Tänään Amerikassa

Tänään Amerikan Yhdysvalloissa korkein oikeus päätti tasa-arvoisen avioliittolain puolesta, presidentti puhui Etelä-Carolinassa osavaltion senaattorin hautajaisissa, ja vankikarkuri ammuttiin kuoliaaksi jossain New Yorkin osavaltion pohjoisessa metsässä. Chicagossa sataa, ja minulla on vapaapäivä.

Vankikarkuritarinaa lukuunottamatta merkit ovat selvät: Tänään haen Yhdysvaltain kansalaisuutta.

Vapaapäivän kunniaksi kävin miehen kanssa lounaalla, ja kotimatkalla kotiruokapäivällistä varten (vapaapäivä = terveellistä ruokaa ainakin yhdellä aterialla!) pysähdyin kaupassa hakemassa vielä retiisejä ja keräsalaatinpään. Juuri ennen kaupan pihaan ajoa presidentti oli aloittanut puheensa Rev. Pinkneyn muistotilaisuudessa. Istuin autossa kaupan parkkipaikalla puhetta kuuntelemassa koko sen puoli tuntia jonka puhe kesti. (Vapaapäivän luksuksia!)

Suosittelen kuuntelemaan koko puheen, jos Yhdysvaltain historia ja kansalaisoikeudet kiinnostavat. Tai jos Yhdysvaltain vähemmistöt, eriarvoisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus kiinnostavat. Obama toivoo, että viime viikon väkivaltainen hyökkäys olisi avannut silmämme niin menneiden vääryyksien varjoille kuin tänä päivänä jatkuville vääryyksille, ja että tästä hirveästä surmatyöstä voisi seurata uusi tietoisuus epätasa-arvosta ja päättäväisyys toimia sen purkamiseksi. 

Ote puheesta Washington Postin litteroimana:

For too long, we’ve been blind to be way past injustices continue to shape the present. Perhaps we see that now. Perhaps this tragedy causes us to ask some tough questions about how we can permit so many of our children to languish in poverty…

… or attend dilapidated schools or grow up without prospects for a job or for a career.
Perhaps it causes us to examine what we’re doing to cause some of our children to hate.

Perhaps it softens hearts towards those lost young men, tens and tens of thousands caught up in the criminal-justice system and lead us to make sure that that system’s not infected with bias.

… that we embrace changes in how we train and equip our police so that the bonds of trust between law enforcement…

… and the communities they serve make us all safer and more secure.

Maybe we now realize the way a racial bias can infect us even when we don’t realize it so that we’re guarding against not just racial slurs but we’re also guarding against the subtle impulse to call Johnny back for a job interview but not Jamal…

… so that we search our hearts when we consider laws to make it harder for some of our fellow citizens to vote…

… by recognizing our common humanity, by treating every child as important, regardless of the color of their skin…

… or the station into which they were born and to do what’s necessary to make opportunity real for every American. By doing that, we express God’s grace.

Yleensä en usko Amerikan erityislaatuisuuteen. "American exceptionalism" tuntuu isolta valheelta suurten lupauksien maassa, joka polkee heikoimpansa maahan kerta toisensa jälkeen. Mutta sitten on tämä Amerikka, jonka Obama maalaa puheessaan - ei ensimmäisenä eikä ensimmäistä kertaa, mutta se joka vastoinkäymisistä ja taka-askelista huolimatta siintää puheissa ja aatteissa ja unelmissa. Joka tuntuisi utopialta, ellen näkisi ja kuulisi juuri ja juuri riittävästi myös teoista jotka pitävät toivon yllä, että se on mahdollinen.

Päädyin tänne, pääsin töihin, olen täällä jäädäkseni ja haluan olla siinä joukossa, joka pitää toivoa yllä paremmasta tulevaisuudesta. Korkeimman oikeuden portailla laulettiin tänä aamuna täydellisessä harmoniassa Yhdysvaltain kansallislaulu, ja liikutuin siitä lähes kyyneliin. Tunnun löytäneen paikkani täällä, niin konkreettisesti kuin henkisesti ja hengellisesti, joten miksi en täydentäisi pakettia hankkimalla äänioikeuden? (Vaikken ehkä pääsekään Bernie Sandersia äänestämään.)

