuotinen. Sopimus on allekirjoitettu jo.

Sopimus on allekirjoitettu, joten eivät potkine minua pihalle, eikä minulla liene varaa lähteä lätkimään. Hah - ei minulla sentään sellaiseen olisi erityisemmin halua, mutta viimeiset neljä viikkoa koettelivat muutakin kuin työnteon määrällistä sietokykyä. Myös suomalainen luontoni pääsi esille, ja kävi ilmi etten ole riittävän amerikkalaistunut hyväksyäkseni seniorini todennäköisesti hyvää tarkoittaneen neuvon nauraa enemmän, sitten jaksaa paremmin.

Valitettavasti olen tosiaankin suomalainen, ja nauraminen ei kuulu siihen valikkoon, jonka klikkaan esille kun sataa niskaan sitä itseään päivästä toiseen - tai kun löydän itseni toisena päivänä peräkkäin seisomasta potilaani virtsaläkätössä. Sarkasmini ei ihan auennut kaikille. Kun mukaan lasketaan vielä suomalaisuuteni piirre, josta olen kaikkein ylpein, nimittäin kuville kumartelemattomuus ja siitä juontuva suorien sanojen sanominen myös senioreilleni, olen ilmeisesti saanut erään johtavan tahon huolestumaan hyvinvoinnistani.

Tiedättekö sen ilmiön, kuinka suomalaislapset joutuvat huolen kohteeksi kun eivät ole tarpeeksi äänekkäitä amerikkalaisessa lapsiryhmässä? Mutta ovat suomalaisittan ihan normaaleja ehkä vähän ujoja. Vähän sama taisi käydä minulle, mutta toisin päin. En nimittäin ole masentunut, ahdistunut, uneton (nyt kun taas on aikaa nukkua), enkä burnoutissa. Olen vain kiukkuinen siitä mihin pisteeseen meidät työnteolla ajetaan, kuinka vähän todellista koulutusta ja opiskelua siinä enää ehtii ja kuinka harva todella on valmis tekemään mitään asioiden muuttamiseksi - tai auttamaan töihin hukkuvia. Ja tiedän vielä senkin, mihin sublimoin kiukkuni, minä ja muut ekavuotiset: Ensi vuonna asiat ovat toisin, vaikka vain siksi että otamme asiat omiin käsiimme.

Vaikka tällaista jos tarpeen tulee:

Mutta nyt lienee parasta pitää suu kiinni muiden kuin kultaakin kalliimpien 1.-vuotiskollegojen seurassa muutama viikko paitsi nauraakseni oikeissa kohdissa ja usein - ainakin niin kauan kunnes saadaan kolmasvuotiset valmistuneeksi ja pois tieltä. 

Kypsymistä

Melkein yhdeksän kuukautta takana, 27 edessä. Sitä alkaa kypsyä: Olen kypsempi hoitamaan potilaitani itse, ja minulla alkaa viimein olla potilaita, jotka tulevat klinikalle ja nimenomaan haluavat minun vastaanotolle.

Olen kypsempi arvioimaan meidän erikoistumisohjelmaa ja näkemään sen hyvät ja huonot puolet, ja tämän viikon teema on itse asiassa ollut (tappavan työtahdin ohella) Asiat jotka me ensi ja seuraavana vuonna teemme paremmin, keskusteluja kollegoiden kesken. Lisää akateemista kunnianhimoisuutta! Vähemmän ensivuotisten harteille sysäämistä, vähemmän hierarkiaa. Vähemmän tyhjiä sanoja, enemmän tekoja erikoistuvien hyvinvoinnin edistämiseksi. Vähemmän säädösten tuijottamista säädösten täyttämisen vuoksi ja enemmän tarkoituksenmukaista oppimista.

Sitä alkaa kypsyä myös muussa mielessä, kun palaa osastotiimiin katastrofipäivänä ja tekee 19 tuntia töitä, nukkuu puolitoista, herätäkseen viimeistelemään edelliseltä yöltä ylijääneet työt ja tekemään toisen 18-tuntisen työpäivän, jolta myös jää rästitöitä tehtäväksi vaikka tänään, vapaa-aamuna ennen 16 tunnin vuoroa (joka, let's face it, venynee vähintään 20-tuntiseksi.)