Kesän paras

Amerikkalaisen isänpäivän kunniaksi väsäsin edellisenä päivänä kerätyistä mansikoista varmaan elämäni ensimmäistä kertaa yksin alusta loppuun mansikkakakun. Tyylipisteitä ei tullu, mutta ei tarvittukaan. Taisi maistua kaikkein parhaiten minulle itselleni vaikka muiltakin kehuja tuli, mutta niin se usein on kaikenlaisten suomalaisherkkujen kanssa. Ei se mitään, jää enemmän mulle. Ja kuinka ihanaa olikaan syödä kakkua, jonka kuorrutteen rippeitä lautaselta nuollessa ei heti ala kaduttaa, että mitä tulikaan suuhun pistettyä. (Kun se on rehellistä täyskermaa. Paitsi nuo trötöt joiden piti korvata pursotus. Virhe! Painepurkkikerma lässähtää vartissa!) Amerikkalaiset kakut on totisesti yksi kulttuurisokin aihe. Ne kun eivät ole täytekakkuja, vaan kuorrutuskakkuja, eikä hillot ja marjat tai mikään missä voisi olla jotain hyviäkin ravintoarvoja, kelpaa kakkuun.

Lauantain marjanpoiminnasta ei sitten tullutkaan kuvia. Täällä on mansikka-aika melkein lopussa, ja kun vielä on ollut kesä lähellä ennätysmärkää, mansikkamaalla oli surullisen paljon mätiä mansikoita. Lopulta löytyi niitä täydellisiäkin onneksi. Olisiko parempaa vapaaviikonlopun viettotapaa kuin ajaa keskelle maissipeltoja, ja opettaa kummipojalle marjanpoiminnan saloja? (Kun mökkireissu Suomeen ei tule kysymykseen.)

Seuraavan lukuvuoden täysipainoista alkua odotellessa olen klinikkavuoroissa, ja nautin myöhäisistä yhdeksältä alkavista aamuista syöden herkkuaamiaisia - mansikoita jugurtissa, mansikoita Nalle-puurossa, ja tietenkin Peppi Pitkätossun aamiainen on tullut syötyä myös. Rehellisesti puhuen luksusta on mikä tahansa aamiainen, jonka syön kotona enkä autossa.

Pakkaseen riitti pari pikkupurkkia mansikkalohkoja ja saman verran hilloa. Kyllä kelpaa.

Taitekohta ja elämää

Tänään oli viimeinen päivä vastasyntyneiden osastolla vauvalääkärinä. Huomenna vielä puoli päivää lastenpsykiatriaa, ja ensimmäisen vuoden jaksot on paketissa. Pitää sanoa, että niin ihania mussukoita kuin vastasyntyneet voivatkin olla, olen kahdessa viikossa perinpohjin kyllästynyt niiden hoitamiseen. Jok'ikinen niistä on tasan samanlainen, paitsi että on tyttö tai poika. Tietty jokunen on vähän keltainen (harva), joillain on syntymämerkkejä, ja sitten on meidän sairaalassa väistämättä ne, joille pitää tehdä huumetesti tai pyytää lastensuojelua mukaan. Mutta nekin vauvat ovat niin samanlaisia, että on pitänyt tehdä kierrolla hyvät muistiinpanot, jotta muistaisin kuka on mitäkin.


Ehkä minun on vaikea innostua pikkuvauvoista senkin takia, että olen siellä omituisten asioiden keskellä: En ymmärrä amerikkalaisten ei-uskonnollista ympärileikkaustapaa, ja haluaisin saarnata imetyksen ilosanomaa. Kirjoitin rintaruokinnasta jo aiemmin (kts kommentit myös). Vastasyntyneiden osastolla kahdessa viikossa tapasin ehkä viisi täysimetystä suunnittelevaa äitiä, joista yksi luovutti jo ennen kotiinlähtöä. Hirvittävän herkästi äidit luulevat, että jos ensimmäisen 24 h aikana tuntuu että "maito ei riitä", pitää lasta ruokkia pullosta. Yhden äidin kohdalla se johti jatkuvaan pulautteluun, jota kas kas ei sattunut rintamaitoaterian jälkeen. Eniten edelleen ärsyttää se, että pulloruokintaa lähtökohtaisena valintana ei kyseenalaisteta edes sen vertaa, että kysyttäisiin äidiltä, miksi hän ei edes yritä rintaruokintaa.

Sairaala metroasemalta katsottuna. Tuli sekin kokeiltua, lähin metroasema. 