Tällaisina viikkoina viimeistään torstaina ei kotimatkalla enää jaksa kuunnella radiota, vaan pitää turvautua tähän ja epäterveellisiin äänenvoimakkuuksiin:

Voimamusiikkia.

Olen kuitenkin tämän satatuntisen työviikon paremmalla puolella jo, ja ilmassa on toivoa elämän jatkumisesta, kun ensinnäkin nukuin yli kuusi tuntia, ja aamulla olin yhtä aikaa hereillä ja kotona miehen kanssa, ja ensimmäistä kertaa sunnuntain jälkeen juteltiin ilman että olin puolikoomassa, ja samalla nautiskelin Mokkamestareiden kahvilla (sisko! <3) ja Ruispuikulalla avokado-tomaattipäällysteellä.

Tänään kahdeksi töihin ajaessa saattaakin riittää Florence + The Machine ja normaalit volyymit.

Teholla tehotta

Bloginhoidollisia ilmoituksia:

1. Kokeilin Google+ -kommentointia, mutta vaihdoin jo takaisin perinteiseen, sillä en halua rajoittaa kommentointia blogiin. Miksi haluaisin, kun vielä ei ole ilmestynyt spämmiä eikä edes rasistitrollia kommenttiboksiin! Sori vaan, en tiennyt mitä olin tekemässä. Ja olen pahoillani kun nyt näkyy jokunen kommentti kadonneen. Kiva että tykkäsit Ina musiikkipätkästä! Suosittelen muutakin Andrew Birdin tuotantoa. :)
2. On sääli, että Blogger on Googlen lapsipuoli, johon ei panosteta. Tulisi kirjoitettua enemmän ja kommentoitua nopeammin, jos pystyisin käyttämään blogia varten luomaani Google-tiliä mobiilisti ilman että kirjaudun kokonaan ulos Android-puhelimestani tai Android-tabletistani. Jos on vinkkejä, otan mielelläni vastaan.
   



Elämän pieniä iloja. 



3. Joku ehkä muistaa, että poistin yli puolet kirjoituksista tuossa loppuvuonna. Tein sen siksi, että aloin käydä harhaluuloiseksi sen suhteen, miten tarkka tarkastus meidän ohjelmalle oli valvovan tahon toimesta tulossa. Tarkastajat tulivat, tulivat tietty pahimman hullun kiireen ja stressin (tai en tiedä olinko stressaantunut, väsynyt vaan!) keskelle, mutta menivät jo, joten kirjoitukset on palautettu. Lupaan, etten ihan tosissani luullut, että ne paitsi löytäisivät blogini myös yrittäisivät kääntää sen englanniksi. Vain vähän tosissani, tarpeeksi että viitsin vähän klikkailla. Ei olla vielä kuultu mitä tarkastajat tykkäsivät.

Sitten asiaan, vaikkei sitä ole kovin paljoa. 

Tulin kipeäksi. Taas! Olen teho-osastolla, ja tämä kaksiviikkoinen on alkanut paljon paremmin kuin ensimmäinen. Tämän viikon erikoislääkäri on tosi tiukka ja tosi tarkka, mutta opettaa paljon. Harmi vaan että aivot ei maanantain jälkeen ole olleet kovin vastaanottavaisella päällä, ja esimerkiksi eilinen hengityskoneopetus meni aika lailla yli hilseen.

Meidän lounge on suoraan teho-osaston alapuolella.
Kätevää! Mutta miltä vuosikymmeneltä
ovat nämä ovet ja niiden kyltit?

Todennäköisesti tästä jaksosta saankin hädin tuskin keskinkertaiset arvosanat... Ensi viikolla minä esitelmöin muille erikoistuville sepsiksestä, joten siihen paranee panostaa ihan Robbinsin, patologian raamatun, esiin kaivamista myöden.

Tänään ilmaannuin kierrolle maski kasvoilla. Vaikka inhoan sen pitämistä, en uskaltanut niiskuttaa ja yskiä hänen edessään ilman sitä. (Vielä on etsimättä se tutkimus, joka osoittaa että sairaana tavallisen maskin pitäminen oikeasti vähentää tartuntariskiä enemmän kuin pelkkä kyynärpäähän yskiminen ja hyvä käsihygienia.) Yllätyksekseni vaativa erikoislääkäri aloittikin kysymällä, mitkä on oireet, ja kysymällä sitten lopuilta erikoistuvilta, että eikö päästetäkin Pilvi tänään kierron jälkeen kotiin. Ensimmäinen, ja ehkä viimeinen kerta, kun minut komennetaan kotiin.

Voin nimittäin kuvitella vastaavan tilanteen ainakin neljällä eri tavalla, jotka kaikki sisältävät sympatiaa ja toipumisen toivotuksia ja avuntarjouksia, mutta yksikään niistä ei pääty siihen, että minulta otetaan töitä pois ja kirjaimellisesti komennetaan lähtemään kotiin. Sen sijaan päätös kotiin lähtemisestä jätetään minulle, enkä tietenkään kehtaa lähteä ennen kuin on työt tehty, sillä se tarkoittaisi lisätöitä muille.

Arvostan.

Musiikkitauko kaupunkimatkalla höystettynä

Ei ole mitään kerrottavaa, joten jaanpa musiikkituokion.

Luultavasti kuulin Andrew Birdista ensin radiosta. En tiedä artistista itsestään mitään, mutta tykästyin paitsi musiikkiin, myös Chicago-viitteisiin. 

Spotifyttomille YouTubea: 

Casimir Pulaski oli puolalainen vallankumouksellinen, joka tuli taistelemaan Pariisista maanpaosta Yhdysvaltain vallankumoussotaan. Pulaskin päivää vietetään maaliskuun ensimmäisenä maanantaina Illinois'ssa, mutta koululaiset eivät enää saa sitä vapaaksi suurimmassa osassa osavaltiota, ei edes Chicagossa muutamaan viime vuoteen. 

Pulaskin mukaan on nimetty pohjois-etelä-suuntainen katu 4000W linjalla (eli 40 korttelia nollapisteestä länteen). Pulaski alkaa Bryn Mawrin alueelta, Devon Avenuen kulmasta, ja aloittaa kulkunsa melkein lähiömäisen Pohjois-Chicagolaisen kaupunginosan läpi. Irving Parkin jälkeen se reunustaa eloisaa (ylemmän?) keskiluokkaista Logan Squarea ja sukeltaa sitten Hermosaan, alemman keskiluokkaiseen latinokaupunginosaan. Seuraavaksi etelään jatkaessa on West Garfield Park, jossa sijaitsee (kuulemma upea) konservatorio, jossa on vieläkin käymättä, mutta josta turisteja varoitellaan ettei ainakaan julkisilla uskalla sinne liikkua.

Niillä kulmilla, lähellä 0N-pistettä eli Madison Streetiä on meidän klinikka ja niillä seuduin olenkin eniten Pulaskia kulkenut. Sinnittelevä afrikkalaisamerikkalainen kaupunginosa, ja siitä etelään pahamaineinen Pohjois-Lawndale jossa meidän sairaalakin sijaitsee. Lawndalesta etelään on jälleen enemmän latinoasutusta Little Villagen reunamilla. Maisema vaihtuu teolliseksi valtatietä I-55 lähestyttäessä ja varastot ja jakelukeskukset takaavat vilkkaan rekkaliikenteen. I-55:n eteläpuolella Pulaski kulkee jälleen latinokaupunginosien ja keskiluokkaisten kaupunginosien läpi ja läheltä Midwayn lentokenttää. Pulaski jatkuu muutaman kymmenen korttelia Chicagon etelärajalle ja vielä Chicagon ulkopuolelle, kulkien kolmen eteläisen lähiön läpi, muuttaen vihdoin Midlothianissa nimeään vanhaksi Crawford Avenueksi kannettuaan yli 40 kilometriä Chicagon puolalaisia yhdistävän itsenäisyyssankaritaistelijan nimeä.

Mietin, missäköhän kohtaa Andrew Bird on Pulaskia kulkenut sen öisiä valoja katsellen. Minä kiinnyn kuukausi kuukaudelta enemmän tähän kaupunkiin ja seutuun, ja ihmettelen kuinka moni työkaveri on tullut tänne vain erikoistumaan ja suunnittelee lähtöä saman tien erikoislääkärin paperit kädessä. 