Nopeasta puutumisesta huolimatta on ollut herkkää olla elämän isojen käänteiden äärellä, ja nähdä myös niin selvästi vauvoistaan hurmaantuneita äitejä ja isiä. Elämä on, kuten sanotaan: Siinä missä ensimmäisen vuoden ensimmäinen puolikas ja pitkälle toistakin meni vain ja ainoastaan töitä tehden, töitä ajatellen ja töistä puhuen, viimeiset viikot olen saanut monta muistutusta siitä, että oikeaa elämää on.

Ensin oli matka Suomeen. Olen todella tyytyväinen tammikuiseen äkkipäätökseeni mennä sittenkin Suomeen lomalla, vaikka aika lyhyeksi jäikin. Pystyisinköhän enää lähtemään, jos muuttopäätös Suomesta pois pitäisi tehdä nyt? Suomalainen arkikin näyttäytyi lomalaiselle aika ihanana: arki-iltoinakin voi olla sosiaalista elämää? Linssit nostalgialaseissani sen kun vahvistuvat.

Todiste siitä, että olen käynyt keskustassa.
Keräilen näitä asemakirjaimia - kuvina toki vain.

Kotiin Chicagoon palattua täällä oli perheessä sairastapaus, ja olin onnekas kun ylipäänsä olin jaksoilla, joista etenkin hyvään syyhyn vedoten saattoi lähteä sairaalaan yli tunnin matkan päähän. Toipilas on nyt kotona, mutta tulipa todettua että jos perhettä asuu alle puolen tunnin matkan päässä, ei pitäisi antaa mennä kuukausia tapaamisten välillä. (Puhumattakaan siitä, että perhe Suomessa ei kuule minusta mitään kuukauteen, ja on saattanut pidemäänkin mennä.)

Ja sitten viime lauantaina olimme ystävän hautajaisissa. Kuolema ei tullut yllätyksenä pitkän sairauden jälkeen, mutta... Epäreilua se silti on. Täysin epätieteellisesti väitän, että tässä maassa on liikaa nuoria syöpäpotilaita. (Käykää vaikka katsomassa Go Fund Me -sivustolta syöpään liittyvien joukkorahoitusaloitteiden määrää. Meidän ystävämme rahastoon kertyi niin paljon, että toivottavasti ei jää sairauskuluvelkoja.) Muistotilaisuudessa mieheni ystäväpiiri kokoontui yhteen pitkästä aikaa, hyvänä aikomuksena pitää jatkossa tiiviimmin yhteyttä. (Ei ole vain erikoistuvat lääkärit, jotka laiminlyövät ystäviään lähellä ja kaukana, erikoistuvat lääkärit vaan ovat siinä useaa astetta pahempia.)

Nyt, kun minulla on vapaita viikonloppuja, menoni koostuvatkin suurimmaksi osaksi töihin liittyvistä ulkoiluista - valmistujaisia ja opettajalääkärin brunssia. Siitä on hyvin pitkä aika, kun viimeksi olin tilanteessa, jossa kaipasin ikiomaa menoseuraa viikonloppuillalle: Joko seuraa oli, tai ei ollut viikonloppua.

On kuitenkin ehditty baseball-peliin pilviä ihailemaan

Toisen erikoistumisvuoden oppimistavoitteisiin sisältynee siis työn ja oikean elämän parempi yhteensovittaminen.

Ai niin, mutta enemmän vapaa-ajan voi käyttää myös tenttiinlukuun (syksyllä edessä kaksi), komiteoihin ja tiesmihin meitä ollaan lykkäämässä, sekä puolipakollisiin tutkimusprojekteihin.

Kotimatkalta napattua

Onneksi tuli saikkupäivä (säästän teidät yksityiskohdilta), jottei mennyt kokonaista kuukautta edellisestä päivityksestä!

Viime viikolla nappasin kotimatkalla tällaisen kuvan:

Avataanpa kuvaa hieman. Kuvassa etualalla tietenkin on maailmanpyörä. Täällä harrastetaan kiertäviä tivoleita siinä missä Suomessakin - viime vuonna sellainen oli ihan meidän sairaalan edessä. Taustalla oleva kookas kivirakennus on Cook Countyn rikosoikeustalo, ja kolmella suunnalla sen ympärillä aukeaa County Jail. 