Golden weekend

Makustelen täällä erilaista tunnetta, ei uutta, mutta jonnekin muistin perille hautautunutta: Sunnuntai-ilta ja levännyt olo, työt suorastaan unohduksissa.

On Kultaisen Viikonlopun sunnuntai. Ah, miten upealta tuntuu tajuta, että ensi viikonloppuna, ja uudestaan huhtikuussa kahdesti, ja kesäkuussa kahdesti on lisää viikonloppuja, jolloin olen vapaalla kaksi yötä ja kaksi päivää peräjälkeen.

Tein lisää näitä

Tällainen  boonus tuli tähän rakoon, kun lastentautien laitos ei pystynyt järjestämään yövuorojaan ilman meidän apua. Yleensä olemme siellä vain päivävuoroissa. Oli toisaalta ihan mielenkiintoista tehdä yövuoroja, muualla kun emme niitä viikonloppuja pidempään tee. Hauskaa oli etenkin se, että sain nukkua joka yö, kahdesta kuuteen tuntia. Ikävää oli se, että vuorot olivat 14-tuntisia. Niinpä nukkumisesta huolimatta lyhyet päivät menivät unessa ja puoliunessa. Olin myös pari päivää puolisairaana, joten vaikea sanoa paljonko menee uhanneen flunssan piikkiin.


Mitä sitten tein kultaisena viikonloppunani? A whole lot of nothing olisi ihan hyvä summa. Hoidin megaflunssasta kärsivää miestäni, siivosin, ideoin, nukuin, neuloinkin.

Tällainenkin hylly löytyi

Vanha totuus on, että työhön pääsee parhaiten käsiksi kun työpöytä on siivottu. Koko työhuoneeni on ollut valtaisa kaaos yli kaksi kuukautta, ja toinen vanha opiskelijatotuus on, että siivoaminen on paras keino välttää tenttiinlukua. Sama pätee kaikkeen kotona tehtävään työhön. Niinpä vihdoin sain inspiraation lajitella paperit yli vuoden ajalta.

Rakastan tätä kaupunkia! ...ehdin ajatella, kunnes viisi minuuttia myöhemmin istuin tuossa oikean reunan ruuhkassa ja kirosin liikennettä.

Eikä siinä vielä kaikki. Luulisi tähän ikään päästyä ymmärtäneeni että siisteys ja järjestelmällisyys ei ole varustelukysymys, vaan kyse on yksinkertaisesti siitä, käytänkö koskaan sen 13 sekuntia tavaran tai vaatekappaleen paikalleen laittamiseen. Niin tai näin, petoksista makein on itsepetos, etenkin kun siihen sisältyy ruotsalaista suklaata, joten Ikeaan suuntasin.

Ikeasta kuvaa myöden. Tästä lähtien työpöytäni näyttää tältä. (?) 

Tänään sitten tein muutakin kuin ei-mitään, kun parin työkaverin kanssa käytiin Chicagon sinfoniaorkesterin konserttisalissa kuuntelemassa Olli Mustosta. Sielu lepäsi, ja kovasti ilahduttaa että ei ollenkaan "henkisesti keskeyttänyt" lomaviikonloppua työkavereiden tapaaminen. Mukavia ovat, ja helppoa viettää aikaa yhdessä.

Väliaika

Perspektiivi, työ ja elämän tarkoitus

Leikilläni olen sanonut, että vuodenvaihteen työrupeama osastotiimissä, kun vedin pari satatuntista työviikkoa, oli suorastaan traumatisoiva. Tosissani en sitä vieläkään sellaiseksi kutsuisi, mutta oli se käännekohta jonka jälkeen erikoistumisen alkuaika on varmuudella ohi. Sen lisäksi, että omieni joukossa en koe itseäni enää tulokkaaksi, suhtaudun työntekoon itsenäisemmin, ja näen erikoistumisohjelmamme puutteet selvemmin.