Tässä hädintuskin parempi kuva rikosoikeudesta:

Korttelinpala etelään ollaan jo tukevasti vankilan vierellä. Silloin tällöin paikalla näkee uutiskameroita - kuka lienee ollut pääsemässä vapaalle jalalle? Säännöllisesti sen sijaan näkee tavallisia ihmisiä aamuvarhaisella jonottamassa vierailulle. Pimeän aikaan, kun vartijoilla on vuoronvaihto, risteyksessä suojatien kohdalla partioi sheriffin auto, ja mietin onko kyseessä enemmän liikenne- vai muun turvallisuuden kysymys. 

Minusta tuo oli outo sijainti lasten huvitukselle, mutta miehen mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Ainakin on poliisin läsnäolon puolesta turvattu paikka. No joo, mutta onko se sitten niin mieltä ylentävää nousta maailmanpyörään ja ihmeellisin mitä sieltä näkee, on vankilan aidan taakse?

Helpoksi ei väitettykään

Kukkivat puut kotinurkilla

Meidän erikoistumisohjelma on muutosten keskellä, kun vuosi sitten ohjelman johtaja vaihtui. Nykyinen oli laitoksella töissä ennenkin, ja entinen on edelleen laitoksen dekaani, mutta muutos on silti iso. Akateemisella puolella uusi pomo on tuomassa uusia käytäntöjä, tai elvyttämässä vanhoja, ja niinpä kävi että ensimmäinen morbiditeeti ja mortaliteetti -tapausselostus jossa olen läsnä, tulikin minun esitettäväkseni. Näissä esityksissä käsittelyyn otetaan tapaus, jossa potilas kärsi komplikaatioita tai sivuvaikutuksia tai kuoli odottamattomasti. Läsnäolijat ruotivat, missä ja mikä meni vikaan, mitä voi tehdä toisin ja mitä systeemissä tulisi muuttaa.

Esittelijässään, hoitavassa lääkärissä, ainakin minussa, tällainen puinti aiheuttaa tietenkin ahdistusta sanotaanko että riittävissä määrin. Sain tietää tästä velvollisuudestani vain viikkoa aiemmin, mutta meni silti päiviä ennen kuin sain koottua itseni valmistelemaan tapausta. Sen lisäksi, ettei minulla ollut haisuakaan millä formaatilla tai mihin keskittyen meidän laitoksella näitä yleensä vedetään, ahdisti tietenkin, että potilastietoja tarkastellessa löydän jonkun selkeän virheen, jotain yksinkertaista, joka minun olisi pitänyt huomata.

Lopulta aloitin työnteon keskiviikkona vähin erin, jatkoin torstaina nahkeasti mutta tavattuani pomon kanssa hahmotin edes, mihin keskittyä, mutta silti tein esitystä koko yön nukkumatta silmäystäkään.

Kun jo neljä viikkoa sitten lopetin osastojakson, yritin tuuletusperiodin jälkeen lopettaa myös valittamisen ja siihen keskittymisen, kuinka meiltä vaaditaan mahdottomia, ja että meillä pitäisi olla oikeus enempään lepoon ja elämään sairaalan ulkopuolella. Tätä esitystä valmistellessa huomasin, että sain vähitellen äänen vaihtumaan kellossa: Kukaan ei tätä tietä helpoksi väittänytkään. Suomessa lääkiksessä ja kavereiden kesken puhuttiin usein epävarmuuden sietokyvystä, ja käännän sen melkein ahdistuksen sietokyvyksi täällä, jossa epävarmuutta koko lääketieteen saralla siedetään hyvin huonosti.

Tämä on vaikea työ, ei vain siksi että se vaatii kaiken ajan, eikä vain siksi, että se vaatii osaamaan paljon niin yksityiskohtia kuin suuria linjoja ja niiden yhteensovittamista - ei vain siksi, että farmakokinetiikka ja fysiologia ovat vaikeita, tai siksi, että yön synkimpänä tuntina pitää kohdata vaikea potilas jonka tarinasta ei ota selvää millään. Tämä on vaikea työ ensiksi ja viimeksi siksi, että vilpittömästi parhaansa yrittäneenä ja kaikenkin aikansa antaneena joutuu kohtaamaan rankkoja tilanteita ja huonoja lopputuloksia, joiden jälkeen pitää pystyä katsomaan potilastaan ja pomoaan silmiin, itseänsä peiliin, ja pystyä kohtaamaan tekemänsä virheet ja niiden seuraukset, ja jatkamaan töitänsä pelkäämättä mutta entistä parempana lääkärinä.