Olen kuitenkin akuutista univelasta selvittyäni ollut edelleen vähän jumissa. Sellainen keskitalven hidastuma, vaiko edelleen megatyöviikkojen seurausta?

Luin maanantaina jutun Sierra Leonesta USA:an palanneesta hoitajasta, joka eristettiin kotiinsa toimettomuuteen työskenneltyään kuusi hektistä, äärettömän rankkaa viikkoa ebolayksikössä. Kannattaa muuten lukea koko juttu. Huvittavaa kyllä tunnistin pienen mittakaavan yhtäläisyyksiä omaan tilanteeseeni. Huvittavaa siksi, että on naurettavaa paisuttelua verrata omia kokemuksiani erikoistuvana chicagolaisessa sairaalassa ebolan vastaiseen työhön Sierra Leonessa (perspektiiviä, nainen!) mutta tunnistettavaa, koska minä en vieläkään melkein neljän viikon jälkeen oikein tiedä miten päin olisin kun on aikaa muullekin kuin työnteolle ja nukkumiselle.

Talvisen toimintaterapian tulosta

En ole saanut rästitöitä hoidettua, en ole siivonnut, pyykkäsin vasta tänään kun käytössä oli viimeiset puhtaat ja ehjät alushousut, liityin viimein salille mutta olen käynyt siellä vasta pari kertaa, tein kyllä jäälyhtyjä ja leivoin leipää ja se oli varsin terapeuttista, mutta välttelen työpöydän ääreen istahtamista ja koen tuhlaavani aikaa, haahuilen, on outoa kun ei ole kamalasti vastuuta ja paine siirtyä heti seuraavaan tehtävään.

Sitä kokee olevansa äärettömän tärkeä, kun ei ehdi ajatella muuta kuin potilastyötä. Oli paljon helpompi nousta aamulla sängystä kun tiesi, että joku tarvitsee minua siellä, kuin nyt mennessäni synnärille tai klinikkaan, jossa hommat hoituisivat minusta riippumatta, vaikka voinkin siellä olla hyödyksi.

Toisin sanoen tähän työhön voi addiktoitua, ja vieroitusoireita esiintyy stimulaation loputtua. Silti enemmän pelkään kuin odotan teholle ja sitten takaisin osastotiimiin menoa kahden ja puolen viikon päästä.

Tästä tasapainoa!

Pitänee siis yrittää välttää tilannetta, jossa työ olisi elämäni tarkoitus. Välillä kun alkoi tuntua, että se olisi ihan hyväkin tarkoitus elämälle, mutta otan järjen käteen ja totean, että tasapainotettava on, jo erikoistumisen aikana.

Synnärillä

Gynen jaksolla jälleen. Minulla taitaa olla itse asiassa kaikkiin jaksoihin viha-rakkaussuhde, mutta tähän jaksoon kaikkein voimakkain sellainen. Plussien ja miinuksien listat menisivät melkolailla tasan (+++ ysin aamut kahdesti viikossa!!!), mutta yksi iso miinus tulee synnärivuoroista. Syntymän ihme - mikä sen etuoikeutetumpaa kuin päästä synnytyksiä hoitamaan, voisi kummastella. Vähän hävettää sanoa, mutta muutaman ensimmäisen kerran jälkeen se ei enää ole niin ihmeellistä, ja se kaikki muu synnärillä vie ihmeestä hohtoa.

Ensinnäkin siellä on hyvin tarkka hierarkia, plus hoitajat ovat erittäin tarkkoja reviiristään. Niinpä kahdesti viikossa yhteensä 16 kertaa vuodessa vuoroon tuleva erikoistuva joutuu joko nielemään läpinäkyvästi peitellyn huonon kohtelun tai käyttämään kyynärpäitään ja olemaan itse se peepää.

Synnärivuoroista 80 prosenttia on odottelua, että jotain tapahtuisi. Jos poistun osastolta, jotain tapahtuu takuuvarmasti silloin - eli jos välitän ollenkaan, parempi pysyä osastolla. Parempi pysyä etenkin silloin, jos paikalla on erikoislääkäri, koska he kyllä huomaavat, ja heiltä tulevat arvioinnit, vaikka 90%sti teemmekin työmme muiden erikoistuvien lääkärien kanssa. Siinä odotellessa gyn-erikoistuvat yrittävät saada yle-erikoistuvan niskoille ärsyttävimmät paperityöt. Eilisellä vuorolla niskaani heitettiin ei vain yksi, vaan kaksi tulotekstiä - sen jälkeen kun potilas oli jo synnyttänyt! Kummassakaan synnytyksessä en ollut mukana. Kiitti vaan.

Ja sitten kun on äksönin aika, pitäisi niitä kyynärpäitä käyttää kolmikertaisesti että pääsisi oikeasti hoitamaan sen synnytyksen. Järjestelmällisesti se on gyn-erikoistuva, joka sen synnytyksen hoitaa... eikä minulla ole tarpeeksi kyynärpäitä pitämään siinä kohtaa puoliani, eikä vähintään siksi että en voi väittää että pystyisin homman itsenäisesti edes hoitamaan!

Niinpä osakseni jää hohdokastakin hohdokkaampi istukan synnyttäminen.

Siitä äksönistä puheen ollen, olisi mielenkiintoista kuulla ovatko mielikuvani suomalaisesta synnäristä ihan vanhentuneita tai virheellisiä. Varoitus: Voi olla liian ällöjä juttuja joillekin, lue omalla vastuulla.

Peruserot on siinä, että täällä jokaisen synnytyksen hoitaa lääkäri. Opetussairaalassa erikoistuvat lääkärit ovat jatkuvasti läsnä, ja erikoislääkäri tulee ainakin pistämään päänsä ovesta sisälle, jotta voi kuitata palkkionsa. Mutta vastaavasti jos jotain tapahtuu, erikoislääkäri on vastuussa, oli hän paikalla tai ei.

Synnytyssalissa voi lapata väkeä kuin Laitilan Munamarkkinoilla. Ei tarvitse olla puoliso tai tukihenkilö, siellä on äitiä ja mummoa ja tätiä ja kaveria ja jonkun veljenkin olen tainnut tavata. Lapsia ei kuitenkaan. Synnytyssaliin ainakin meidän sairaalassa otetaan saman tien sairaalaan tullessa, ei varmistella osastolla, että käynnissä on. Jokunen näkemäni synnytys on tapahtunut ilman epiduraalia, mutta syystä tai toisesta kaikille tunnutaan tuppaavan oksitosiinia ellei saman tien niin parissa tunnissa, jos eteneminen on hidasta. Operatiivisempaa siis kuin Suomessa, jos käsitykseni enää paikkaansa pitävät, ja yksi suurimmista syistä lienee lääkärivetoisuus.

Sen sijaan yhtään episiotomiaa en ole nähnyt.

En muista, että Suomessa synnärillä sisätutkimukset olisi tehty steriilillä hanskalla. On mielestäni itsensä huijaamista, että sisätutkimus koskaan olisi steriili. Ponnistusvaiheessa lääkäri pukeutuu steriiliin kaapuun ja hanskoihin, synnyttäjää peitetään steriilein liinoin ja alapää pestään jodilla. Olen muistavinani, että melkein 10 vuotta sitten Suomessa synnärivuoroja tehdessäni alapään "steriiliksi" pesun oltiin todettu vähentävän infektioita plusmiinusnolla, eikä sitä harjoitettu.

Mutta toisin kuin Suomessa(?) kenellekään ei täällä tarjota peräruisketta, joten tosi steriilinä alue pysyykin.

Ison plussan annan USA:n systeemille siitä, että joka nainen tapaa imetyskonsultin jolla siis on ihan varsinainen imetyskoulutus, ennen kotiutumista. Mutta miinuksen puolelle jää se, että jälkitarkastukseen tulevista potilaista, tai lastentaudeilla tapaamistani pikkuvauvoista tasan yksi on ollut täysimetetty yli muutaman viikon, ja hänellä olikin sitten puutostauti.

Olisi mielenkiintoista kuulla, jos jollain on ajantasaisempaa tietoa ja/tai muita vertailukohtia synnäritoimintaan.

Hyvät ja huonot

Arkiset tavat ovat muuttuneet etenkin aikaisten aamujen myötä. 