En löytänyt sitä pelkäämääni käänteentekevää yksityiskohtaa joka aiemmin olisi jäänyt huomaamatta ja jolla komplikaatio olisi voitu väistää. Selvisin unettoman yön jälkeenkin esityksestä ja keskustelusta riittävän hyvin, vaikka suuta kuivasi. Hoidin hommat iltapäiväklinikallakin ihan muitta mutkitta, mutta nukuin sitten kaupan parkkipaikalla autossa (pysäköityäni!) parinkymmenen minuutin unoset huomaamattani - ja nukuin seuraavana aamuna niin pahasti pommiin, että viimeinen vuoroni ennen lomaa, synnärillä, jäi kokonaan väliin. Eli lintsasin! Tunnustin chiefille mutta se ei koskaan vastannut... Teen sen takaisin joskus, lupaan.

Mutta loma siis alkoi, ilman että ollenkaan sitä tajusin. Kuuden tunnin päästä lähden lentoon! Suomi kutsuu pikavisiitille, jolle luulin valmistautuvani edeltävällä viikolla sen sijaan että ahdistusmöykytyn työasioista. Pakattuna on jo alusvaatteet, mitäköhän sitä muuta tarvitsee?

P.S. Jos olet ystäväni Suomessa ja saat tietää matkastani tätä kautta, olen pahoillani - tiedotussihteerini otti lopputilin, ja aikaa Suomessa on liian vähän. Minut löytää vanhempieni luota, tervetuloa kahville!

Oppii ja ajattelee

Viimeisen muutaman viikon ajan on ehtinyt vähän hengittääkin. Sen kummempaa ei sitten olekaan jaksanut, mutta ehkä olen jo toipunut viimeisimmästä epäinhimillisestä urakasta. 

Puisto NL:ssa

Toipumista edisti huomattavasti meidän yhteisölääketieteen jakso, joka toi meidät ekavuotiset kaikki yhteen melkein joka päivä (melkein, sillä meillä oli vapaapäiviä, voitteko kuvitella) ja harjoitimme vertaistukea olan takaa. Välillä psykiatrina toimi Dr. Samuel Adams ja terassiterapiaa kokeiltiin myös. Näiden kamujen kanssa kelpaa jatkaa seuraavatkin vuodet.

Olemme samanmielinen joukko myös siinä, että ylevät ihmistä palvelevat tavoitteet on kaikilla niin, että päivä toisensa jälkeen innostuimme ja vaikutuimme niistä palveluista, joita meidän yhteisölle on tarjolla. Ja vastaavasti vaikenimme paikallisia terveystilastoja kuullessamme. Kyllähän me tiedettiin, mutta... Sairaalan kaupunginosa NL ja klinikkamme kaupunginosa WGP kilpailevat kyseenalaisesta kunniasta - yleensä NL:ää huonommin asiat olivat vain WGP:ssä. Oli kyseessä sydäntauti- tai lapsikuolleisuus, luvut ovat kaksinkertaisia Chicagon keskiarvoon nähden.

Samaa puistoa

Edelleen jatkuva rästitöiden purku on ollut hyvä tekosyy olla kirjoittamatta näistä tänne, mutta oikeasti on ollut niin paljon sanottavaa niin painavista asioista, että ei tiedä mistä aloittaa, saatika miten. 

Pääsen työssäni lähelle sellaista, mitä ei valkonaama yleensä näe, ei etenkään Chicagossa käväisijä, mutta ei vaikka koko ikänsä keskiluokassa täällä eläneenä. Se on aika hurjaa se, että pian joudan nokkapokkasille miehen eräiden sukulaisten kanssa väittäessäni tuntevani todellisen Chicagon paremmin kuin he ja tietäväni mitä kaupungissa tapahtuu. Ja se, että valkoinen keskiluokka näinkin lähellä elää vaivattomasti monenlaisien harhaluulojen vallassa mitä tulee köyhyyteen, sosiaaliseen liikkuvuuteen ja etniseen alkuperään, kertoo karua tarinaa liittovaltion kuulemma segregoituneimmasta kaupungista. (Kun Baltimoressa roihahti, mietin että miksi siellä mutta ei täällä, ja mitä tarvittaisiin, että täällä roihahtaisi.)