Tämän erikoistuvan lääkärin pelastus on monena aamuna ollut kuivasampoo, jolla käsittelyn jälkeen tukka näyttää amerikkalaiskelpoiselta. Siinä missä Suomessa en kokenut mitään sosiaalista painetta hiusten laittoon (mutta pesin joka aamu lyhyen pehkoni), täällä pitää olla joko huolella kiharrettu tai huolella suoristettu tukka. Minulla ei ole edelleenkään kumpaakaan, mutta tarvittaessa hiustenpesun jälkeisenä päivänä kuivasampoon suihkuttelulla bedhead on parissa minuutissa kurissa ja kelvollinen, enkä olekaan toivottoman myöhässä. 

Tämän erikoistuvan lääkärin turmioksi puolestaan koituu ruokala. Sokerin- tai suklaanhimoksikin sitä voisi kutsua. Työntäyteisen 31-päiväisen kuukauden mahantäytteitä ei ihan saanut työnantajan 160 dollarin ruokarahalla, joka on kätevästi ladattu henkilökorttiin. Niinpä viimeisen viikon aamukahvit (ja aamuomeletit!) ja lounaat (ja puddingit kerma- ja dominokeksikerroksineen) tulivat osin parempionnisten kollegojen korteilta, osin koordinaattorilta kinutuilla vouchereilla ja loput omasta pussista. Ilman pudinkia tuntui mahdottomalta tarttua jälleen nälkävuoden pituiseen rästisanelulistaan rauhallisena lastentautilauantaina.

Viimeistä päivää

Terveisiä viime perjantailta:

Huomenna on neliviikkoiseni viimeinen päivä. Tämä on ollut neliviikkoinen, joka jää historiaan. Kun olen 3.-vuotinen, kerron untuvikoille etenkin viimeisestä kahdesta viikosta ja käsken olla valittamatta. Tein viime viikolla 96 tuntia töitä. Tällä viikolla kotona tehdyt työt mukaanlukien lyhyin lepoaika kahden työvuoron välissä oli 2.5 tuntia, ja mies alkoi pelätä mielenterveyteni puolesta kun oli mennyt nukkumaan ennen kotiintuloani ja herätessään löysi minut töiden ääreltä. On tullut aika ilmoittaa työtunnit totuudenmukaisesti valvovalle taholle.

Tämän pahemmaksi ei voi mennä, luulin

Tämä ei ole ollut kivaa. Kun vihdoin koittaa lounastauko tai muuten voi vähän hengähtää, ei mielessä pyöri eikä kollegoille puhu mistään muusta kuin siitä kuinka rankkaa on ollut, ja se tekee tästä kaikesta vielä pahempaa. Meistä kukaan ei ole pyörtynyt, mutta kaikki perinteiset opiskelijoille tiukkailusta ja syystä(kin) moittiessa, nukahtamisesta tietokoneen ääreen, itkun pidättelystä erikoislääkärin edessä ja itkuisista tsemppihaleista kohtalotovereiden kanssa, on käyty läpi. 

Tässä ollaan pahimman äärellä.

Tänään aamulla töihin ajaessa takana tuleva ajoi hyvin hiljaisessa vauhdissa perään. Vahinkoa autolle tuli vähän enemmän kun aamutokkurassa (pommiin nukuttuani) tajusin. Olin vaan onnellinen, että kun lopulta joudun (pikku-)kolariin, se ei ole millään lailla minun syyni.

Eilen aloitin lastenleik-- eikun lastentaudit. Koko osastolla on vähemmän potilaita kuin meillä viime viikolla per erikoistuva. Kolmetoistatuntinen arkipäivystys tänään tuntui lähinnä oleskelulta, ja tylsä olisi tullut ellen olisi tuonut ylijäämätöitä viime viikolta mukanani.

Toipumiseen menee vähän vielä aikaa, mutta siitä on ihan hyvä lähteä, että kun puoli yhdeksältä tulen kotiin valmiiseen päivällispöytään, ei ruuan jälkeen enää tarvitse jatkaa töitä. Voi vaikka pestä pyykkiä, katsoa Larry Wilmoren uutta show'ta netistä ja valittaa blogissa kuinka paljon on tullut tehtyä töitä.