Oikean reunan kattoterassilla yksi iltapäiväsessio
keskustellen tämän väestön palvelemisesta

Täältä ei tarvitse lähteä globaaliin etelään voidakseen tehdä ruohonjuuritason töitä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden eteen. Palaset loksahtelevat paikalleen kun opin, että NL tai WGP eivät muuttuneet nykyisenlaisikseen sattumalta, vaan tarkoituksellisen riiston ja syrjinnän kautta.  Tämä maailman rikkaimmassa valtiossa, näköetäisyydellä yhdestä maailman finanssikeskuksista. Olen vuosia tiennyt että Chicagon Loop on varjonsa matkan päässä kurjuudesta, mutta kun sen kohtaa ja oppii, on se vaikeampi ohittaa tai lokeroida muiden maailman hurjuuksien joukkoon. Eli siitä on tulossa minun henkilökohtainen ongelmani.

Näitä ajatuskulkuja ja oppimisia on seurannut vahvasti joka päivä kysymys, mitä minä aion elämälläni ja urallani tehdä. Mihin minusta olisi, ja missä?

Kaffepaussi

Olin osastotiimissä neljä viikkoa, ja neljästä viikosta kolmena erikoislääkärinä oli tohtori See. Se yksi viikko, jolloin erikoislääkärinä oli tohtori Aa, oli ainut lähellekään siedettävä viikko, eikä ollenkaan sattumalta, jos minulta kysytään. Päivystin sen siedettävän viikon perjantain (iltapäivä-kahdesta aamukuuteen), ja iltapäivä oli mainion rauhallinen. Ehdin pitää kaffepaussin: Ei suinkaan ainut kahvitauko jakson aikana, mutta ainut johon oli oikeasti aikaa. Kahvia ja sitä tuhokseni koituvaa suklaapuddinkia, ja oikeutin tämän fennoskandijuurillani. Kunnioitan kulttuuriperimääni, sillä mikä on suomalainen (tai ruotsalainen) työpaikallaan ilman kahvia ja pullaa tai pullankorviketta, edes kerran vuodessa?

Kahvit juotua ei hakulaite ollut vieläkään laulanut, joten lähdin nauttimaan keväisestä päivästä ja ottamaan muutaman tuhokuvan.  

Sairaala uudistuu. Saimme 30 miljoonan dollarin pääomarahan sairaalan infrastruktuuriin sijoitettavaksi, ja vaikka minulla olisi mitä parhaimpia itsekkäänpuoleisia ehdotuksia rahan käyttämiseksi muulla tavalla kuin mm. klinikkarakennuksen seinän koristeleminen valoilla ja sairaalan logolla, tämä ensimmäinen vaihe ilahduttaa kaikkia. 

Entinen asuntolarakennus toimi klinikkana, tai kuten siellä työskennelleet kertovat, ei toiminut mutta siihen sitä käytettiin. Purkutyöt ovat edenneet vauhdilla, ja ennen ensilunta paikalla pitäisi olla puistikko. Puistolounaita ja -kaffepausseja odotellessa!

Hermot ja taudit

Bongasin tällaisen Facebookista: 

Huvitti.

Eräs hermojen keskittymä on ollut viime ajat Chicagon länsipuolen sydämessä, tarkemmin sanottuna meidän sairaalassa. Kuinka ollakaan rauhallisemmista elintavoista ei ole ollut tietoakaan, vaan joka ateria on syöty hätäisesti. Potilaita on hoidettu kiihkeää tahtia, ylenmääräisesti henkisiä kykyjä ponnistaen (vaikka rahallista lisähyötyä siitä ei ole tiedossa) ja lopulta tuntuu että potilaiden turvallisuuden kustannuksella. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä se urakka loppui, ja kun seuraavan kerran olen osa osastotiimiä muuten kuin tuuraajana (5 vuoroa), olen tokavuotinen. Sopimus on allekirjoitettu jo.

Sopimus on allekirjoitettu, joten eivät potkine minua pihalle, eikä minulla liene varaa lähteä lätkimään. Hah - ei minulla sentään sellaiseen olisi erityisemmin halua, mutta viimeiset neljä viikkoa koettelivat muutakin kuin työnteon määrällistä sietokykyä. Myös suomalainen luontoni pääsi esille, ja kävi ilmi etten ole riittävän amerikkalaistunut hyväksyäkseni seniorini todennäköisesti hyvää tarkoittaneen neuvon nauraa enemmän, sitten jaksaa paremmin.

Valitettavasti olen tosiaankin suomalainen, ja nauraminen ei kuulu siihen valikkoon, jonka klikkaan esille kun sataa niskaan sitä itseään päivästä toiseen - tai kun löydän itseni toisena päivänä peräkkäin seisomasta potilaani virtsaläkätössä. Sarkasmini ei ihan auennut kaikille. Kun mukaan lasketaan vielä suomalaisuuteni piirre, josta olen kaikkein ylpein, nimittäin kuville kumartelemattomuus ja siitä juontuva suorien sanojen sanominen myös senioreilleni, olen ilmeisesti saanut erään johtavan tahon huolestumaan hyvinvoinnistani.

Tiedättekö sen ilmiön, kuinka suomalaislapset joutuvat huolen kohteeksi kun eivät ole tarpeeksi äänekkäitä amerikkalaisessa lapsiryhmässä? Mutta ovat suomalaisittan ihan normaaleja ehkä vähän ujoja. Vähän sama taisi käydä minulle, mutta toisin päin. En nimittäin ole masentunut, ahdistunut, uneton (nyt kun taas on aikaa nukkua), enkä burnoutissa. Olen vain kiukkuinen siitä mihin pisteeseen meidät työnteolla ajetaan, kuinka vähän todellista koulutusta ja opiskelua siinä enää ehtii ja kuinka harva todella on valmis tekemään mitään asioiden muuttamiseksi - tai auttamaan töihin hukkuvia. Ja tiedän vielä senkin, mihin sublimoin kiukkuni, minä ja muut ekavuotiset: Ensi vuonna asiat ovat toisin, vaikka vain siksi että otamme asiat omiin käsiimme.

Vaikka tällaista jos tarpeen tulee:

Mutta nyt lienee parasta pitää suu kiinni muiden kuin kultaakin kalliimpien 1.-vuotiskollegojen seurassa muutama viikko paitsi nauraakseni oikeissa kohdissa ja usein - ainakin niin kauan kunnes saadaan kolmasvuotiset valmistuneeksi ja pois tieltä. 

Kypsymistä

Melkein yhdeksän kuukautta takana, 27 edessä. Sitä alkaa kypsyä: Olen kypsempi hoitamaan potilaitani itse, ja minulla alkaa viimein olla potilaita, jotka tulevat klinikalle ja nimenomaan haluavat minun vastaanotolle.

Olen kypsempi arvioimaan meidän erikoistumisohjelmaa ja näkemään sen hyvät ja huonot puolet, ja tämän viikon teema on itse asiassa ollut (tappavan työtahdin ohella) Asiat jotka me ensi ja seuraavana vuonna teemme paremmin, keskusteluja kollegoiden kesken. Lisää akateemista kunnianhimoisuutta! Vähemmän ensivuotisten harteille sysäämistä, vähemmän hierarkiaa. Vähemmän tyhjiä sanoja, enemmän tekoja erikoistuvien hyvinvoinnin edistämiseksi. Vähemmän säädösten tuijottamista säädösten täyttämisen vuoksi ja enemmän tarkoituksenmukaista oppimista.

Sitä alkaa kypsyä myös muussa mielessä, kun palaa osastotiimiin katastrofipäivänä ja tekee 19 tuntia töitä, nukkuu puolitoista, herätäkseen viimeistelemään edelliseltä yöltä ylijääneet työt ja tekemään toisen 18-tuntisen työpäivän, jolta myös jää rästitöitä tehtäväksi vaikka tänään, vapaa-aamuna ennen 16 tunnin vuoroa (joka, let's face it, venynee vähintään 20-tuntiseksi.)

Tällaisina viikkoina viimeistään torstaina ei kotimatkalla enää jaksa kuunnella radiota, vaan pitää turvautua tähän ja epäterveellisiin äänenvoimakkuuksiin:

Voimamusiikkia.

Olen kuitenkin tämän satatuntisen työviikon paremmalla puolella jo, ja ilmassa on toivoa elämän jatkumisesta, kun ensinnäkin nukuin yli kuusi tuntia, ja aamulla olin yhtä aikaa hereillä ja kotona miehen kanssa, ja ensimmäistä kertaa sunnuntain jälkeen juteltiin ilman että olin puolikoomassa, ja samalla nautiskelin Mokkamestareiden kahvilla (sisko! <3) ja Ruispuikulalla avokado-tomaattipäällysteellä.

Tänään kahdeksi töihin ajaessa saattaakin riittää Florence + The Machine ja normaalit volyymit.

Teholla tehotta

Bloginhoidollisia ilmoituksia:

1. Kokeilin Google+ -kommentointia, mutta vaihdoin jo takaisin perinteiseen, sillä en halua rajoittaa kommentointia blogiin. Miksi haluaisin, kun vielä ei ole ilmestynyt spämmiä eikä edes rasistitrollia kommenttiboksiin! Sori vaan, en tiennyt mitä olin tekemässä. Ja olen pahoillani kun nyt näkyy jokunen kommentti kadonneen. Kiva että tykkäsit Ina musiikkipätkästä! Suosittelen muutakin Andrew Birdin tuotantoa. :)
2. On sääli, että Blogger on Googlen lapsipuoli, johon ei panosteta. Tulisi kirjoitettua enemmän ja kommentoitua nopeammin, jos pystyisin käyttämään blogia varten luomaani Google-tiliä mobiilisti ilman että kirjaudun kokonaan ulos Android-puhelimestani tai Android-tabletistani. Jos on vinkkejä, otan mielelläni vastaan.
   



Elämän pieniä iloja. 



3. Joku ehkä muistaa, että poistin yli puolet kirjoituksista tuossa loppuvuonna. Tein sen siksi, että aloin käydä harhaluuloiseksi sen suhteen, miten tarkka tarkastus meidän ohjelmalle oli valvovan tahon toimesta tulossa. Tarkastajat tulivat, tulivat tietty pahimman hullun kiireen ja stressin (tai en tiedä olinko stressaantunut, väsynyt vaan!) keskelle, mutta menivät jo, joten kirjoitukset on palautettu. Lupaan, etten ihan tosissani luullut, että ne paitsi löytäisivät blogini myös yrittäisivät kääntää sen englanniksi. Vain vähän tosissani, tarpeeksi että viitsin vähän klikkailla. Ei olla vielä kuultu mitä tarkastajat tykkäsivät.

Sitten asiaan, vaikkei sitä ole kovin paljoa. 

Tulin kipeäksi. Taas! Olen teho-osastolla, ja tämä kaksiviikkoinen on alkanut paljon paremmin kuin ensimmäinen. Tämän viikon erikoislääkäri on tosi tiukka ja tosi tarkka, mutta opettaa paljon. Harmi vaan että aivot ei maanantain jälkeen ole olleet kovin vastaanottavaisella päällä, ja esimerkiksi eilinen hengityskoneopetus meni aika lailla yli hilseen.

Meidän lounge on suoraan teho-osaston alapuolella.
Kätevää! Mutta miltä vuosikymmeneltä
ovat nämä ovet ja niiden kyltit?

Todennäköisesti tästä jaksosta saankin hädin tuskin keskinkertaiset arvosanat... Ensi viikolla minä esitelmöin muille erikoistuville sepsiksestä, joten siihen paranee panostaa ihan Robbinsin, patologian raamatun, esiin kaivamista myöden.

Tänään ilmaannuin kierrolle maski kasvoilla. Vaikka inhoan sen pitämistä, en uskaltanut niiskuttaa ja yskiä hänen edessään ilman sitä. (Vielä on etsimättä se tutkimus, joka osoittaa että sairaana tavallisen maskin pitäminen oikeasti vähentää tartuntariskiä enemmän kuin pelkkä kyynärpäähän yskiminen ja hyvä käsihygienia.) Yllätyksekseni vaativa erikoislääkäri aloittikin kysymällä, mitkä on oireet, ja kysymällä sitten lopuilta erikoistuvilta, että eikö päästetäkin Pilvi tänään kierron jälkeen kotiin. Ensimmäinen, ja ehkä viimeinen kerta, kun minut komennetaan kotiin.

Voin nimittäin kuvitella vastaavan tilanteen ainakin neljällä eri tavalla, jotka kaikki sisältävät sympatiaa ja toipumisen toivotuksia ja avuntarjouksia, mutta yksikään niistä ei pääty siihen, että minulta otetaan töitä pois ja kirjaimellisesti komennetaan lähtemään kotiin. Sen sijaan päätös kotiin lähtemisestä jätetään minulle, enkä tietenkään kehtaa lähteä ennen kuin on työt tehty, sillä se tarkoittaisi lisätöitä muille.

Arvostan.